sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Saaren varjoissa

Ihana sunnuntai: olen koko päivän enimmäkseen lojunut riippumatossa lukemassa, juonut koivunmahlajuomaa ja syönyt ystävän pihasta poimittuja herukoita ja äärimmäisen herkullista kantarellirisottoa kera valkoviinin. Ihana kesä! Ja ihanuutta entisestään lisää se, että minulla on enää kaksi työpäivää ja sen jälkeen koko elokuu lomaa...aaah! Toivottavasti nämä ihanat aurinkoiset ja lämpimät säät jatkuvat vielä elokuussakin.

Olen menossa lomallani kaksi kertaa käymään Ruotsissa, mutta valitettavasti kumpikaan reissu ei suuntaudu Gotlantiin - sinne nimittäin tuli tarve päästä, kun luin Mari Jungstedtin Saaren varjoissa -kirjaa. Pitänee jonain tulevana kesänä ottaa Gotlanti reissulistalle, sen verran kauniilta ja kiinnostavalta paikka vaikuttaa!


Kaksi isovanhempiensa luona Gotlannissa lomailevaa pikkutyttöä löytävät lempihevosensa Pontuksen tapettuna ja pää irti leikattuna. Poliisi on ymmällään rikoksen suhteen, kuka nyt haluaisi tappaa viattoman ponin ja vielä varastaa sen pään? Vähän myöhemmin hollantilainen arkeologiopiskelija katoaa, ja hänen ruumiinsa löytyy metsästä pahoin silvottuna. Kun vielä kunnallispoliitikko löytää vajastaan seivästetyn hevosenpään, alkaa vaikuttaa siltä että saarella liikkuu rituaalimurhaaja.

Saaren varjoissa on kolmas osa Mari Jungstedtin Gotlantiin sijoittuvasta dekkarisarjasta. Aiemmat osat ovat Kesän kylmyydessä ja Meren hiljaisuudessa, mutta niitä en ole lukenut. Se ei onneksi haitannut juonen seuraamista, sillä vaikka henkilöillä oli edellisien kirjojen pohjalta historiansa, heidän suhteitaan selitettiin sen verran, että uusikin lukija pysyi hyvin kärryillä. Alussa tosin tuntui, että henkilöitä on kamalan paljon ja heistä oli vähän vaikea pysyä kartalla, mutta tarinan edetessä se ei enää haitannut.

Kirja oli mukava kesädekkari, ei mitenkään kauhean jännittävä tai koukuttava, mutta silti riittävän kiinnostava, että sen lukemisesta nautti. Murhaajan tosin arvasin jo aika varhaisessa vaiheessa, mutta sekään ei haitannut, koska ihan varma asiasta en ollut ennen kuin epäilykseni lopussa vahvistui. Tarina sijoittuu Gotlannin kesään heinä-elokuulle, joten ajankohdaltaankin se oli oikein sopiva juuri tähän hetkeen - oli helppo kuvitella komisario Knutas hikoilemaan helteisessä säässä. :)

Gotlanti on kirjassa kuvattu niin idylliseksi ja ihanaksi paikaksi, että sinne pitää kyllä päästä käymään. Olen haikaillut jo vuosia myös Ahvenanmaalle matkustamisesta, joten pitäisiköhän ottaa ensi kesän reissusuunnitelmiin Itämeri island hopping? Siihen voisi liittää vaikka Viron Saarenmaankin...

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Suomeksi / In English / På svenska

Minulla on jo pitkään ollut mielessä kirjoittaa eri kielillä lukemisesta, ja nyt vihdoin saan blogauksen aikaiseksi, kiitos Lumiomenan tontilla aiheesta käydyn keskustelun.

Luen kirjoja suomeksi, englanniksi ja vähän myös ruotsiksi, tosin harmittavan harvoin. Myös ranskaa osaan pikkuisen, ja olen ainakin yhden kirjan lukenut ranskaksi - tosin se oli Guicheteau Philippen Sunnuntaikirjeitä Suomesta, jossa oli aina yhdellä aukeamalla sama kirje ensin ranskaksi ja viereisellä sivulla suomeksi. Luin kirjeet ranskaksi, mutta välillä tarkistin viereiseltä sivulta jonkin oudon sanan merkityksen tai varmistin, että olenko ymmärtänyt asiaa sinne päinkään... Hyvä kirja ranskan opetteluun siis. Minun pitäisi ehkä yrittää lukea ranskaksi helppoja lasten- ja nuortenkirjoja, jotta sanavarasto vähän karttuisi, ranskanopiskelustani kun on jo toistakymmentä vuotta aikaa. Kertauskurssikaan ei olisi pahitteeksi.


Ruotsiksi pystyn lukemaan kirjoja, joissa on selkeä juoni ja yksinkertaista kieltä, esimerkiksi dekkareista selviän hyvin. Viime kesänä luin Tove Janssonin Sommarbokenin ruotsiksi, ja siinä karttui ainakin saaristolaissanasto. Aluksi piti käyttää ahkerasti sanakirjaa, kun enhän minä kuivan maan kasvattina tiedä mereen ja saaristoon liittyvää sanastoa kunnolla edes suomeksi, mutta kirjan loppua kohti huomasin, että lukeminen alkoi sujua ja pystyin jo nauttimaankin siitä. Janssonia olisi ihana lukea ruotsiksi enemmänkin, joitain Muumi-kirjoja olen saattanut joskus vuosia sitten lukeakin. Samoin Merete Mazzarellaa haluaisin lukea ruotsiksi, ja Kjell Westötä (vai Westöä?). Suomessa on itse asiassa paljon kiinnostavia ruotsinkielisiä kirjailijoita.


Englanniksi luen varmaan suunnilleen yhtä paljon kuin suomeksi, ja lähes yhtä sujuvasti. Minulla on aina monta kirjaa yhtaikaa meneillään, ja yleensä niistä ainakin yksi on englanninkielinen. Kun hyppelehtii eri kirjojen välillä, on jotenkin helpompaa pitää tarinat erillään, jos kirjat ovat erikielisiä. Jos lukisin kahta suomenkielistä romaania vuorotellen, tuntuu että ne sekaantuisivat helposti toisiinsa, mutta erikielisten kirjojen vuorottelussa ei koskaan tule sitä ongelmaa. Olen huomannut samantapaisen ilmiön taustaäänten suhteen: jos luen suomenkielistä kirjaa, voin ihan hyvin kuunnella samalla englanninkielistä musiikkia, eivätkä ne häiritse toisiaan. Tosin jos luen englanniksi, niin taustalla soiva suomenkielinen musiikki kyllä häiritsee, koska silloin jään kuuntelemaan laulujen sanoja. Englanninkieliset lyriikat on helpompi jättää huomiotta. Nykyään kylläkin kuuntelen tosi harvoin mitään samalla kun luen, sillä tykkään keskittyä lukemiseen silloin kun luen, ja musiikinkuuntelulle on sitten omat hetkensä.


Rakastan erilaisia murteita, vaikka ne välillä saattavatkin vieraalla kielellä lukiessa aiheuttaa vähän päänvaivaa. Ruotsini on sen verran huteraa että murreilmaisut ja muut sanoilla leikittelyt yms. taitavat mennä useimmiten yli hilseen, mutta englanniksi ymmärrykseni useimmiten riittää. Esimerkiksi Iain Banks käyttää kirjoissaan ihan huikeaa skottimurretta - välillä on pakko lukea ääneen ymmärtääkseen mitä sanotaan. Tässä pätkä Crow Roadista:


Lachy glanced from side to side. "It's the petrol," he said, voice low.
"The petrol?" Kenneth didn't understand.
"Load of absolute rot, if you ask me," Fergus sneered.
"Na; it's true," Lachlan said. "See the Navy boys, oot oan the flying boat base?"
"Aye," said Kenneth, frowning.
"They pit this green dye in thur petrol, an if yer foun wi that in the tank uv yer motor car, ye get the jile. But if ye pit the petrol through breed, the dye comes oot, an ye can use the petrol an naebudy kens a thing. It's true." He sat back. "And that's why we huv green breed in oor hoose, sometimes."

Jos koko kirja olisi kirjoitettu skottimurteella, sen lukeminen voisi olla aika raskasta, mutta pieninä pätkinä vuorosanoissa se on minusta pelkästään mahtavaa. On hauskaa joutua välillä vähän rassaamaan aivojaan! Vieraalla kielellä lukeminen on muutenkin mitä parhainta aivojumppaa. Minusta on aina tosi innostavaa ja kannustavaa huomata, että esimerkiksi ruotsinkielistä tekstiä lukiessa yhtäkkiä tajuan jonkun sanaleikin tai muun kielellisen vitsin - silloin huomaa taas oppineensa jotain ja olevansa vähän paremmin sisällä vieraassa kielessä.

torstai 28. heinäkuuta 2011

Blink Blink

Mutsuki ja Shoko ovat tuore aviopari. Tosin oikeasti Mutsuki on homo ja Shoko sen verran henkisesti epävakaa, ettei kykene tai halua normaaliin parisuhteeseen. Heidän avioliittonsa on siis kulissi vanhempien ja muiden sukulaisten rauhoittamiseksi.


Kirjan takakannessa Blink blinkin kerrotaan olevan "viehättävä tapakomedia yhteiskunnasta, jossa huippumoderni elämäntapa kohtaa ikivanhat perinteet". No, minusta Mutsukin ja Shokon elämä ei ollut mitenkään "huippumodernia" eivätkä heidän vanhempansakaan vaikuttaneet muinaisjäänteiltä. Tai ehkä en vain tunne japanilaista tapakulttuuria tarpeeksi, jotta olisin osannut huomata kriittiset kohdat? Minusta tarina oli kuitenkin aika vaisu, ja aiheesta olisi saanut paljon enemmänkin irti. Kaori Ekunin tyyli on aika kepeää, vähän samaan tapaan kuin Banana Yoshimotolla, joten kirja tuli luettua hyvin nopeasti. Ehkä siksikin se tuntui pelkältä pintaraapaisulta.

En osaa sanoa kirjasta oikein mitään, koska siitä jäi lähinnä "ihan kiva" -olo. Kyllähän tuon luki, mutta ei siitä mitään suurta muistijälkeä jäänyt.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

So Much for That

Hups, on jo yli viikko edellisestä blogimerkinnästäni. Onneksi kaikki muutkin kirjablogaajat tuntuvat olevan kesälaitumilla, joten ei ole syytä potea huonoa omatuntoa laiskasta kirjoitustahdista. Ja onhan minulla syykin kirjoittamattomuudelle: olen lukenut! Hoksasin vasta kirjan loppumetreillä, että Lionel Shriverin So Much For That sopii viidelläsadallakolmellakymmenelläyhdellä sivullaan Satun 500+ -haasteeseen. Tulipa nyt sitten ihan vahingossa osallistuttua siihenkin.

So Much For That kertoo Shepistä ja Glynisistä, viisikymppisestä avioparista, joka on vuosikaudet suunnitellut oravanpyörästä hyppäämistä ja muuttoa johonkin trooppiseen paratiisiin. Varsinkin Shep on ideasta innoissaan; hän on käärinyt sievoisen omaisuuden myymällä menestyneen yrityksensä, tarkoituksenaan sijoittaa saadut rahat "Afterlifeen", leppoisaan elämään kaukana kaikesta. Firman myynnin jälkeen vuodet ovat kuluneet eikä unelma ole ottanut toteutuakseen, mutta nyt Shep on päättänyt repäistä: hän on ostanut lentoliput valmiiksi itselleen, vaimolleen ja teini-ikäiselle pojalleen, ja ilmoittaa eräänä iltana Glynisille, että joko he lähtevät kaikki tai Shep lähtee reissuun yksin.

Glynis vastaa, että ei käy: hänellä on todettu syöpä, ja hän tarvitsee miehensä työpaikan (saman firman, jonka Shep aikaisemmin omisti) tarjoaman sairausvakuutuksen, koska hoidot ovat kalliita.

So Much For That on taattua Shriveriä: kantaaottavaa, jopa vihaista, mutta hyvin mukaansatempaavaa ja välillä myös todella hauskaa (tosin Shriverin huumori on melko tummansävyistä). Tarinan henkilöhahmot ovat mainioita, ja heitä ihan kaipaa silloin kun pitää taukoa lukemisesta, vaikka osa heistä onkin aika raivostuttavia tyyppejä. Shep on kunnollinen, tunnollinen ja liiankin kiltti, Glynis taas hyvin voimakas luonne, joka ei päästä läheisiään (eikä lukijaa) helpolla. Shepin parhaan ystävän ja työtoverin Jacksonin suuhun Shriver on laittanut suurimman osan poliittisista kannanotoista ja yhteiskuntakritiikistä.

Jacksonilla ja hänen vaimollaan Carolilla on kaksi tytärtä, joista vanhemmalla on harvinainen neurologinen sairaus FD (familial dysautonomia, onkohan tälle suomenkielistä nimeä?). Nuoremmalle vanhemmat syöttävät lumelääkkeitä, koska hän ei halua olla erilainen kuin ystävänsä, joista suurimmalla osalla on lääkitys masennukseen, ADHD:hen tai johonkin muuhun. Jackson on melkoinen moottoriturpa, ja hänen puheripulinsa kautta tulee paljon suoraa palautetta niin Yhdysvaltojen sairausvakuutussysteemistä, lääketeollisuudesta kuin parkkipaikkojen puutteesta Manhattanilla.

Kirjan alkupuolella yhteiskunnallista kannanottoa on paljon, mutta loppua kohti tarina muuttuu pienemmäksi, henkilökohtaisemmaksi, keskittyen enemmän siihen kuinka vakava sairaus vaikuttaa Glynisin ja Shepin suhteeseen ja heidän lähipiiriinsä. Tarinan loppu on ehkä vähän liiankin ruusuinen tuntuakseen aidolta, mutta toisaalta tykkäsin siitä. Kirjassa käsiteltiin niin paljon raskaita, surullisia ja suututtavia asioita, että lopussa sekä kirjan henkilöt että lukija ovat ansainneet pienen onnellisuusboostin.

Loistava kirja Shriveriltä taas kerran. Jos pidit We need to talk about Kevinistä ja Post-Birthday Worldistä, niin pidät varmasti tästäkin.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Enkeleitä, onko heitä?

Irlantilainen Lorna Byrne on nähnyt enkeleitä ja henkiä lapsuudestaan saakka. Enkelit ovat neuvoneet häntä, näyttäneet tulevaisuudessa tapahtuvia asioita ja auttaneet häntä auttamaan muita ihmisiä. Enkeleitä hiuksissani on Byrnen omaelämäkerta, jossa hän kertoo elämästään ja kohtaamisistaan enkeleiden kanssa.

Kirjaan olisi helppo suhtautua kyynisesti ja pitää Byrnen näkyjä vain osoituksena hänen jälkeenjääneisyydestään (kirjan mukaan lääkäri sanoi 2-vuotiaan Lornan äidille tytön olevan jälkeenjäänyt ja myöhemmin mainittiin hänen kärsineen oppimisvaikeuksista, mutta muuten jälkeenjääneisyyden laatua tai vakavuutta ei kirjassa kommentoitu). Minusta kyynisyys on älyllistä ja henkistä laiskuutta, sitä ettei viitsitä tai edes haluta ymmärtää jotain, joka on oman kokemuspiirin ulkopuolella ja sen vuoksi helposti leimattavissa huuhaaksi. Jos Lorna Byrne (tai kuka tahansa muu) kokee saavansa apua enkeleiltä ja käyttää kykyään vieläpä hyvään tarkoitukseen, auttaakseen muita ihmisiä, niin eihän se ole keneltäkään muulta pois, uskoi enkeleihin tai ei.

Jyrkimmät skeptikot tuskin tähän kirjaan tarttuvatkaan, mutta moni muu on niin tehnyt: kirja oli Irlannin myydyin tietokirja julkaisuvuonnaan 2008. Ilmeisesti siis tällaiset henkimaailman asiat kiinnostavat ihmisiä, vaikka moni ei ehkä uskalla julkisesti niistä puhuakaan. Lorna Byrnekin salasi näkynsä perheeltään, ja puolisolleenkin hän kertoi asiasta hyvin varovasti ja vähän kerrallaan.

Kirja ei ollut minusta erityisen hyvin kirjoitettu, ja varsinkin alussa Byrnen tyyli jotenkin ärsytti. Sitten kuitenkin tapahtui jonkinlainen koukuttuminen, ja luin kirjan melko nopeasti loppuun. Mitenkään erityisen mieleenpainuva se ei ollut, enkä usko että sen pariin tulee palattua, mutta jollain tavalla tarina kuitenkin kosketti, ja kyynelehdin useaan otteeseen lukemisen aikana.

Pidin erityisesti Byrnen (ja hänen enkeleidensä) avomielisyydestä, siitä, että enkelit eivät välitä uskontokuntien rajoista vaan jokaisella sielulla on suojelusenkelinsä, oli sielun "omistaja" sitten kristitty, muslimi tai ateisti. Byrnen kanta aborttiin oli (hänen katolisen taustansa huomioon ottaen) yllättävä: hän kertoo, että sielu tietää jo etukäteen, miten sen valitsemalle ihmiselle tulee käymään. Abortoidun sikiön sielu on siis tehnyt tietoisen valinnan lyhyestä maanpäällisestä elämästä, joten abortti ei sinänsä ole mitenkään väärin. (Katolisessa Irlannissa abortti on edelleen lailla kielletty ja se sallitaan vain niissä tapauksissa, kun äidin henki on vakavassa vaarassa.) Byrnen usko on siis hyvin suvaitsevaista eikä hän kirjassaan tuomitse mitään tai ketään, vaan korostaa useaan otteeseen, että maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset vain kuuntelisivat enkeleitään.

Byrneltä on hiljattain ilmestynyt toinen kirja, Portaat taivaaseen. Sen verran tykkäsin tästä ensimmäisestä, että voisin tuon toisenkin lukea, jos se joskus vastaan tulee. Akateemisen kirjakaupan myyjäkin sitä jo minulle suositteli, kun ostin tämän esikoisen.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Sleeping in Flame

Jonathan Carroll on aina ollut vähän vaikea pala minulle. Joistain hänen kirjoistaan  olen tykännyt aivan valtavan paljon, toiset ovat lähinnä vain ärsyttäneet. Naurujen maa on tähän mennessä ehdottomasti paras lukemani Carrollin kirja, se oli aivan huikea tarina. Muutamat muut hänen teoksensa ovat tavallaan viehättäneet kaikessa outoudessaan ja aivan uskomattomissa juonenkäänteissään, mutta niitä on myös vaivannut sekavuus ja ehkä liiallinenkin outous. Tosin Carrollin kirjat ovat sellaisia, että niitä ei missään tapauksessa kannata lukea väsyneenä, koska silloin putoaa aivan varmasti kärryiltä, niin tiukkoja mutkia juoni välillä tekee.

Edellinen lukemani Carroll, Outside the Dog Museum, oli muistaakseni melkoinen pettymys, joten en ole muutamaan vuoteen uskaltanut tarttua hänen kirjoihinsa. Nyt kuitenkin sain kaverilta Sleeping in Flamen suositusten kera, ja Carroll-taukoni päättyi onnellisesti: tarina tempaisi mukaansa ja kuljetti oikein viihdyttävästi loppuun saakka.

Kirjan juonesta on vaikea sanoa mitään ilman että pilaa muiden lukunautinnon, oudot juonet kun ovat Carrollin leipälaji. Tarina alkaa, kun näyttelijä-käsikirjoittaja Walker tapaa elämänsä naisen, kauniin Marisin, joka on taiteilija ja rakentaa legopalikoista kaupunkeja. Heidän tapaamisensa myötä Walkerin elämässä alkaa kuitenkin tapahtua outoja asioita, hän näkee eläväntuntuisia, eri aikakausiin sijoittuvia unia ja tuntuu jopa saaneen yllättäen maagisia kykyjä. Sitten Maris löytää eräältä hautausmaalta hautakiven, jossa on aivan Walkerin näköisen miehen kuva. Walker alkaa selvittää haudatun miehen taustaa, ja hänen elämänsä muuttuu koko ajan oudommaksi, ja vaarallisemmaksi - joku ei tunnu haluavan Walkerin ja Marisin olevan yhdessä.

Ääh, on niin vaikea selittää mistä kirja kertoo, että parempi että luette itse. :) Se on jonkinlaista maagista realismia, ehkä vähän fantasiaakin, mutta hyvin vaikeata luokitella. Aikuisten satu? Ainakin Grimmin veljesten sadut liittyvät vankasti tarinaan.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Viinakortti

Sami Hilvon Viinakortti sai jonkin verran mediahuomiota julkaisunsa aikoihin vuonna 2010, ja silloin ajattelin että teos vaikuttaa hyvin kiinnostavalta. Sittemmin se kuitenkin unohtui pitkäksi aikaa, kunnes reilu viikko sitten löysin kirjan pieksämäkeläisen puiston nurmikolta. Sieltä se lähti mukaani ja päätyi lähes saman tien luettavaksi. Nyt olen jo muutaman päivän haudutellut kirjaa mielessäni. Tiesin kyllä heti pitäväni kirjasta, mutta silti on ollut jotenkin hankalaa muotoilla ajatuksia blogitekstin muotoon.

Mikael tulee isovanhempiensa taloon isoäitinsä hautajaisiin. Suhteet muuhun sukuun eivät ole kovin lämpimät tai läheiset, mutta isovanhempien talossa Mikael viihtyy, ja jää hautajaisten jälkeen sinne asumaan. Hän alkaa tutkia isoisän vanhoja papereita ja sodanaikaisia päiväkirjoja, ja löytää niistä aivan uudenlaisen isoisän: alkoholisoituneella nimismiehellä oli ollut vuosia kestänyt rakkaussuhde Toivo-nimisen miehen kanssa.

Pidin tosi paljon Sami Hilvon kerrontatyylistä. Se on niukkaa ja tiivistä ja jättää lukijalle paljon tulkittavaa rivien väliin. Urhon ja Toivon rakkautta on kuvattu kauniisti ja miehisen karheasti, eivätkä seksikohtauksetkaan olleet minusta liian graafisia, vaikka joissain arvioissa niitä on vähän paheksuttu.

Ainoa vähän häiritsemään jäänyt asia kirjassa on se, että Mikaelin suvun miehet tuntuivat järjestään olevan homoja. Se tuntui vähän liiottelulta, kun ei kuitenkaan periytyvästä ominaisuudesta ole kyse. Toisaalta se ei suuremmin haitannut, koska henkilöt ja heidän väliset suhteensa olivat niin kiinnostavia. Olisi ollut mielenkiintoista saada tietää enemmänkin esimerkiksi Mikaelin ja hänen äitinsä suhteesta, mutta toisaalta oli hyvä, että tarina keskittyi oleelliseen eikä rönsyillyt sivupoluille.

Kirjan alun hedelmäpuiden kasvatusohje on hieno ja sopii kirjan teemaan hyvin:

Oikea sääntö hedelmäpuiden kasvatuksessa on se, ettemme saa koskaan pakottaa puuta muodostumaan vastoin sen omaa taipumusta, vaan päinvastoin tulee meidän kaikella tavalla tukea ja auttaa sitä. Tosin voidaan vastakkaiseenkin suuntaan menetellen saavuttaa varma tulos, mutta tavallisesti seuraa siitä myös rangaistus ennemmin tai myöhemmin.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Uutta Lionel Shriveriä

Piipahdin viikonloppuna Helsingissä, ja siellä tieni vei perinteisesti Akateemiseen kirjakauppaan. Tarkoitus oli käydä vain kuluttamassa aikaa junan lähtöä odotellessa ja ehkä ostaa joku lehti matkalukemiseksi. Kirjoja en suunnitellut ostavani ja ehdinkin jo helpottua, että kerrankin pääsen ulos kirjakaupasta ostamatta mitään, kun mitään todella kiinnostavaa ei kaupassa kiertelyn aikana osunut kohdalle. Sitten silmiini osui tämä kirja:
Kansi huvitti minua kovasti, koska Lionel Shriverin We need to talk about Kevin on yksi viime vuosien lempikirjoistani. En kuitenkaan jäänyt tätä tiedehyllyssä ollutta opusta tarkemmin tutkimaan, sillä minun piti saman tien rynnätä romaanihyllylle S-kirjaimen kohdalle katsomaan, olisiko siellä jotain uutta Shriveriä. Ja olihan siellä!
Odotan todella innolla pääseväni lukemaan tätä, koska pidin Kevinin lisäksi valtavan paljon myös Shriverin edellisestä teoksesta Post-Birthday World. Keviniä edeltänyt Kaksoisvirhe oli sekin hyvä, mutta ei ihan yhtä loistava kuin kaksi seuraavaa. Toivottavasti Shriverin nousujohteinen suunta jatkuu ja So Much For That on vähintään yhtä nautinnollinen luettava kuin pari edeltäjäänsä!

Top 10 x 2

Sinisen linnan kirjaston Maria ja Satun luettujen Satu haastoivat minut listaamaan kymmenen parasta kirjaa ja kosmetiikkatuotetta. Kiitos hauskasta haasteesta! Molemmat listat syntyivät hyvin nopsasti ja suuremmin asiaa pohtimatta.

Kirjalistaan valikoitui kirjoja, jotka ovat ainakin jossain elämäni vaiheessa olleet hyvin tärkeitä ja merkittäviä lukukokemuksia, ja suurimman osan niistä olen lukenut useammin kuin kerran. Tämä ei kuitenkaan ole mikään kiveen hakattu lempikirjalista, vaan tosiaan hyvin nopeasti mutu-tuntumalla hihasta vedetty:

Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Tomek Tryzna: Tyttö Ei-kukaan
Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli
S.E.Hinton: Me kolme ja jengi
Brett Easton Ellis: Amerikan psyko
Neil Gaiman & Terry Pratchett: Good Omens
Stephen King: Uinu, uinu lemmikkini
Ranya ElRamly: Auringon asema
Ian McEwan: Saturday

Ja sitten ne kosmetiikat. Siirryin muutama vuosi sitten käyttämään luonnonkosmetiikkaa, ja sillä tiellä olen edelleen. Alku oli melkoista hakemista, kun piti löytää luonnonkosmetiikkasarjoista omalle iholle parhaiten sopivat tuotteet, mutta nyt kokemusta on jo sen verran pitkältä ajalta että kestosuosikkeja on helppo listata.

Vivisanten mineraalideodorantti
Madaran puhdistusvaahto
Inkuton sheavoi (käytän tätä huulirasvana, kyllä tulee ihanan pehmeät huulet!)
Couleur Caramelin ripsiväri (luonnonkosmetiikkaan siirtymisessa vaikeinta oli hyvän ripsivärin löytäminen, tämä on paras)
Couleur Caramelin mineraalipuuteri
Laveran basis sensitiv-sarjan hiustenhoitoaine
Laveran basis sensitiv-sarjan päivävoide
Laveran basis sensitiv-sarjan yö/hoitovoide
Laveran basis sensitiv-sarjan käsivoide
Valentinon Rock'n Rose -hajuvesi (tämä ei ole luonnonkosmetiikkaa)


Kuten listasta näkyy, Laveran basis sensitiv-sarja on kovassa huudossa. Se on hyvä ja edullinen tuoteperhe ja sopii ainakin minun herkälle iholleni loistavasti. Varsinkin nuo käsivoide ja hiustenhoitoaine ovat ihan huippuja.

Tämä haaste on tainnut kiertää jo niin monta blogia, että en nyt nimeä ketään erityisesti, vaan haastan kaikki jotka eivät tätä vielä ole tehneet. :)

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Menneen maailman maalari

Jännästi on viime aikoina tullut vastaan useampia Japaniin sijoittuvia kirjoja: ensin Haruki Murakamin Kafka rannalla, sitten Kazuo Ishiguron Menneen maailman maalari, ja lukupinossa odottaa vielä Kaori Ekunin Blink blink (todellakin kirjoitin ensin "bling bling" :D). En ole mikään suuri Japani-fani enkä näitäkään kirjoja ole valinnut luettavaksi niiden japanilaisuuden takia, mutta kieltämättä Japanin kulttuuri on erilaisuudessaan aika mielenkiintoinen.

Kazuo Ishiguron Menneen maailman maalarissa huomio kiinnittyy ensimmäisenä juuri kulttuurieroihin, ja varsinkin siihen, miten pidättyväistä ja äärimmäisen kohteliasta japanilaisten keskustelu on. Perheenjäsenetkin puhuvat keskenään niin koukeroisesti, kaukaa hakien ja vihjaillen, että kirjan henkilöitä teki mieli ravistella ja huutaa että sanoisivat nyt suoraan mitä tarkoittavat, ettei vastapuolen tarvitse arvailla. Itselläni menisi hermo tuollaisessa keskustelussa välittömästi, mutta silti siinä on oma viehätyksensä ja kauneutensa.

Kirja kertoo Onosta, vanhasta taidemaalarista, joka on nuorempana ollut teoksissaan hyvin vahvasti isänmaan ja keisarin asialla. Nyt vanhempana, toisen maailmansodan jälkeen, hän joutuu pohtimaan ja selittelemään menneisyyttään nuoremmalle polvelle, joka ei enää kannata samoja aatteita. Onon nuorempi tytär Noriko pitäisi saada naitettua hyvään sukuun, ja taiteilijaa mietityttää, miten avioliittoneuvotteluissa suhtaudutaan hänen taustaansa, pitäisikö siitä puhua vai ei. Samalla seurataan Onon suhdetta hänen tyttärenpoikaansa, pieneen Ichiroon, joka kasvaa aivan erilaisessa maailmassa kuin se missä Ono on elänyt ja ihailee samuraiden sijaan Kippari-Kallea ja amerikkalaisia cowboyta.

Kirjassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, vaan tarinaa kerrotaan Onon muistojen kautta, kun hän unohtuu arkisten askareiden lomassa miettimään milloin mitäkin vanhaa tapahtumaa. Tarinaan olisi ehkä päässyt vähän paremmin sisälle, jos tuntisi enemmän Japanin historiaa ja kulttuuria - tosin japanilaisesta maalaustaiteesta tulee aika paljonkin informaatiota, mutta ei kuivasti luennoiden vaan sujuvasti tapahtumien sekaan ujutettuna.

Ishiguro on taitava kirjailija, ja tässäkin tarinassa rivien välistä saa varmasti enemmän irti kuin itse riveistä. Luin kirjaa vähän pätkittäin ja väsyneenä, joten tuntui etten oikein saanut siitä kunnolla otetta, mutta silti pidin kirjasta ja ennen kaikkea Ishiguron tavasta kertoa tarina. Olen aiemmin lukenut häneltä yhden kirjan, Never Let Me Go (josta on äskettäin tehty myös elokuva), ja siitä pidin valtavan paljon. Elokuvaa en ole vielä nähnyt, kertokaapa kannattaako se katsoa!

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Bookcrossingia Pieksämäellä

Tämän päivän tunnelmia:







Olin Pieksämäellä bookcrossaajien kesätapaamisessa. Kuuma kesäpäivä, piknik puistossa järven rannalla, paljon kirjoja ja kirjoista pitäviä ihmisiä - eipä paljon mukavampaa voisi olla!

Selvisin tapaamisesta kotiin yllättävän pienen kirjamäärän kanssa (se ei ole bc-tapaamisissa suinkaan itsestään selvää), mukaan tarttui vain viisi kirjaa.

Irene Némirovsky: Ranskalainen sarja (olen tykännyt valtavasti kaikesta Némirovskylta lukemastani, joten tämän lukemista odotan innolla)
Kate Mosse: Labyrintti (luin viime joulunpyhinä Mossen Kryptan, ja se oli mukavaa jännityshömppää, tämä lienee samaa osastoa)
Hanne Örstavik: Rakkaus ("oivaltava tarina rakkaudesta pohjoisen kaupungissa". Olen lukenut yhden Örstavikin kirjan (Kulunut aika) aikaisemmin ja se oli kai ihan ok, mutta tätä Rakkautta minulle erityisesti suositeltiin.
Sami Hilvo: Viinakortti (tämän olen halunnut lukea jo pitkään)
Liza Marklund: Turvapaikka (kesällä on kiva lukea dekkareita, ja Marklundista minulla ei ole aikaisempaa kokemusta.)

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Rennot suosikit

Rennot suosikit on kokoelma Kjell Westön kertomuksia vuosilta 1989-2004. Kokoelmassa on mukana monenmittaisia tarinoita muutamasta sivusta lähes satasivuiseen. Westö kertoo kirjan alkusanoissa, ettei hän ole kiinnostunut tekstien nimityksistä vaan häntä kiinnostaa ennen kaikkea tarinoiden kertominen:

Pitkänovelli tai lyhytromaani, juttu tai eepos, olen kiinnostunut vain yhdestä asiasta, kertomuksesta. Jokaisella kertomuksella on oma pituutensa ja oma kielensä. Kerran kun olin kirjoittanut yhdeksänkymmentäkolmesivuisen novellin, eräs lukija kysyi miksi en saman tien kirjoittanut kahtakymmentä tai kolmeakymmentä sivua lisää ja julkaissut kertomusta romaanina. Vastasin että se olisi ollut väärin tehty.

Pohdiskelin tätä samaa asiaa jokin aika sitten, kun luin Riku Korhosen Hyvästi tytöt -kirjan. Etsiessäni netistä muiden arvioita kirjasta huomasin nimittäin, että joissain arvioissa sitä kutsuttiin romaaniksi, vaikka minun silmääni se oli ilman muuta novellikokoelma. No, väliäkö hällä, pääasia on että tarina toimii.


Tykkään Westön kirjoitustyylistä kovasti, ja hänen ajankuvauksensa on mainiota. Hän kuvaa myös sielunmaisemaansa Helsinkiä hienosti ja rakkaudella - Westön kirjoja lukiessa tekee aina mieli muuttaa Helsinkiin tai mennä ainakin käymään siellä. Paras lukemani Westön kirja on Missä kuljimme kerran. Se oli ensimmäinen häneltä lukemani kirja ja teki minusta välittömästi Kjell-fanin. Todella hienoa ajankuvausta ja kiinnostavia, eläviä henkilöhahmoja. En tavallisesti ole kovinkaan kiinnostunut historiallisista romaaneista ja koulussakin hissa oli maailman tylsin aine, mutta tuo kirja kuvasi mm. vuoden 1918 tapahtumia niin kiinnostavasti, että heräsi halu lukea muitakin samaan aikaan sijoittuvia teoksia.

Mutta asiaan, Rennoista suosikeistahan tässä piti kertoa. Kokoelman tarinat olivat aika tasaisen hyviä, mutta juuri mikään niistä ei tehnyt sen suurempaa vaikutusta. Eniten pidin kirjan ensimmäisestä kertomuksesta Elsie-täti, jossa seurataan nuoren pojan silmin suvun kesänviettoa ja erityisesti hieman erikoista Elsie-tätiä, joka ei sovi samoihin raameihin muun perheen kanssa.

Osa novelleista olisi ansainnut vähän huolellisemmankin lukemisen, nyt luin kirjan vähän turhan nopeaan tahtiin ja yhdessä pötkössä. Luulen, että tarinoista olisi saanut enemmän irti lukemalla niitä harvakseltaan, yhden silloin, toisen tällöin. Nyt kokoelman loppua kohden tuntui, että Westön tyyli alkaa jo vähän puuduttaa, ja siksi varsinkin loppupuolen tarinat tuli lukaistua vähän huolimattomasti läpi. Minulla on sama ongelma myös runokirjojen kanssa: luen niitä kuin romaania, alusta loppuun kerralla, enkä malta pitää taukoja ja maistella lukemaani. Pitäisi oppia vähän hillitsemään lukuhimojaan.