tiistai 30. elokuuta 2011

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Olipa erikoinen kirja tämä Herra Darwinin puutarhuri. Jollain tavalla pidin siitä, mutta toisaalta en tiedä ymmärsinkö siitä yhtään mitään. Kristina Carlsonin tyyli on ainakin mielenkiintoista ja erikoista, lauseet alkavat ja päättyvät vähän miten sattuu, välimerkkejä ei kovin paljoa näy, pisteitä varsinkaan. Tulee sellainen tunne kuin kuuntelisi Downin kyläläisten ajatuksia sivustaseuraajana, kärpäsenä katossa, kuulisi pätkän sieltä ja toisen täältä. Tai kuin sukeltaisi ihmisten ajatuksista ja sanoista muodostuneen sarjakuvamaisen puhekuplapilven läpi.


Herra Darwin itse ei ole kirjassa läsnä muuten kuin kyläläisten puheiden kautta, onhan hän paikallinen julkkis, jolla käy vieraita Lontoosta saakka. Eipä puutarhuri Davieskaan varsinaisesti kirjan päähenkilö ole, vaan tarinassa on aktiivisesti mukana koko kylän väki. Daviesia oudoksutaan, koska hän ei käy kirkossa ja on muutenkin vähän erillään yhteisöstä, elelee vaimon kuoltua lastensa kanssa.

Kirjassa ei ole varsinaista juonta. Välillä luulin että sellainen kehittyisi, kun kylään saapui kummallinen keikari, jonka kyläläiset tunnistivat vanhaksi tutuksi ja jonka paluusta ei ilahduttu, mutta sekin juonenpätkä hiipui sitten jonnekin. Ehkä kirjaa olisi pitänyt pohdiskella ja analysoida tarkemmin sen idean ymmärtääkseen, mutta minulla ei oikein ole kiinnostusta tai keskittymiskykyä sellaiseen. Jotain viehättävää tässä kuitenkin oli, joten ei teos kylmäksi jättänyt missään tapauksessa. Tosin täytyy sanoa, että jos tämäntyylinen kirja olisi  kovin paljon pidempi, niin joutuisin ehkä jättämään kesken. Näin pienenä annoksena (176 nopealukuista sivua) kerrontatyylin erikoisuus tuntuu hauskalta, mutta pitemmän päälle se varmaan alkaisi puuduttaa ja ärsyttää ainakin minun kaltaistani ymmärtämätöntä lukijaa.

Linnut olivat kirjassa hauskoja, niillä oli omat äänensä: naakat naureskelevat ylimielisesti kirkontornissa, kanat kotkottavat paheksuvasti ja varpuset tirskuvat ja hihittelevät keskenään.

maanantai 29. elokuuta 2011

Keskenjääneitä & huonosti luettuja

Joidenkin kirjojen suhteen pitää lopulta luovuttaa, kun lukeminen ei etene vaikka kuinka ponnistelisi. Tosin aika harvan kirjan kanssa jaksan nykyään oikeasti ponnistella. Ennen yritin lukea kaiken aloittamani ihan periaatteen vuoksi loppuun, mutta sittemmin olen todennut että maailmassa on liian paljon hyviä kirjoja, että aikaa olisi tuhlattavaksi huonoihin - siispä jätän nihkeästi etenevät opukset suosiolla kesken ja siirryn johonkin houkuttelevampaan.

Keskenjäänyt kirja ei välttämättä ole huono. Voi olla, että vain hetki on väärä, ja sama kirja kolahtaa sitten myöhemmin, ehkä eri elämäntilanteessa tai muuten vain erilaisella mielellä sitä lukiessa. Tosin aika harvoin tulee kerran keskenjäänyttä kirjaa yritettyä uudestaan, mutta esimerkiksi joitain klassikoita voisin kokeilla: ainakin Anna Kareninaa ja David Copperfieldia olen vuosia sitten yrittänyt lukea huonolla menestyksellä, ja ne ovat jääneet jotenkin kaihertamaan. Ehkä vielä jonain päivänä...

(On myös sellaisia kirjoja, jotka ensimmäisellä lukukerralla vievät täysin jalat alta ja tuntuvat parhailta kirjoilta ikinä, mutta kun niitä yrittää lukea myöhemmin uudestaan, ei pääsekään alkua pidemmälle ja ihmettelee että mikä tässä muka niin hienoa oli. Ne ansaitsisivat ehkä oman blogikirjoituksensa.)

Tässä pari kirjaa, jotka ovat ihan viime aikoina jääneet kesken tai tulleet luetuiksi vain sieltä täältä:


John Berendtin The City of Falling Angels. Olisin niin halunnut pitää tästä kirjasta, koska edellinen lukemani Berendtin kirja, Midnight in the Garden of Good and Evil, oli todella koukuttava "page turner" ja teki minuun valtavan vaikutuksen. Ja Falling Angelsin kansikin on niin kaunis! Mutta ei, ei vaan napannut. Kirja kertoo Venetsiasta ja venetsialaisista, mutta en päässyt niin pitkälle, että olisin löytänyt siitä jonkin yhtenäisen juonen. Mielenkiintoisia paikkoja ja persoonia Berendt on Venetsiasta löytänyt, mutta en vain jaksanut kiinnostua niistä tarpeeksi. En ole käynyt Venetsiassa eikä sinne matkustaminen ole suunnitelmissakaan (vaikka toki siellä olisi kiinnostavaa käydä joskus), joten minulla ei ole minkäänlaista kosketuspintaa paikkaan, siksi tämä kirjakaan ei oikein koskettanut. Ehkä joku Venetsia-fani saisi tästä enemmän irti.


Myös tämän toisen keskenjääneen, tai pikemminkin sieltä täältä luetun kirjan kansi on minusta upea. Uhoa ja unelmia on kokoelma kulttuurintutkija Alice Echolsin kirjoituksia 1960-luvusta ja silloisten rotu- ja seksuaalikiistojen ja -mullistusten vaikutuksista nykypäivään asti (tai vuosituhannen vaihteeseen; kirja on julkaistu 2002).

Olen aikaisemmin lukenut Echolsin kirjoittaman Janis Joplinin elämäkerran Paratiisin arvet, ja siitä pidin valtavan paljon. Myös siinä Echols kirjoitti paljon 60-70-lukujen yhteiskunnallisesta murroksesta, ja sen perusteella ajattelin että jaksaisin Echolsin avulla perehtyä asiaan tarkemminkin. Enpä sitten kuitenkaan jaksanut: Uhoa ja unelmia -kirjassa mielenkiintoisimpia lukuja ovat juuri Joplinia ja muita rokkareita käsittelevät luvut, mutta muuten silloisen amerikkaisen yhteiskunnan ja politiikan läpikäyminen ei houkuttanut kovin tarkkaan lukemiseen. Naisten vapautusliike ja feministinen seksuaalipolitiikkakin ovat aiheina ihan kiinnostavia, mutta silti niistä lukeminen ei nyt vain ottanut sujuakseen. Ehkä osasyynä oli sekin, että kirja käsittelee nimenomaan USA:ta, joten, samaan tapaan kuin Berendtin Venetsian kanssa, tämänkin kirjan ongelmana oli etäisyys ja kosketuspinnan puuttuminen. Mutta Janis Joplinista, Lenny Kravitzista ja Joni Mitchellistä luin oikein mielelläni, ja toivon että Echols vielä joskus kirjoittaa Mitchellin elämäkerran (jota hän kertoo harkinneensa Mitchelliä haastatellessaan).

Aion jatkossakin silloin tällöin kirjoitella kesken jääneistä kirjoista, ja ajattelin myös tehdä blogiini välilehden, johon listaan luettujen lisäksi myös ne lukematta jääneet. Ne kertokoot omaa tarinaansa siitä, millainen kirjavuosi on ollut.

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunaista hibiskusta on kehuttu monissa blogeissa (mm. Opuscolossa, Kirjavassa kammarissa ja Kirjamielellä-blogissa), ja niinpä minäkin poimin sen kirjastosta mukaani. Usein välttelen runsaasti hehkutettujen kirjojen lukemista (tai jätän ne myöhemmäksi), ja niin olisi ehkä pitänyt tehdä tämänkin kirjan kanssa. Vaikka kirja oli kaikinpuolin hyvä ja pidin siitä kovasti, takaraivossa oli kuitenkin koko ajan ajatus "no onko tämä nyt kuitenkaan niin hyvä kuin kaikki väittävät". Jos olisi lukenut kirjan ilman ennakko-odotuksia, ihan vain omia aikojani, olisin luultavasti ihastunut siihen enemmän kuin nyt.


Kirjan tarina on varmaan useimmille jo tuttu, mutta kerrataan silti lyhyesti: tarinan kertoja on 15-vuotias nigerialaistyttö Kambili. Hän on rikkaasta ja etuoikeutetusta perheestä, jonka isä on tunnettu hyväntekijä ja hurskas katolilainen. Kotona isä on kuitenkin äkkipikainen ja julma itsevaltias, joka tekee lapsilleen tarkat lukujärjestykset joiden mukaan heidän pitää aikansa käyttää. Toisaalta isä on hyvin rakastava ja lempeäkin, mutta hän ei hyväksy pieniäkään epäonnistumisia tai kurista lipsumista. Kambili ja hänen veljensä Jaja pääsevät muutamaksi päiväksi vierailulle isän siskon Ifeoma-tädin luo, jossa he pääsevät näkemään hyvin erilaista elämää ja uskonnollisuutta, ja alkavat ymmärtää että isän tapa elää ei aina ole se oikea.

Adichien kerronta on erittäin sujuvaa ilman mitään turhia kikkailuja, mikä tekee kirjasta nopean ja miellyttävän lukea. Kyseessä on kirjailijan esikoisteos, mitä ei välttämättä uskoisi, sen verran kypsää ja valmista teksti on. En ole lukenut Adichien myöhäisempiä kirjoja, joten en osaa niihin verrata, mutta jos esikoinen on näin erinomainen niin eivätköhän muutkin teokset ole tutustumisen arvoisia! Välillä minusta tosin tuntui, että tarinassa on vähän liikaakin aineksia: oli perheväkivaltaa, uskontoa, yliopistomellakoita, lehdistönvapauskysymyksiä ja muuta politiikkaa ja siihen päälle vielä Kambilin ihastuminen katoliseen pappiin. Vähän vähempikin olisi ehkä riittänyt kelpo tarinaan, mutta hyvä kirja Purppuranpunainen hibiskus on tällaisenaankin.

Luen varmasti jossain vaiheessa myös Adichien Puolikkaan keltaista aurinkoa, mutta sen jätän jonnekin hamaan tulevaisuuteen, sellaiseen aikaan kun olen unohtanut kaiken blogihehkutuksen ja voin löytää kirjan ihanuuden ilman valtavia ennakko-odotuksia. :)

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Sunnuntaisäveliä, osa 1: Suosikkilauluni

Tämänhetkinen suosikkibiisini ei ole ihan tuore tapaus, se on julkaistu jo vuonna 2005 Kentin Du och jag döden -levyllä. Olen aina tykännyt levystä (se on mielestäni ehkäpä Kentin paras levy), mutta syystä tai toisesta en ollut kuunnellut sitä pitkään aikaan, kunnes nyt yhtäkkiä löysin sen uudestaan. Olin kotimatkalla Kroatian-reissulta, ja kuten tapanani on, laitoin bussimatkalla kuulokkeet korviin ja musiikin tulvimaan mp3-soittimestani. (Ulkomailla reissussa ollessani en oikeastaan ikinä kuuntele musiikkia, kun on niin paljon muutakin havainnoitavaa, joten takaisin Suomeen tullessa on ihanaa päästä täyttämään musiikillinen puutostila. Kolmen-neljän tunnin bussimatka Helsinki-Vantaalta kotiin on tähän oiva tilaisuus.) Kentin levy tuntui elokuun hämyiseen yöhön sopivalta, ja kuulostikin pitkän tauon jälkeen niin hyvältä, että olen vielä kotiin tultuanikin kuunnellut sitä lähes päivittäin. Tämän Palace & Main -biisin parissa olen jumittanut erityisen runsaasti:


Biisin teksti alkaa hienosti:
Jag sköt en DJ sent igår
Blodet stänkte blev en Pollock i hans bås

...mutta erityisesti tykkään kertosäkeestä, varsinkin säe en iskall Michael Caine kuulostaa aivan, no, jäätävän hienolta. (Michal Caine on yksi suosikkinäyttelijöistäni, ja voin hyvin kuvitella miltä hän näyttää ollessaan iskall.)

Jag står på en flygplats
och väntar på känslan
En man vid en avsats
en iskall Michael Caine

Tykkään kovasti ruotsista ja erityisesti siitä, miltä se kuulostaa laulettuna - se on jotenkin hyvin musikaalinen kieli. Kentin ansiosta myös ruotsinkielen sanavarastoni on laajentunut, kun joudun monesti tarkistamaan sanakirjasta että mitäs ihmettä tässä lauletaan. (Samasta syystä voin kiittää Metallicaa englannin sanaston kartuttamisesta, joskus yläasteikäisenä tuli nimittäin tankattua ahkerasti heidän sanoituksiaan sanakirjan kanssa.)

Ja sitten vielä se Omakuva:


Kuvassa on eräässä portugalilaisessa pikkukylässä sijaitseva liikennepeili (vai miksi noita sanotaan) ja kyllähän siellä minunkin heijastukseni näkyy. :)

Musiikki- ja kuvahaaste: Sunnuntaisäveliä

 Opuscolon lauantailaulujen innoittamana päätin minäkin osallistua tähän musiikilliseen ja kuvalliseen haasteeseen. Ideana on viikottain postata blogiin listan mukainen musiikkikappale ja teemaan sopiva valokuva. Koska olen blogissani aikaisemminkin kirjoittanut jonkin verran laululyriikoista, pyrin myös näissä haastepostauksissa nostamaan esille erityisen värisyttäviä tai muuten korvaahiveleviä laulutekstejä.

Koska nyt sattuu olemaan sunnuntai, nimeän haasteen omassa blogissani Sunnuntaisäveliksi esikuvaansa Lauantailauluja mukaillen. Tässä lista aiheista, kohta tulee ensimmäinen biisi ja kuva:

1: Suosikkilauluni ja "Omakuva"
 2: Inhokkilauluni ja Kaikessa kiireessä
3: Onnelliseksi tekevä lauluni ja Hetki
4: Surulliseksi tekevä lauluni ja Tunteet
5: Laulu, joka muistuttaa jostakusta sekä Vanha kuva
6: Laulu, joka vie sinut jonnekin paikkaan, Teemana “vihreä”
7: Laulu tietystä tapahtumasta ja Teema “valo”
8: Laulu, jonka sanat osaat alusta loppuun ja Suosikkikuva
9: Laulu, joka saa sinut tanssimaan ja Harrastus
10: Laulu, joka tekee sinut uniseksi ja Talvikuva
11: Suosikkibändin laulua ja  Tästä olen riippuvainen
12: Inhokkibändin laulua  ja Hullua
13: Laulu, joka saa aikaan syyllitsyyttä ja mielihyvää ja Arkeni
14: Laulu, josta kukaan ei arvaisi minun pitävän  ja Tämä tekee minut iloiseksi
15: Laulu, joka kuvaa sinua  ja Mustavalkoinen omakuva
16: Laulu, jota rakastit ja jota nyt vihaat ja Kuva jota en koskaan julkaissut
17: Laulu, jonka kuulet usein radiosta ja Rakkaus
18: Laulu, jonka toivoisit soivan radiossa ja Perheenjäsen
19: Laulu suosikkilevyltäni ja Täällä minä asun
20: Suuttumuksen laulu ja Liikkeessä
21: Onnellisuuden laulu ja Kesäkuva
22: Surun laulu ja Teema “erilaiset”
23: Laulu, jonka valitsisit häihisi ja Teema ”kaksi”
24: Laulu, joka soisi hautajaisissa ja Vesi
25: Naurulaulu ja Tämä naurattaa aina
26: Laulu, jonka osaat soittaa jollakin soittimella ja Musiikki
27:  Laulu, jonka haluaisit osata soittaa ja Uusin kuvani
28: Syyllisyyden laulu ja Arkeni
29: Laulu lapsuudesta ja Kun olin pieni
30: Suosikkilaulusi vuosi takaperin tähän aikaan  ja Valinnainen kuva

perjantai 26. elokuuta 2011

Tuomas Kyrö: Liitto

Löysin Tuomas Kyrön vasta ihan äskettäin, kun luin hillittömän hauskan Mielensäpahoittajan. En tiedä miksi en aikaisemmin ole tullut tarttuneeksi hänen kirjoihinsa, vaikka hyvin mielelläni luen nuorten kotimaisten kirjailijoiden tuotantoa. No, nyt on tämäkin virhe korjattu, ja Kyrön lukeminen jatkuu edelleen. Pidin nimittäin tästä toisestakin lukemastani Kyrön kirjasta, hänen kolmannesta romaanistaan Liitto (2005).


Eletään 1930-luvun loppupuolta pienessä Mollojoen kylässä. 18-vuotias Lyydia iskee uintikilpailuissa silmänsä kylän parhaaseen uimariin Urhoon. Lyydialla on kova kiire päästä pois kotoaan, julman ja väkivaltaisen isän valtapiiristä, ja muuten vähäsanaisen Urhon puheet Amerikkaan lähdöstä, hengityksenpidätyskisoissa menestymisestä ja oman sirkuksen perustamisesta lumoavat Lyydian. Hän alkaa odottaa lasta, naimisiinmenosta puhutaan, mutta sitten tulee sota ja Urho katoaa rintamalle pitkiksi ajoiksi. Lyydia muuttaa Urhon kotitaloon ja joutuu huolehtimaan talonpidon ohella myös vanhuudenhöperöstä anopista. Avuksi ilmaantuu Anna, Urhon sisko, joka on tavannut itsensä Adolf Hitlerin, mutta menettänyt sittemmin työpaikkansa ja asuntonsa kaupungissa poliittisen aktiivisuutensa tähden.

Kun lainasin kirjan kirjastosta, en ollenkaan hoksannut että se sijoittuu sota-aikaan. En ilmeisesti lukenut takakansitekstiä kovin tarkkaan, jotainhan olisi voinut päätellä siitä, että siinä mainitaan Hitlerin nimi. Siksi olin hiukan yllättynyt kun aloin lukea kirjaa, ja mielessä kävi jopa että onkohan tämä nyt ollenkaan minun kirjani, kun en yleensä kauheasti sota-ajasta kertovia kirjoja jaksa lukea. (Tosin luinhan ihan äskettäin Sami Hilvon Viinakortin, ja siitäkin tykkäsin kovasti.) Kyrön kerronta on kuitenkin niin sujuvaa ja kirjan rakenne koukuttava (tarinaa kerrotaan välillä Lyydian, välillä Urhon näkökulmasta, Annan tarina aukeaa pikkuhiljaa vanhojen päiväkirjamerkintöjen kautta), että lukeminen eteni reipasta tahtia ja todella viihdyin kirjan parissa.

Lukiessa mietin, kuinka paljon kirjailija on tehnyt taustatyötä kirjansa eteen. Tuntuu jotenkin uskomattomalta että minua pari vuotta vanhempi mies osaa kirjoittaa näin elävästi ja todentuntuisesti sota-ajasta. Nostan hattua! Kyrö on pompsahtanut kertaheitolla kotimaisten suosikkikirjailijoideni joukkoon, ihmettelen edelleen miten hänenkaltaisensa helmi on pysynyt ihan viime aikoihin asti minulta piilossa.

En löytänyt Liitosta juurikaan muita blogimerkintöjä. Olisi kiva kuulla mielipiteitä tästä kirjasta ja Kyrön tuotannosta muutenkin. Sana on vapaa kommenttilootassa!

David Nicholls: One Day

Emma ja Dexter tapaavat yliopiston päättäjäisjuhlissa ja päätyvät viettämään yön yhdessä. Siitä alkaa heidän suhteensa, joka on virallisesti ystävyyttä mutta vuosien varrella tahtoo aina jommankumman taholta luisua rakkauden puolelle. Tarina on rakennettu niin, että Dexterin ja Emman elämään kurkistetaan aina kerran vuodessa, heidän ensimmäisen tapaamisensa vuosipäivänä 15. heinäkuuta. Molemmille tapahtuu monenlaista vuosien varrella ja välillä yhteydenpitokin jää vähiin, mutta täysin he eivät pysty toisiaan unohtamaan.


Pidin David Nichollsin One Daysta aivan valtavan paljon! Dexter ja Emma olivat niin aidon oloisia hahmoja, että heidän seuraansa jäi kaipaamaan kirjan loputtua. Varsinkin Emmasta pidin ja samastuin häneen vahvasti. Nicholls on aikaisemmin käsikirjoittanut Rimakauhua ja rakkautta -tv-sarjaa, ja veikkaanpa että monet Rimiksen ystävät pitävät myös tästä kirjasta. Juoni ei ole mitenkään erikoinen, mutta kyllä tämmöinen tavalliseen arkeen sijoittuva ihmissuhdekuvaus ainakin minua viehättää, kun henkilöt ovat kiinnostavia ja dialogi toimii.

Nichollsin teksti on hyvin samantyylistä kuin maanmiehensä Nick Hornbyn, molemmilla on samanlainen lempeän sympaattinen ote, Nichollsilla tosin ehkä astetta vakavampi kuin humoristisemmalla Hornbylla. Sen verran paljon herrojen tyylit muistuttavat toisiaan, että huomasin välillä luulevani, että käsissäni on Hornbyn kirja.

Kirjan pohjalta ollaan tekemässä elokuvaa, jonka pääosissa ovat Anne Hathaway ja Jim Sturgess. Minun päässäni Emma ei ole yhtään Anne Hathawayn näköinen, ja kuten aikaisemmin mainitsin, minun Dexterini näyttää James Nesbittiltä. Voi olla että tuo leffa jää väliin, en halua pilata sillä kirjan jättämää tunnelmaa.

Kirja on kerännyt kehuja ainakin näissä blogeissa: Kirjainten virrassa, Oota, mä luen tän eka loppuun, Lumiomena ja Järjellä ja tunteella.

maanantai 22. elokuuta 2011

Eero Alén: Linkolan soutajan päiväkirja

Luin Eero Alénin Linkolan soutajan päiväkirjan jo ennen lomareissuani, joten nyt muistot siitä ovat jo hieman hapertuneet. Kirja on nimensä mukaisesti päiväkirja, jota kalastajaksi opiskeleva Eero Alén kirjoitti toimiessaan Pentti Linkolan soutajana. Takakannen mukaan "Linkola sanailee maailmasta ja elämän kohtalonkysymyksistä kuin nykyajan Väinämöinen. Eikä soutajakaan jää sanattomaksi." Soutajan sanattomaksi jäämättömyys on minusta kirjan huono puoli, Alén kun tuntuu olevan linkolalaisempi kuin Linkola itse. Kirjasta olisi tullut mielenkiintoisempi, jos rengin ja isännän välillä olisi ollut enemmän mielipide-eroja, jolloin olisi syntynyt kunnon keskustelua.


Alénin omien jyrkkien mielipiteiden takia Linkolasta muodostuu melko sympaattinen kuva. Esimerkiksi Estonian mukana hukkuneiden ihmisten kohtalo tuntuu todella järkyttävän Linkolaa, kun taas Alén toteaa että helikoptereita ei olisi pitänyt käyttää pelastustöissä ollenkaan: "Minusta meripelastukseen käytettävät helikopterit pitäisi siirtää välittömästi ilmavoimien käyttöön. Helikopterit on suunniteltu tappamista varten ja siihen ne myös soveltuvat paremmin kuin merellä räpiköimiseen." Aika vastenmielinen mielipide, jos minulta kysytään.

En ole kovin syvällisesti perehtynyt Linkolan aatemaailmaan, siinä olisi taas yksi sivistyksen aukko paikattavana. Tämä kirja antoi ihan mielenkiintoisen kurkistuksen Suomen kuuluisimman kalastajan arkeen. Opin myös ihan uusia sanoja, kuten jata (eli rivi toisiinsa kiinnitettyjä verkkopyydyksiä).


Kotona taas, hetken aikaa

Täällä ollaan taas! Kroatiassa oli ihanaa, Zagreb oli kaunis, siisti ja ihana eikä liikaa turistien kansoittama. Käväisin myös Slovenian puolella Ljubljanassa, joka oli sekin hyvin nätti mutta aika pieni ja jotenkin valjumpi, luonteettomampi kuin Zagreb. Mutta junamatkalla Zagrebista Ljubljanaan oli todella kauniita vuoristoisia maisemia! Harmi, että junan ikkunat olivat niin likaiset etten viitsinyt ottaa valokuvia.


Koska kuitenkin haluatte tietää paikallisista kirjakaupoista, niin kerrottakoon, että kovin paljoa en niissä ehtinyt vierailla, eikä niissä ollut kovin paljoa englanninkielisiä kirjoja. Ei siis tullut suurta kiusausta ostaa kirjoja, varmaan ihan hyvä niin. :) Yhden ostin, David Nichollsin One Dayn, ja sitä olenkin jo ehtinyt lukea yli puolenvälin. Hyvältä vaikuttaa! Nicholls on tunnettu Rimakauhua ja rakkautta -tv-sarjan käsikirjoittajana, ja häneltä tuntuu aitojen henkilöhahmojen ja luontevan dialogin kirjoittaminen sujuvan. En vain pääse yli siitä mielikuvasta, että One Dayn miespäähenkilö Dexter näyttää Rimiksestä tutulta James Nesbittiltä... mutta kirjasta lisää sitten kun olen lukenut sen loppuun!


Sen matkalukemiseksi ottamani Salman Rushdien Midnight's Childrenin kanssa kävi niin kuin pelkäsinkin, se oli Rushdielle ominaisesti niin koukeroista, poukkoilevaa ja hitaasti etenevää kerrontaa, että jouduin luovuttamaan. Kirja jäi Zagrebiin odottamaan löytäjäänsä, toivottavasti joku siitä pitää enemmän kuin minä.


Seuraavaksi on vuorossa pikapyrähdys Tukholmaan, saa nähdä tuleeko siellä luuhattua kirjakaupoissa. Ruotsinkielisten kirjojen lukeminen ei tekisi pahaa, tosin tarvitsisin ehkä enemmän kuuntelu- kuin lukuharjoituksia - edellisellä Ruotsin-reissulla totesin että minua kyllä ymmärrettiin mutta itse en saanut ruotsalaisten puheesta juurikaan selvää. :)

lauantai 13. elokuuta 2011

Muffineja ja matkoja

Sain P.S. Rakastan kirjoja-blogin Saralta tämän herkullisen blogitunnustuksen, suuret kiitokset! Jutun jujuna on kertoa oma lempiväri, lempiruoka ja haaveiden matkakohde. Tässä tulee:

Lempivärini on violetti. Pidän myös monista violettiin päin taittuvista punaisen sävyistä, pinkistä, fuksiasta, viininpunaisesta, vadelmanpunaisesta...Pukeutumisessa käytän myös paljon harmaata ja khakinvihreää. 

Lempiruoka onkin vaikeampi valinta. Lihaa en syö, mutta kasvis- ja kalaruokien suhteen olenkin sitten hyvin kaikkiruokainen. Vuodenaikaan sopivasti lempiruokani olkoon tällä hetkellä kantarellirisotto, johon löytyy mainio ohje Pumpkin Jam-blogista. Namnam!

Haaveiden matkakohteita on paljon! Tykkään matkustaa aina uusiin paikkoihin, joten haaveilen matkoista suunnilleen kaikkiin sellaisiin paikkoihin, joissa en ole vielä käynyt. Yksi pitkäaikaisimmista haaveistani on safarimatka Keniaan ja Tansaniaan, olisi aivan huikeaa päästä näkemään (ja valokuvaamaan) villieläimiä savannilla ja kiipeämään Kilimanjarolle.

Viime viikolla kävin Ruotsissa Kolmårdenin eläinpuistossa. Kyllähän sielläkin hienoja eläimiä pääsee näkemään, mutta pohjoinen havumetsävyöhyke ei kuitenkaan ole ihan luonnollisin ympäristö näille uljaille olennoille.



Matkoista puheenollen, blogini hiljenee nyt hetkeksi, koska suuntaan lomareissuille ensin Kroatiaan ja sen jälkeen vielä uudestaan Ruotsiin. Matkalukemiseksi valikoitui Salman Rushdien Midnight's Children, koska 1) se on ollut pitkään luettavien pinossa, 2) se on pokkari eli pieni ja helposti mukana kulkeva, 3) se on englanninkielinen, joten luettuani voin jättää sen vaikkapa viralliseen Bookcrossing-hyllyyn odottamaan uusia lukijoita. Lisäksi kirjan päähenkilön syntymäpäivä on matkani alkamispäivä eli 15. elokuuta - tämä pieni detalji sai minut valitsemaan matkalleni juuri tämän kirjan eikä erästä toista vahvaa ehdokasta. (Hauska yhteensattuma on sekin, että kirjan kannessa on tässä merkinnässä mainittuja lempivärejäni.)

Nyt pakkaamaan. Vaikka rakastan matkustamista, inhoan pakkaamista. Tulen tänäänkin istumaan pitkiä toveja sängylläni tuijottaen vaatekaappini sisältöä ja huokaillen raskaasti. Ja laukkujen purkaminen matkan jälkeen on yhtä rasittavaa! Minulla pitäisi varmaankin olla erillinen matkapuvusto, jota voisi aina pitää valmiina matkalaukussa (ja joka jotenkin taianomaisesti puhdistaisi itse itsensä), jotta välttyisin näiltä kurjilta matkustamisen esi- ja jälkitöiltä. ;)

P.S.:The Sweetest Blog -tunnustus on jo tainnut kiertää aika monet seuraamani blogit, mutta haluan sen ojentaa edelleen Amman lukuhetkelle, Satun luetuille sekä uppoa hetkeen-blogille. Olkaa hyvät!

torstai 11. elokuuta 2011

Yann Martel: Totuus Helsingin Roccamatioista

Totuus Helsingin Roccamatioista on Life of Pi -romaanista tunnetuksi tulleen Yann Martelin esikoisteos, neljän novellin kokoelma. Olen lukenut Life of Pin vuosia sitten ja pidin siitä kyllä kovasti, mutta jostain syystä se ei saanut minua kiinnostumaan kirjoittajastaan sen enempää. Tämäkin kirja herätti kirjaston hyllyssä kiinnostukseni oikeastaan vain sen takia, että kirjan nimessä on sana Helsinki. Uteliaisuus heräsi: miksi (ja mitä) kanadalaiskirjailija kirjoittaa Suomen pääkaupungista?

No, karu totuus paljastui heti kokoelman niminovellissa: ei se kerro Helsingistä, vaan paikka on valittu vain sen takia, että se on sopivan kaukainen ja tuntematon. Novellin kertojan, nuoren miehen, ystävä Paul sairastuu aidsiin. Tarina tapahtuu 1980-luvun puolivälissä, joten aids tarkoittaa melko nopeaa kuolemaa, kun toimivaa lääkitystä ei vielä ole. Kertoja käy usein Paulin luona sairaalassa, ja pojat kehittävät ajanvietteekseen tarinankertomispelin: he kertovat vuorotellen helsinkiläisen Roccamation suvun jäsenten elämästä ja kohtaloista, liittäen tarinat maailmanhistorian tapahtumiin vuodesta 1900 alkaen. Novellissa ei kerrota näitä tarinoita (eikä näin ollen Helsinkikään pääse esille), vaan seurataan Paulin sairauden etenemistä ja sen aiheuttamia tunteita hänen ystävässään ja perheenjäsenissä.

Pidin novellista, vaikka olinkin ensin vähän pettynyt kun en saanut kuulla Roccamatioiden sukutarinaa. Myös vuosittaisten historiallisten tapahtumien luetteleminen tuntui vähän turhalta, kun lukijalle ei selvinnyt, miten ne liittyivät poikien keksimiin tarinoihin. Novelli olisi ehkä toiminut ihan hyvin ilman niitäkin.

Toisessa novellissa kertoja osuu sattumalta vanhassa, osittain jo puretussa teatterissa pidettävään konserttiin, jossa tuntematon orkesteri esittää erään jäsenensä sävellyksen, jousikonserton yhdelle epävireiselle viululle. Musiikki tekee valtavan vaikutuksen kertojaan, ja hän lähtee seuraamaan säveltäjää tämän poistuessa konserttipaikalta. Tästäkin novellista pidin, varsinkin sen loppupuolesta. Musiikin kuvausta olisi voinut vähän tiivistää - minusta on aina vähän hölmöä lukea kirjallisia yrityksiä kuvata musiikkia, varsinkin sellaista musiikkia jota en ole itse kuullut. Sanat tuntuvat niin kömpelöiltä verrattuna musiikin aiheuttamiin tuntemuksiin ja elämyksiin!

Kolmatta novellia en tainnut oikein ymmärtää, tai en tiedä miten se olisi pitänyt ymmärtää. Se koostuu vankilanjohtajan kirjoittamista kirjeistä kuolemaantuomitun miehen äidille teloituksen jälkeen. Kirjeiden rakenne on aina sama, mutta olennaiset kohdat (kuten pojan mieliala ennen teloitusta ja kuolintapa) muuttuvat joka kirjeessä. Kirjan takakannen mukaan kyseessä ovat kirjeluonnokset, eli tarkoittaako tämä että vankilanjohtaja ei oikeasti halua kertoa äidille miten teloitus sujui, ja siksi on kirjoittanut toista tuhatta (!) eri versiota tapahtumista? Onko novelli luettavissa kritiikkinä kuolemanrangaistusta kohtaan? Minulle jäi vähän hämmentynyt olo.

Neljäs novelli oli kaikista ihanin ja ehdoton suosikkini tästä kokoelmasta. Siinä kertojalla on puhelias isoäiti, jonka jatkuvaa jaarittelua ja vanhojenmuistelua hän ei oikein jaksa kuunnella. Kertoja löytää mummon kellarista kaiken vanhan roinan keskeltä laatikon, joka paljastuu peilintekokoneeksi. Isoäiti näyttää miten kone toimii, ja paljastaa samalla kertojalle muistojen voiman. Tarina on kaunis, hauskakin, ja vähän haikeansuloinen. Nyt katselen vanhoja peilejä ihan eri tavalla kuin ennen!

Hyvä novellikokoelma, varsinkin esikoisteokseksi. Mutta jostain syystä en edelleenkään ole erityisen kiinnostunut Yann Martelin muusta tuotannosta. Saatan lukea, jos hänen kirjojaan tulee sopivalla hetkellä vastaan, mutta jokin juju niistä puuttuu, sellainen joka houkuttaisi lukemaan lisää ja lisää hänen teoksiaan.

Helsingin Roccamatioista on blogiinsa kirjoittanut ainakin Lumiomenan Katja.

tiistai 9. elokuuta 2011

Kirjasta kimmoke hyvään tekoon

Kävin tänään luovuttamassa verta. Veripalvelussa on meneillään ruusuviikot, joten nyt kannattaa käydä verenluovutuksessa - hyvän mielen ja pullakahvien lisäksi sieltä saa vielä kauniin ruusun kaupan päälle!

Olen luovuttanut verta melko säännöllisesti koko aikuisikäni, ja syy siihen löytyy - yllätys, yllätys - kirjallisuudesta!

Doris Lundin Eric on tositarina leukemiaan sairastuvasta Ericistä, Lundin omasta pojasta. Luin kirjan teini-ikäisenä useampaan kertaan, ja se oli valtavan koskettava. Erityisesti minulle jäi mieleen kuvaukset sairaalan veripalvelusta, jossa ihmiset kävivät verenluovutuksessa, ja jonne Ericin perheenjäseniä ja ystäviäkin usein hälytettiin, kun poika tarvitsi nopeasti uutta verta. Lund kehui veripalvelun tunnelmaa ja henkilökuntaa todella ystävälliseksi ja mukavaksi - lieneekö kyseessä yleismaailmallinen ilmiö, sillä minulla on aivan samanlaisia kokemuksia täkäläisestä veripalvelusta! Sinne on aina mukava mennä, hoitajat ovat hyväntuulisia ja tunnelma rento ja välitön. Ja pulla on hyvää!

Eric siis antoi minulle kimmokkeen verenluovutukseen, ja kun kokemukset siitä olivat alusta lähtien positiivisia, olen jatkanut harrastusta ja aion jatkaakin niin kauan kuin minusta vain kelvollista verta irtoaa. Suosittelen muillekin sekä Ericin lukemista että verenluovutuksessa käymistä! Veripalvelun sivuilla on tietoa luovutuspaikoista, veritilanteesta ja siitä, mitä luovuttajalta vaaditaan. Ja ruusujakin saa vielä tämän viikon loppuun asti!

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Ohittajilla on ihan väärä käsitys autosta. Se on kulkuneuvo eikä koti tai toimisto. Ei siellä puhuta puhelimiin, joista saa syövän, eikä räpläillä musiikkivehjettä kun ette tietenkään edes osaa arvostaa hanurimusiikkia vaan piipitystä. Te meikkaatte naamojanne, jotka eivät meikillä parane tai sitten te meikkaatte naamoja, jotka ovat valmiiksi hyvät. Te sytyttelette savukkeita, joihin muuten sivumennen sanoen myös kuolee, te juotte kahvia ratissa vaikka keittiönpöytä on sitä varten, ja emäntä kahvin keittämiseen. Mutta onko teillä naista tai miestä? Ei tietenkään, kun olette koko ajan vaihtamassa, ette pysty asettumaan, koko ajan odotatte että tulee vielä parempi.
Ilmoitan.
Ei tule.
Se ensimmäinen on aina paras. Auto ja nainen ja musiikki.

En muista milloin viimeksi olen nauranut ääneen kirjaa lukiessani, mutta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja sai minut hekottelemaan jatkuvasti ja välillä ihan ulvomaan naurusta. Mielensäpahoittajan, 80-vuotiaan suomalaismiehen, tuumailut ovat aivan hillittömän hauskoja! Alkujaan nämä turinat on tehty radioon kuunnelmasarjaksi, jossa lukijana on toiminut Antti Litja.

Jos mielensäpahoittajan avautumiset jäisivät vain erillisiksi ja itsenäisiksi tarinoiksi, vitsi alkaisi luultavasti aika pian kyllästyttää, mutta onneksi kirjasta muodostuu myös jonkinlainen kokonaisuus, yhtenäinen tarina. Vähitellen jatkuvan valituksen takaa alkaa hahmottua oikea ihminen, jota kohtaan alkaa tuntea sympatiaa, vaikka äijä päälle päin melkoinen jäärä onkin. Ei ole helppoa vanhalla miehellä nykymaailmassa, kun jouluaterialla tarjotaan kinkun sijasta kalkkunaa ja miniä lähettää ystävänpäiväkortteja, vaikkei appiukon kanssa pidä mikään ystävä olla.

Marjanpoimiminen on perkeleellistä touhua. Tuli semmoset sadat kerrat emännän kanssa lähdettyä marjapaikoille, ihan sama oliko sade tai sota. Meillä oli selvät suunnat, kumisaappaat ja oman väriset ämpärit. Kyllä en käytä koneita, sormipelillä rehellinen mies pärjää.
Metsässä pitää olla itikoita sillä tavalla, että koko ajan tekee mieli juosta karkuun ja kirota. Auringon pitää porottaa tuulipuku kuumaksi ja vesipullon pitää unohtua auton peräkonttiin. Oikein hyvällä marjareissulla hermot kiristyvät ihan sinne hilkulle, että seuraavaksi tulee avioero.

Tämä oli ensimmäinen lukemani Tuomas Kyrön kirja, mutta nyt pitää ehdottomasti tutustua hänen muuhunkin tuotantoonsa.

maanantai 8. elokuuta 2011

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Kirjailija Haruki Murakami on harrastanut kestävyysjuoksua jo kolmisenkymmentä vuotta. Hän on juossut yli 20 maratonia ja osallistunut myös useisiin triathlon-kisoihin. Mistä puhun kun puhun juoksemisesta on Murakamin itsensä mukaan jonkinlainen epävirallinen muistelmateos, jossa hän kertoo elämästään ennen kaikkea juoksijana, mutta myös kirjailijana.





Harrastan itsekin juoksemista (tosin tänä kesänä olen tehnyt sitä hävettävän vähän) ja siksi tartuin tähän kirjaan, muuten se tuskin olisi kauheasti houkuttanut lukemaan vaikka Murakamista pidänkin. Oikeastaan kirja kuitenkin sopii muillekin kuin juoksijoille, koska Murakami kertoo paljon myös kirjoittamisesta ja kirjoittamisen ja kestävyysjuoksun yhtäläisyyksistä. Kirja on enemmän filosofinen kuin varsinaisesti urheilullinen, vaikka välillä Murakami selostaakin pitkään jonkin maraton- tai triathlonkisan etenemistä.

Kirja oli ihan mukava luettava, mutta ei kuitenkaan mitenkään maata mullistava elämys. Jos minun pitäisi suositella yhtä juoksemisesta kertovaa kirjaa, valitsisin ennemmin Christopher McDougallin Born to Runin.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttila: Rakkauden atlas

Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan Rakkauden atlas jumitti yöpöydälläni monta kuukautta, vaikka siitä oli enää pari lukua lukematta. Vika ei ole kirjassa, joka on oikein kaunis ja kiinnostavaa, mutta jotenkin se vain jäi muun lukemisen ja elämän jalkoihin. Eilen illalla ryhdistäydyin ja luin sen loppuun, alkoi nimittäin pikkuhiljaa hävettää kun samat kirjat roikkuvat blogini sivupalkin Näitä luen nyt -listalla loputtoman pitkään.


Rakkauden atlas on kulttuurihistoriallinen tietokirja rakkaudesta. Kirjassa käydään läpi rakkauden eri vaiheita ja ilmenemismuotoja kirjallisuuden ja taiteen esimerkkien avulla. Mukana on paljon kuvia maalauksista, elokuvista ja veistoksista, ja kirja onkin ulkoasultaan todella kaunis, se oikein houkuttelee selailemaan ja katselemaan itseään. Tässä muutamia esimerkkejä kirjan sivuista:






Kuvien lisäksi kirjan teksti on mielenkiintoista, lempeää ja ah niin sivistynyttä - ihailen valtavasti Hämeen-Anttiloiden laajaa lukeneisuutta ja kulttuurien tuntemusta! Olisinpa itse yhtä sivistynyt ja perillä esimerkiksi antiikin Kreikan taruista.

Rakkauden atlas on eriomainen kahvipöytäkirja, sitä voi selailla kevyesti kuvia ihaillen tai halutessaan perehtyä rakkauden mysteereihin syvemmin tekstien kautta. Kauniin kirjan voisi hyvinkin antaa vaikka lahjaksi hääparille.

lauantai 6. elokuuta 2011

Laura Honkasalo: Eropaperit

Köyhistä ja kurjista olosuhteista lähtöisin oleva Sinikka tapaa 60-luvun lopulla Joukon, varakkaan helsinkiläisperheen pojan, jonka vanhemmilla on kesähuvila saaressa. Siellä vietetään onnellisia ja aurinkoisia kesiä kalastaen ja veneillen, Joukon vanhemmat ottavat Sinikan kuin omaksi tyttärekseen ja etenkin Joukon äidistä Leeasta tulee Sinikan hyvä ystävä. Nuoripari menee naimisiin ja saa kaksi lasta, Sinikka tuntee vihdoin kuuluvansa johonkin. Kunnes esikoistytär Saran ollessa 6-vuotias tulee avioero, isän uusi naisystävä ja repivät riidat huoltajuudesta ja tapaamisoikeuksista.

Vuonna 2009 Leea makaa sairaalassa vanhana, yksinäisenä ja masentuneena. Perheidylli on särkynyt, omat lapset eivät käy katsomassa, ainoa joka jaksaa välittää on ex-miniä Sinikka.

Laura Honkasalo kertoo tarinaa ajassa edestakaisin siirtyen ja monen kertojan silmin. Tapahtumat aukeavat lukijalle vähitellen kolmen eri sukupolven naisien, Leean, Sinikan ja Saran kokemina. Suvun miehet ovat vähemmän esillä: Leean mies Klaus on lähes aina töissä, Jouko uuden naisensa lumoissa ja Saran veli Tomi vielä liian pieni ymmärtämään. Välillä asetelma tuntui vähän puolueelliseltakin - Jouko kuvattiin todella idioottimaisena ja itsekkäänä, Sinikkaan suhtauduttiin lempeämmin. Jotenkin minun oli vaikea uskoa, että Joukon ja hänen naisystävänsä kaltaisia ääliöitä voisi olla olemassa, mutta kylläpä heitä varmasti (ja valitettavasti) on. Mies tuntui olevan täysin uuden naisensa vietävissä eikä osannut ajatella lastensa parasta yhtään. Tosin 70-luvulla kasvatusperiaatteetkin olivat varmaan aika erilaisia kuin nykyään, eivätkä avioerot olleet yhtä yleisiä, joten lapsia ei erotilanteissa osattu ottaa huomioon samalla tavalla kuin nykypäivänä.

Lapsia tosiaan kävi sääliksi kirjaa lukiessa. Honkasalo on mielestäni onnistunut hyvin kuvaamaan Saran tunteita kahden kodin välillä roikkuessa, kun isä haukkuu äitiä ja äidin äänestä kuulee että hän vihaa isää, ja kun isä kieltää menemästä mummon luo mutta äiti vie lapset sinne kuitenkin, ja  kun isän luona ei saa pitää äidin ostamia vaatteita eikä leikkiä äidin ostamilla leluilla... kyllä siinä on pienellä lapsella pää sekaisin, kun ei ymmärrä mistä on kysymys ja kuitenkin haluaisi olla lojaali molempia vanhempia kohtaan. Olin yllättynyt kun googlaillessani huomasin, että kirja perustuu Laura Honkasalon omaan lapsuuteen. On mahtanut olla rankkaa kirjoittaa omista kokemuksistaan, mutta varmaan juuri siksi varsinkin Saran tuntemukset tuntuvat niin aidoilta.

Honkasalon teksti on sujuvaa ja mukavaa lukea, mutta jossain vaiheessa kirja alkoi tuntua vähän ylipitkältä, ikään kuin Joukon ja hänen naisystävänsä kauheudella ja tyhmyydellä olisi ihan vartavasten haluttu mässäillä - tai ehkä kirjailijan piti päästä purkamaan omia traumojaan oikein urakalla. Pienellä tiivistämisellä kirjasta olisi ehkä tullut parempi, mutta kyllä sen hyvin jaksoi lukea näinkin.

Kiitokset vielä kerran Sinisen linnan Marialle, jonka järjestämästä arvonnasta voitin tämän kirjan!