sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Poikakirja

Poimin Olli Jalosen Poikakirjan kirjaston viikkolainahyllystä, koska muistelin että joku ystäväni on kehunut ja suositellut kirjaa minulle. Kun aloin lukemaan sitä, minulla oli koko ajan tunne että olen lukenut sen aikaisemminkin, en vain ymmärrä milloin. Kirja on julkaistu 2010 joten jos olen sen lukenut, siitä ei voi olla kovin kauaa, ja ainakin nyt tällä tuoreimmalla lukukerralla tykkäsin kirjasta sen verran paljon, etten usko että olisin sen näin totaalisesti unohtanut, jos olisinkin lukenut sen aikaisemmin. Hmm, ehkä elän jossain rinnakkaistodellisuudessa ja joku toinen versio minusta on lukenut kirjan omassa todellisuudessaan...omituista kerta kaikkiaan.

Poikakirja kertoo Ollista, joka elää lapsuuttaan 60-luvun Suomessa. Isosiskot kuuntelevat Laila Kinnusta ja Animalsia, opettaja pitää koulussa tiukkaa kuria ja purkaa sotatraumojaan oppilaisiin, Olli pänttää sanaluokkia menestyäkseen valtakunnallisissa kielikisoissa ja kyhäilee kavereiden kanssa pommeja hiekkakuopalla. Pikkusisko Pieni on jotenkin erilainen (ilmeisesti autisti?), hän ei käy koulua ja saattaa istua tuntikausia ikkunan edessä kääntelemässä sälekaihdinta auki ja kiinni.

Olli on kirjan minäkertoja, ja kaikki tapahtumat suodattuvat hänen ymmärryksensä kautta - paljon asioita jää siis vähän hämärän peittoon, kun Ollikaan ei niitä täysin ymmärrä. Kerronta on aidon tuntuista ja siitä tulee mieleen oma lapsuus, se miten silloin ajatteli asioita pienellä ymmärryksellään ja iso osa aikuisten puheista meni yli hilseen. Olli vaikuttaa vähän syrjäänvetäytyvältä ja kirjaviisaalta, hän tuntuu uskovan että kun vain niitä sanaluokkia ja sijamuotoja ja Pikkujättiläistä ahkerasti tankkaa, niin sillä tiedolla elämässä parhaiten pärjää. (Minäkin tunnustan lapsena lukeneeni tietosanakirjaa järjestyksessä alusta lähtien... en kyllä tainnut kovin pitkälle aakkosissa päästä, sen verran tylsä juoni siinä oli. ;))

Alussa Poikakirjan kerrontatyyli vähän ärsytti, mutta kun siihen tottui, Ollin tuumailuja luki ihan mielellään. Kirjan loppu on avoin ja sen voi tulkita monella tavalla. Minusta se oli vähän ahdistava, mutta esimerkiksi Hesarin arvostelussa se on tulkittu vapautuneeksi.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Päivä 19: Paras kirjaan perustuva elokuva

Olen maininnut Ian McEwanin Sovituksen tässä haasteessa jo muutamaan kertaan, mutta pakko se on tähänkin kohtaan vastata. Tarina toimii Joe Wrightin ohjaamana elokuvanakin upeasti, James McAvoy on i-h-a-n-a, Keira Knightley valtavan kaunis ja Keiran vihreä kolttu se vasta mahottoman nätti onkin. (Se on jopa voittanut Best Costume of All Time -äänestyksen.)

(kuva täältä)

Toinen kirja/leffasuosikkini on Stephen Daldryn ohjaama elokuva Tunnit (The Hours), joka perustuu Michael Cunninghamin samannimiseen kirjaan. Harvassa ovat elokuvat, joissa on yhtä hienoja aikuisia naishahmoja kuin Tunneissa, ja leffaan on saatu myös loistavat näyttelijät: Meryl Streep, Nicole Kidman ja Julianne Moore.

(kuva: imdb.com)

Julianne Mooresta tuli mieleen vielä yksi hieno leffa ja kirja: A Single Man. Kirja on Christopher Isherwoodin, leffan ohjasi paremmin muotisuunnittelijana tunnettu Tom Ford. Ja sen kyllä huomaa, positiivisessa mielessä: leffa on visuaalisesti todella kaunis. Siinä on myös valtavan hieno, surumielinen tunnelma, ja pääosia näyttelevät Colin Firth ja Julianne Moore ovat huikean hyviä.

 (kuva täältä)


tiistai 24. toukokuuta 2011

Luonas en ollutkaan

Heti kun pääsin tuosta 30 days of books-haasteen pettymyskohdasta ohi, luin kirjan joka olisi sopinut siihen mainiosti. Tai oikeastaan kirja kokonaisuudessaan ei ollut pettymys, koska en odottanut siltä juuri mitään, mutta jos haasteessa olisi "ääliömäisin loppu" -kohta, niin siihen tämä sopisi täydellisesti.





Leena Lehtolaisen Luonas en ollutkaan kertoo Jaanasta ja Rikusta, avioparista jolla ei mene kovin hyvin, mutta liittoa pidetään kuitenkin rutiininomaisesti kasassa. Kesäisellä veneretkellä Riku yhtäkkiä katoaa. Onko hän hukkunut, tehnyt itsemurhan vai ovatko katoamisen taustalla eläinaktivistit, jotka ovat vainonneet Rikua aiemminkin tämän työssään tekemien eläinkokeiden takia? Jaana pyytää opiskeluajoilta tuttua kirjailijaa perehtymään hänen ja Rikun päiväkirjoihin ja kirjoittamaan niiden pohjalta kirjan, jonka tarkoitus olisi kai jotenkin selvittää Jaanan ja Rikun suhdetta ja sen traagista loppua. (Jo tässä vaiheessa juoni alkoi tuntua vähän teennäiseltä - miksi ihmeessä kukaan haluaisi julkaista kirjan tavallisen surkeasta avioliitostaan? Miksei Jaana vienyt päiväkirjoja vaikka jollekin psykologille ja käynyt niitä yksityisesti läpi terapiassa?)

Lehtolainen ei oikein ole osannut päättää kuka on tarinan kertoja. Suurimmaksi osaksi kirja koostuu Jaanan ja Rikun päiväkirjamerkinnöistä, välillä Jaanan palkkaama kirjailija kommentoi omiaan väliin. Päiväkirjamerkinnät eivät ole kovin aidon tuntuisia, ja teennäisyyttä lisää se, että Jaana on kirjoittanut kahta päiväkirjaa: hän epäili Rikun lukevan päiväkirjaansa, joten hän alkoi kirjoittaa sinne asioita joita kuvitteli Rikun haluavan lukea, ja kirjasi oikeat mielipiteensä tietokoneella muistitikulle. Äääh, mitä idiotismia. Ei ole ihme jos ei parisuhde toimi, kun aikuiset ihmiset eivät osaa kommunikoida toistensa kanssa. (Tiedän, ettei tämä ole Lehtolaisen vika, tuollaisia pareja on ihan varmasti oikeastikin olemassa...mutta olisi tehnyt mieli ravistella pariskuntaa ja antaa muutama yksinkertainen parisuhteen hoitovinkki. :))

Lievästä teennäisyydestä ja kertojanäänen pomppimisesta kirja oli kuitenkin ihan mukavaa luettavaa ihan loppusuoralle asti, mutta sitten tapahtui sellainen käänne, että huhhuh. En tee tässä juonipaljastuksia, mutta kauniisti noussut kohokas lässähti aivan totaaliseksi pannukakuksi viimeisen viidenkymmenen sivun aikana. Voi plaah, en paremmin sano. Totaalilässähdyksen jälkeen kirjailijahahmo vielä sekaantui tarinaan muka yllättävällä tavalla, joka oli juonen kannalta täysin yhdentekevä.

Onneksi kirja oli kokonaisuutenakin vain ihan kiva. Jos alkupuoli olisi ollut tosi hyvä ja loppu noin käsittämättömän surkea, olisi suututtanut vielä paljon enemmän. Nyt vain ärsyttää, kun tuntuu että pitkään rakenneltu juoni meni ihan hukkaan. Vähän niin kuin viimeinen lause olisi ollut "sitten heräsin ja kaikki olikin ollut unta".

maanantai 23. toukokuuta 2011

Päivä 18: Kirja johon petyin

Tämä on kaamean vaikea kysymys, ja osaksi tämän takia koko haaste on ollut jumissa pitkän aikaa. Olen varmasti pettynyt moniin kirjoihin, mutta yleensä jätän huonot kirjat suosiolla kesken ja unohdan ne saman tien, joten pettymykset eivät jää painamaan mieltäni pitkäksi aikaa.

On siis pakko ottaa esimerkiksi eräs kesken jäänyt kirja:






Olin aikaisemmin lukenut pari Salman Rushdien kirjaa (ainakin Maa hänen jalkojensa alla ja Haroun and the Sea of Stories) ja tykännyt niistä kovasti. Saatanalliset säkeet kiinnosti tietenkin kirjan aiheuttaman kohun ja kirjailijalle langetetun kuolemantuomion takia, mutta itse tarina ei sitten kolahtanutkaan ollenkaan. Se oli kamalan pitkäpiimäinen, koukeroinen ja tahmea, eikä lukeminen edistynyt millään. En tiedä olisiko asiaa auttanut, jos olisin tuntenut kirjan taustoja, islamia ja profeetta Muhammedin elämää tarkemmin - silloin kirjasta olisi ehkä saanut jotain irti.

Paristakin lukuyrityksestä huolimatta tarina ei vienyt mukanaan, ja minun oli pakko luovuttaa. Harmillista se oli siksikin, että aikaisempien kokemusteni perusteella olin jo listaamassa Rushdieta yhdeksi suosikkikirjailijoistani, mutta Saatanalliset säkeet jättivät sellaisen trauman, etten ole uskaltanut yrittää lukea mitään Rushdieta sen jälkeen. Kirjahyllyssä odottaa Vimma, on odottanut jo monta vuotta. Saisinkohan vihdoin tartututtua siihen, kun olen nyt näin julkisesti avautunut Rushdie-ongelmastani?

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Siipien kantamat

Hui, onpa tullut pitkä tauko blogin kirjoittamiseen, ja 30 days of books -haastekin on jäänyt ihan hunningolle. Yritän parantaa tapani! Nyt tuli luettua niin hyvä kirja, että piti heti rynnätä tänne kertomaan siitä.


Jussi Valtonen on minulle ihan uusi tuttavuus. Siipien kantamat (2007) on hänen toinen romaaninsa, aikaisemmin hän on julkaissut romaanin Tasapainoilua (2003) ja novellikokoelman Vesiseinä (2006).

Siipien kantamat kertoo Juhanista, päälle nelikymppisestä lukion äidinkielenopettajasta, joka ihastuu oppilaaseensa Marianneen. Juonikuvio kuulostaa aika kliseiseltä, mutta Valtonen välttää taitavasti lolita-karikot ja tekee tarinasta oikeasti kiinnostavan ja koskettavan. En ole pitkään aikaan lukenut kirjaa, jonka henkilöistä olisin välittänyt ja jotka olisivat tuntuneet niin aidoilta kuin tässä kirjassa. Juhaniin oli helppo samaistua ja tuntea sympatiaa häntä kohtaan. Marianne jää etäisemmäksi, mutta se ei haittaa, koska tämä on nimenomaan Juhanin tarina.

Valtosen kieli on sujuvaa ja taitavaa, erityisesti tykkäsin dialogista ja varsinkin lukiolaisten puheesta, joka oikeasti kuulosti nuorten puhetyyliltä. Tekstissä on myös satunnaisia popkulttuuriviittauksia, joista minä aina tykkään, varsinkin kun kirjailija on samaa ikäluokkaa kanssani ja viittaa siksi minulle hyvin tuttuihin bändeihin tai biiseihin. (Samasta syystä tykkään kovasti Juha Itkosen kirjoista.)

Bonuspisteitä kirja saa kannestaan, jonka on suunnitellut Saku Heinänen ja joka on minusta erittäin onnistunut. Oikeastaan valitsin kirjan luettavaksi ihan kannen ulkoasun perusteella, koska takakannen juonikuvaus ei varsinaisesti vetänyt puoleensa.

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Hyvä pomo vai hankala akka

Blogaaminen on tällä viikolla jäänyt vähemmälle, kiitos ihanan lämmön ja auringonpaisteen. Olen lähinnä loikonut parvekkeella riippumatossa ja nauttinut kauan odotetusta kesästä. Ihanaa!

Olen sentään ehtinyt loikomiseltani jotain lukeakin, riippumatto kun on siihenkin ihan paras paikka. Mieluiten siinä tietysti lukee jotain kevyempää, kuten vaikka dekkareita, mutta tulipa luettua yksi työhön liittyvä kirjakin. Caitlin Friedmanin ja Kimberly Yonon Hyvä pomo vai hankala akka on opaskirja esimiesasemassa oleville tai sinne pyrkiville naisille. Kirjan alkupuoli keskittyy ihmisten johtamiseen, ja antaakin paljon hyviä vinkkejä esimiestyöhön. Kirjassa on paljon esimerkkejä tosielämästä ja taitavien ja työntekijöiden arvostamien esimiesten haastatteluja, joita on kiinnostava lukea ja jotka herättävät ajattelemaan miten itse toimisi vastaavissa tilanteissa.

 Kirjan näkökulma on hyvin amerikkalaiskeskeinen, mikä on välillä hiukan ärsyttävää, ja siksi esimerkiksi yrityskulttuureista kertova luku ei tuntunut kovin läheiseltä. Ihmiset ja ihmisten johtaminen on kuitenkin suunnilleen samanlaista maanosasta riippumatta, joten suurimmaksi osaksi kirja oli antoisaa ja hyödyllistä luettavaa.

Amerikkalaistyylinen on myös kirjan alkuperäinen, uuvuttavan pitkä nimi: The Girl's Guide to Being a Boss (Without Being a Bitch): Valuable Lessons, Smart Suggestions and True Stories for Succeeding as the Chick-in-Charge. Voisiko edes vähän tiivistää?

Blogitunnustus

Sain jo jonkin aikaa sitten P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saralta The Versatile Blogger-tunnustuksen. Kiitos, Sara! Nyt vihdoin ryhdistäydyn ja suoritan tunnustukseen liittyvän tehtävän, eli kerron seitsemän asiaa itsestäni.


- Opin lukemaan 3-vuotiaana. Mummuni luki minulle paljon, ja siinä sylissä istuessa seurailin sanoja kysyen välillä, missä kohdassa ollaan menossa. Ihan vahingossa tuli siis opittua. Opettelin myös tavaamisen taidon itsenäisesti vanhasta aapisesta, joten en kuulu niihin joita ekaluokalla tuskastutti tavaamisen opettelu, kun he osasivat jo lukea suoraan. Minusta tavaaminenkin oli ihan hauskaa hommaa.

- Luen suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi, joskus yrittelen myös ranskaksi, mutta se on aika heikkoa. Ruotsiksi menevät lähinnä dekkarit tai muut kielellisesti suht helpot kirjat, mutta haluaisin osata ruotsia paljon paremmin!

- Minulla on aina monta kirjaa yhtaikaa kesken, ja luen niitä vuorotellen. Yleensä kirja tai pari on iltalukemisena sängyn vieressä, toisia luen päiväsaikaan sohvalla.

- Ennen haaveilin valtavasta kirjastohuoneesta, jonka seinät olisivat täynnä pursuilevia kirjahyllyjä. Enää en sellaista kaipaa, vaan pyrin vähentämään omistamieni kirjojen määrää. Ihan kaikista kirjoista en kuitenkaan aio luopua - minusta asunto ilman kirjoja ja kirjahyllyä ei vain tunnu kodilta!

- Yläasteella harkitsin menemistä kirjastoon työharjoitteluun, mutta en kehdannut, koska kaverini mielestä kirjastonhoitajan työ oli maailman tylsintä ja nössöintä. Olisinpa ollut rohkeampi teini ja antanut piutpaut kaverin typerille mielipiteille. Myöhemminkin olen silloin tällöin miettinyt kirjastoalalle kouluttautumista, mutta ainakaan vielä ei elämä ole vienyt siihen suuntaan.

- Monet kirjaihmiset tuntuvat olevan myös kissaihmisiä, niin minäkin. Itselläni ei tällä hetkellä ole kissaa, mutta tykkään niistä valtavasti. Mikäs sen mukavampaa kuin loikoilla sohvalla hyvä kirja kädessä ja kehräävä kissa sylissä! Tykkään muistakin eläimistä, mutta kissat ovat ehdottomia ykkösiä.

- Lukemisen lisäksi kirjoitan mielelläni, vaikka nykyään tulee kirjoitettua harmittavan vähän mitään. Lapsena haaveammattini oli kirjailija, ja kirjoitinkin sivukaupalla monenlaisia tarinoita ruutuvihkoihin. Vähän harmittaa että sellainen luovuuden into on hiipunut ja liiallinen itsekriittisyys astunut tilalle. Onneksi sentään on tämä blogi, joten tulee edes vähän pidettyä kirjoitusharrastusta yllä.

Tämä tunnustus on tainnut kiertää jo aika monessa blogissa, joten en tällä kertaa jaa sitä eteenpäin. Pidän sen jemmassa ja yllätän ehkä jonkun blogikirjoittajan iloisesti myöhemmin.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Lasten saari

P.C.Jersildin Lasten saari houkutteli minua pitkään, ennen kun lopulta päädyin lukemaan sen. Se oli tullut useamman kerran vastaan kirjakaupoissa tai kirpputoreilla, mutta vaikka monesti pyörittelin sitä käsissäni, en kuitenkaan koskaan tullut ostaneeksi sitä. Lopulta kirja päätyi minulle erään kirjojenystävien tapaamisen kautta, ja sittenkin se pölyttyi hyllyssä muutaman vuoden, kunnes nyt vihdoin sain tartuttua siihen.

Kirja kertoo Reinestä, melkein 11-vuotiaasta ruotsalaispojasta, joka ei menekään kesäsiirtolaan Lasten saarelle, kuten hänen äitinsä luulee, vaan jää yksin kaupunkiin koko kesäksi. Reine kokee kesän aikana monenlaisia seikkailuja ja vaarojakin.






Kirja on nuorille suunnattu, mutta kyllä sitä aikuinenkin ihan sujuvasti lukee. Tosin ainakaan minä en osannut lukea kirjaa miettimättä jatkuvasti Reinen yksin asumiseen liittyviä käytännön asioita (miten sillä riitti puhtaita vaatteita? Mitä se söi? Pesikö se hampaitaan kertaakaan kesän aikana?), jotka ohitettiin tarinassa aika nopeasti, ja toisaalta sitä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut asioihin missään vaiheessa, äitikin vaan meni kaupunkiin tullessaan miesystävänsä luo, eikä tuntunut olevan ollenkaan kiinnostunut Reinestä. No, ehkä nuori lukija lukee kirjaa enemmän Reinen seikkailuihin keskittyen, eikä vaivaudu miettimään tällaisia tätimäisyyksiä.

Alkupuolella kerronta vaikutti jotenkin jännän anarkistiselta ja odotin koko kirjalta aika rohkeaa otetta, mutta loppua kohti se alkoi tuntua aika tavanomaiselta nuortenkirjalta. Osittain tietysti siksi että tyyliin tottui, mutta kyllä myös kerronta jotenkin vaisuuntui.

P.C. Jersild on ilmeisesti Ruotsissa hyvinkin tunnettu kirjailija, ja mm. Merete Mazzarella on maininnut hänen teoksiaan usein omissa kirjoissaan. Pitänee kokeilla jotain Jersildin aikuistenkirjaa, ainakin Wikipedian mukaan niissä on ihan kiinnostavia aiheita.

lauantai 7. toukokuuta 2011

Nenäpäivä

Mikko Rimmisen Nenäpäivä on ilmeisesti sellainen kirja joka jakaa vahvasti mielipiteitä. Toisia Rimmisen erikoinen ja kekseliäs kieli ärsyttää, toisten mielestä se on nerokasta. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään, ja siksi tykkäsin Nenäpäivästäkin. Kieli oli niin jännää ja kiemuraista, että sitä oli ilo lukea, varsinkin kun kaikista koukeroista ja oudoista ilmauksista huolimatta teksti on helppolukuista.

Muuten kirja ei mitenkään valtavasti herättänyt intohimoja, vaikka onhan päähenkilö Irma aika mainio persoona. En tätä kuitenkaan toiseen kertaan lukisi. Jotain muuta Rimmisen kirjaa saatan hyvinkin kokeilla.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Päivä 17: Lempilainaus lempikirjastani

En ikinä muista mitään lainauksia. Monesti lukiessani ajattelen, että onpa hieno lause, pitäisi kirjoittaa muistiin, mutta en sitten kuitenkaan kirjoita. En siis tähän haasteen kohtaan osaa vastata mitään ylevää ja kaunista.

Tässä kuitenkin yksi lainaus, joka jaksaa huvittaa minua. Tämä sopii tilanteeseen sikälikin, että olin toissapäivänä Hartwall Areenalla katsomassa Rushin keikkaa.

Hartwall Areena, onko maailmassa mitään irvokkaampaa kuin nähdä sankarinsa esiintyvän Hartwall Areenalla? Kaljaa muovituopista jokerilippujen katveessa, kellon soidessa kiltisti kuppituolille kitumaan. Takakaarteessa musiikki on liian hiljaa, jakkupukunaiset takana juttelevat päiväkodeista ja keittiöremonteista, ylhäällä aitioissa markkinointipäälliköt syövät katkarapusalaattia ja juovat kuivaa valkoviiniä. 80 prosenttia yleisöstä odottaa yhtä ainoaa kappaletta, eläköön se tulee, tunnelma piristyy kuin vanhainkodissa sävellahjan aikaan: sihteeriköt nousevat seisomaan, pistävät tanssiksi, kaulailevat toisiaan, ei ihminen mitenkään, mitenkään, mitenkään voi osallistua tällaiseen, ja siksi sitten vain istuu ja tuijottaa, tuijottaa niiden vieraiden naisten piukkoihin housuihin pakattuja takamuksia eikä enää edes yritä nähdä Dave Gahania perseiden välistä.

(Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän)

tiistai 3. toukokuuta 2011

Päivät 15 & 16: Suosikkihenkilöhahmoni (miehet & naiset)

Päätin yhdistää kahden seuraavan päivän aiheet ja esitellä sekä mies- että naishahmoja, joista pidän. Tykkään usein vähän vinksahtaneista tai oudoista hahmoista, ja monesti pahikset ovat hyviksiä kiinnostavampia. Melko synkkä listaus siis tulossa. :)

Kuvat ovat kirjojen pohjalta tehdyistä elokuvista, ja nyt kun tarkemmin aloin asiaa ajatella niin olen tainnut nämä kaikki elokuvat nähdä ennen kyseisten kirjojen lukemista... tuleeko tästä nyt sitten kuitenkin lempielokuvahahmo-listaus? No, hahmot ovat toimineet kirjoissa vähintään yhtä hyvin kuin leffoissa, joten mennään tällä. Ja on siellä listan viimeisenä yksi hahmo, jota en ole nähnyt valkokankaalla.

Naiset ensin: Lisbeth Salander, Stieg Larssonin Millennium-trilogian naispäähenkilö. Rankka ja rohkea nainen, jota jossain kuvattiin aikuisten Peppi Pitkätossuksi. Salaperäinen ja siksi niin kiinnostava hahmo.

Patrick Bateman, Brett Easton Ellisin Amerikan Psykon, no, se psyko. Täydellisen kajahtanut tyyppi, jonka sliipattu ulkokuori peittää alleen mielipuolen murhaajan. Lisäksi kaverilla on tapana pitää pitkiä monologeja popmusiikista.

Francis "Franco" Begbie Irvine Welshin Trainspottingista. Tappelupukari, huijari ja varas, kaikin puolin vastenmielinen tyyppi, mutta juuri siksi niin loistava hahmo.

Anton Chigurh Cormac McCarthyn No Country for Old Menistä. Aivan pimeä tyyppi, ja todella pelottava.

Viikatemies eli itse Kuolema Terry Pratchettin Viikatemiehestä. "MINÄ EN OLE JUURIKAAN TUNNETTU HUUMORINTAJUSTANI", se (vai hän?) sanoo, mutta on hahmona aivan äärettömän hauska.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Päivä 14: Lempikirja lempikirjailijaltani

Edellisessä merkinnässä noita lempikirjojakin tuli jo lueteltua, mutta esittelen pari niistä tässä vähän tarkemmin.

Ian McEwanin Sovitus (Atonement) sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Briony on 13-vuotias vilkkaalla mielikuvituksella varustettu ja tarinoiden sepittämistä harrastava tyttö. Hänen isosiskollaan Cecilialla on orastava suhde talon palvelijan pojan Robbien kanssa. Briony näkee heidän välillään tapahtuvan jotain, jota hän ei ymmärrä, ja tämä väärinkäsitys mullistaa rakastavaisten koko elämän. Tarina on upeasti kerrottu, monitasoinen ja tunteikas. Kirjasta on tehty myös upea elokuva, jonka pääosissa ovat ihanat Keira Knightley ja James McAvoy. Suosittelen sekä lukemaan kirjan että katsomaan leffan!
Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän kuulostaa nimen perusteella sellaiselta kirjalta, joka ei varsinaisesti houkuttele lukemaan - nimestä tulee mieleen lähinnä harlekiini-tyyppinen kirjallisuus. Todellisuudessa kirjan nimi tulee W.H. Audenin runosta The More Loving One, josta tässä pätkä:

Looking up at the stars,  I know quite well
that, for all they care, I can go to hell,
But on earth indifference is the least
we have to dread form man or beast.

How should we like it were stars to burn
with a passion for us we could not return?
If equal affection cannot be
let the more loving one be me.

Kirja alkaa shokkiuutisella: Suomen suurin ja kansainvälisestikin tunnettu rocktähti Summer Maple eli Suvi Vaahtera on kadonnut Afrikan-matkallaan. Suvin äiti Leena ja entinen poikaystävä Antti käyvät tarinassa läpi elämäänsä Suvin kanssa ja tämän nousua tavallisesta pikkukaupungin tytöstä kuuluisuudeksi. Kirja on huikeaa luettavaa etenkin minun kaltaiselleni musadiggarille, mutta siitä pystyy varmasti nauttimaan vaikkei pop-musiikista juuri mitään tietäisikään, koska tarina itsessään on hieno ja taitavasti kerrottu. Itse intoilin ensimmäisellä lukukerralla etenkin Antin tarinasta ja musajutuista (kuten aikaisemmin mainitsin, olen samaa ikäluokkaa Antin ja Suvin kanssa, joten heihin oli todella helppo samaistua), mutta toisella lukukerralla Leena-äidin kertomus nousi enemmän esille ja laajensi lukukokemusta entisestään. Ihana kirja, taidankin lukea tämän taas pian uudestaan!

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Päivä 13: Lempikirjailijani

En osaa nimetä vain yhtä lempikirjailijaa, joten nimeän monta suosikkiani:

Ian McEwan: olen tykännyt oikeastaan kaikista lukemistani McEwanin kirjoista. Pari viimeisintä (Rannalla ja Polte) eivät ole olleet ihan huippuja, mutta luotan että Ianin kynästä irtoaa vielä yhtä loistavia teoksia kuin Lauantai tai Sovitus. Pidän kovasti myös Amsterdamista (joka taisi olla ensimmäinen lukemani McEwanin kirja) ja esikoisromaani Sementtipuutarhasta (joka on jäänyt mieleen todella ahdistavan tunnelmansa takia - vaikuttava kirja siis).

Astrid Lindgren: suosikkilistan kärkipäässä jo lapsuudestani lähtien. Hänenkin kohdallaan täytyy todeta, että olen tykännyt kaikesta lukemastani. Tärkeimpiä ja rakkaimpia ovat lastenkirjojen pyhä kolminaisuus eli Veljeni, Leijonamieli, Ronja ryövärintytär ja Mio, poikani Mio.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän on yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani, Myöhempien aikojen pyhiä on myös todella hyvä, ja muistakin Itkosen kirjoista olen tykännyt vaikka ne eivät ihan kahden ensimmäisen romaanin tasolle ole yltäneet. Tykkään myös Itkosen kolumneista, joita on julkaistu ainakin Imagessa ja jossain naistenlehdessä (olisiko Me Naiset?). Olen samaa ikäluokkaa Itkosen kanssa, joten hänen lapsuus- ja nuoruusmuisteluihinsa on helppo samastua - olen esimerkiksi musadiggarina käynyt läpi kaikki samat brittipop-, grunge- ynnä muut vaiheet kuin Anna minun rakastaa enemmän -kirjan päähenkilöt ja oletettavasti myös kirjailija itse.

Bubblin' under: Siri Hustvedt, Cormac McCarthy, Monika Fagerholm, Lionel Shriver, Merete Mazzarella, Paul Auster, Gabriel Garcia Marquez...listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.