sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Sunnuntaisäveliä, osa 10: Laulu, joka tekee minut uniseksi

Mietin, että pitäisikö tämän päivän musiikiksi valita jotain todella tylsää ja sitä kautta unettavaa musiikkia, mutta sitä oli niin vaikea keksiä, että päädyin parempaan vaihtoehtoon: musiikkiin joka rauhoittaa tai on tunnelmaltaan yöllistä.

Ensimmäinen mieleeni tullut biisi oli Atomic Swingin Waiting on a Friend, joka on selvästi yöbiisi tunnelmansa ja myös tekstinsä puolesta. Se on myös hyvin surumielinen, ja omalla kohdallani yhdistyy vahvasti erääseen vuosien takaiseen ihmissuhteeseen, johon liittyi (varsinkin loppuaikoina) usein valvomista ja odottamista. It's much too late for places to be open / But you're still somewhere else...

Waiting on a Friendiä ei löytynyt youtubesta, mutta Spotifyn käyttäjät voivat kuunnella sen täältä.

Päädyin sitten toiseen ruotsalaisbändiin (tekevätkö ruotsalaiset jotenkin erityisen unettavaa musiikkia? :)) ja biisiin, joka on myös surumielinen mutta lohdullisempi kuin tuo edellinen. The Cardigansin Feathers & Downissa on myös hieno teksti.

Oh I wish my arms were wider
I wish that I could hide you
So you could rest and repair


Videokin sopii sattumalta päivän kuva-aiheeseen, joka on Talvikuva.


Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

Syrjäisellä St. Haudan saariryhmällä koko ikänsä asunut Midas tapaa valokuvausretkellään metsässä hauraan ja sairaanoloisen tytön, Idan, jolla on jalassaan reilusti liian isot saappaat. Midas ja Ida tutustuvat vähitellen ja saappaiden salaisuuskin paljastuu: Idan jalat ovat lasia, ja lasittuminen leviää pikkuhiljaa sääriä ylöspäin. Ida on tullut St. Haudalle etsimään miestä, jonka hän uskoo tietävän parannuskeinon tähän kummalliseen sairauteen.

Saarilla tapahtuu muutakin outoa: metsissä liikkuu otus, jonka katse muuttaa kaiken valkoiseksi, suonsilmässä lepää lasinen miehen ruumis ja salaperäinen Henry Fuwa kasvattaa erikoista siivekästä karjalaumaa.

Ali Shaw'n Tyttö joka muuttui lasiksi on kaunis, synkähkö aikuisten satu. Se sopi hyvin luettavaksi näin syksyllä, St. Hauda's Landillakin nimittäin on pimeää, kylmää ja loskaista (kylmyys ja loskaisuus ovat onneksi vielä antaneet reaalimaailmassa odottaa itseään). Shaw kuvaa karua ympäristöä ja talven tunnelmaa elävästi ja vivahteikkaasti:

Siltojen toiselle puolelle päästyä näki etelänpuoleisella rannikolla loikoilevan Gurmtonin, mutta sitten tie työntyi toisenlaiseen tunneliin: mäntyjen lomitse ylämäkeen kohoavaan hämärään kuiluun. Uneliaat metsät tihenivät sisämaahan päin. Pyökit seisoivat tyrmistyneinä varisseiden lehtiensä lammikoissa. Hopeapoppelit olivat kuin kuunsäteitä. Nuo puut saattoivat olla mitä vain: Midas ohitti eukon, hirven ja aluskasvillisuuden sekaan kyyristyneen saalistavan kissan.
Sitten salmen yli ja eteenpäin Ferry-saarelle, missä metsä harveni silmänkantamattomaksi rämeeksi. Midas oli nyt suolla, ja suo...Niin, se näytti aina samalta.

Pidin kirjan tunnelmasta ja tarinakin oli kiinnostava, mutta henkilöhahmot jättivät vähän toivomisen varaa. En oikein kiintynyt keneenkään heistä, joten tarina ei aiheuttanut minkäänlaisia myötäelämisen tunteita, vaikka siihen selvästi oli pyrkimystä. Midas ja Ida ovat ihan sympaattisia hahmoja, mutta jäävät kuitenkin jotenkin etäisiksi. Jos heissä olisi ollut enemmän henkeä, olisin pitänyt kirjasta vielä paljon enemmän. Muut henkilöt jäävät vieläkin ohuemmiksi, esimerkiksi Henry Fuwasta olisin halunnut saada enemmän irti. Lisäksi aika monta asiaa jäi lopussa auki - en nyt kerro niistä tarkemmin etten paljasta liikaa. Loppu ei minusta ollut huono, mutta jäin ihmettelemään, että miksi joitakin sivujuonia edes aloitettiin, kun niihin ei tullut minkäänlaista tolkkua lopussa.

Kirja oli puutteistaan huolimatta miellyttävä lukukokemus, ja sopii fantasiaelementteineen mainiosti pieneksi todellisuuspaoksi ja lääkkeeksi syysväsymykseen. Sohvannurkka, lämmin viltti ja kuppi kuumaa kaakaota sopivat tällaisen tarinan seuraksi.

Kirjan kansi on minusta valtavan kaunis ja hyvin kirjan tunnelmaan sopiva. Mutta miksi ei mistään löydy tietoa sen suunnittelijasta?

Muita blogiarvioita: Järjellä ja tunteella, Kirjamielellä, Odota mä luen tän eka loppuun, Lumiomena

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi (Atena 2011)
Alkuteos: Girl with Glass Feet
Suomentaja: Taina Wallin
Sivuja 330

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Don DeLillo: Putoava mies

Don DeLillo oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, syystä tai toisesta en ole häntä aikaisemmin noteerannut, vaikka mies on Yhdysvaltojen arvostetuimpia kirjailijoita ja voittanut useita palkintojakin teoksistaan. Also Sprach Jussi -blogin Jussi on muutamaan otteeseen hehkuttanut DeLilloa, ja niinpä minäkin päädyin kokeilemaan, kun Putoava mies osui kirjaston hyllyssä kohdalle. (Minulle tuli kirjan nimestä heti hassu mielleyhtymä Siri Hustvedtin Vapisevaan naiseen, tosin kirjat eivät aiheidensa puolesta liity toisiinsa mitenkään.)


Kun lentokoneet törmäävät WTC:n kaksoistorneihin syyskuussa 2001, Keith selviytyy ulos pohjoistornista ja ilmestyy verisenä ja pölystä harmaana Liannen ovelle. Lianne ja Keithin suhde on ollut katkolla, he ovat asuneet pari vuotta erillään, mutta alkavat terrori-iskun jälkeen varovasti rakentaa suhdetta uudestaan. Isku jättää syvät jäljet kaikkiin perheenjäseniin: 7-vuotias Justin kavereineen tiirailee kiikareilla taivaalle odottaen uusia lentokoneita ja salaperäistä Bill Lawtonia, Lianne tuntee elämänsä taantuvan aivan kuten hänen vetämänsä Alzheimer-ryhmän potilaiden ajatukset, Keith pakenee pokerin pariin. Liannen äidin, Ninan, miesystävä, taidekauppias Martin, alkaa vaikuttaa hieman epäilyttävältä hämärine taustoineen ja eurooppalaisine mielipiteineen:

"Mutta siksihän te rakensitte tornit, eikö niin? Eikö tornit rakennettu vaurauden ja vallan fantasioiksi, jotta niistä tulisi jonakin päivänä hävityksen fantasioita? Sellainen rakennus pystytetään, jotta sen nähtäisiin sortuvan. Ilmeistä provokaatiota. Mistä muustakaan syystä pyrittäisiin niin korkealle ja vielä tuplattaisiin se, tehtäisiin sama kahdesti? Se on fantasia, joten miksei sitten tuplana? Te sanotte: tässä on, kaatakaa."

Putoavan miehen juoni ei ole tärkeä, kirjassa ei loppujen lopuksi edes tapahdu kovin paljoa. Olennaista siinä on tunnelma, joka on pysähtynyt, hämmentynyt, epäluuloinen, järkyttynyt, sisäänpäin kääntynyt - juuri sellainen, kuin olo on jonkun suuren järkytyksen jälkeen. Ihan niin kuin olisi ulkopuolisena kaikesta, myös omasta elämästään. Henkilöiden elämää seurataan heti iskun jälkeen, sitten kuukauden ja lopulta kolmen vuoden kuluttua, ja pikkuhiljaa tilanne tasaantuu muttei koskaan palaa ennalleen.

Tämä kirja jää varmasti pitkäksi aikaa takaraivoon raksuttamaan, vaikka ei ihan suosikkikirjojeni listalle pääsekään. DeLilloa pitää selvästikin lukea lisää. Hänen tyylistään tuli mieleen Cormac McCarthy ja joku toinenkin amerikkalainen mieskirjailija, mutta en nyt keksi kuka. DeLillo ei kuitenkaan taida olla niin pessimistinen kuin McCarthy. Ainakaan tästä kirjasta ei jäänyt synkkä olo, vaikka aihe ja henkilöiden kokemukset melko rankkoja olivatkin.

Don DeLillo: Putoava mies (Tammi 2008)
Alkuteos Falling Man (2007)
Käännös Helene Bützov
Sivuja 313
Kansi: Markko Taina

Sunnuntaisäveliä, osa 9: Laulu, joka saa minut tanssimaan

Tanssin aika harvoin varsinkin julkisesti, mutta kotona itsekseni jorailen paljonkin. Jalka alkaa vipattaa ihan huomaamatta hyvän biisin osuessa kohdalle, ja tanssiminen onnistuu hyvin esimerkiksi tiskatessa tai ruuanlaiton ohessa. :) En ole varsinaisen "tanssimusiikin", discon tai muun sellaisen ystävä, mutta hyvä rokkibiisit menevät niin sanotusti jalan alle, kuten tämä Interpolin Barricade:


Viikon kuva-aihe on "harrastus". Tässä kuvassa yhdistyy useampikin harrastukseni: jooga, valokuvaus ja matkustaminen (kuvan buddha-patsas sijaitsee Madeiralla).

lauantai 22. lokakuuta 2011

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

David Foenkinosin Nainen, jonka nimi on Nathalie veti minua puoleensa heti, kun näin sen kirjaston hyllyssä. Pidän kirjan ulkoasusta valtavasti, kansi näyttää houkuttelevalta ja siinä on kauniit värit (tosin nuo pikku valokuvat naisen kasvoista olisi minusta voinut jättää poiskin). Kirja myös tuntuu käsissä hyvältä, se on juuri sopivan mallinen ja kokoinen. Näitä asioita ei yleensä tule edes ajatelleeksi, ennen kuin kohdalle osuu Nathalien kaltainen kirja, joka oikein kutsuu koskettamaan.


Vähän kuitenkin epäilin, onko kirja sisällöltään yhtä hyvä kuin ulkoasultaan. Takakansitekstin perusteella se vaikutti melko kepeältä, romanttiselta hömpältä. Kaunis Nathalie kohtaa kadulla Françoisin, he rakastuvat välittömästi, menevät naimisiin ja elävät täydellisen onnellisina yhdessä, kunnes François jää auton alle ja kuolee. Nathalie suree monta vuotta, ei vilkaisekaan muita miehiä ja keskittyy vain työhönsä. Kunnes hän yhtäkkiä, hetken mielijohteesta päätyy suutelemaan alaistaan, vaatimattoman näköistä ja huomaamatonta ruotsalaista Markusta.

Kirjan juoni ei tosiaankaan ole kummoinen eikä ainakaan mitenkään omaperäinen, mutta pidin tarinasta silti. Hahmot ovat sympaattisia ja vähän hassuja, Foenkinosin kerrontatyyli on kevyttä ja humoristista mutta ei kuitenkaan liian hömpähtävää. Jotenkin hyvin ranskalaista, sanoisin. Tekstissä on paljon hauskoja ja osuvia lauseita, jotka saavat lukijan hymyilemään:

Olohuone vaikutti liian pieneltä verrattuna hänen haluunsa elää. (Markuksen ajatus sen jälkeen, kun Nathalie suuteli häntä.)

Ei, koko juttu oli ihan hullu. Ehkä olisikin paras peruuttaa. Vielä ehtisi. Joku ylitsepääsemätön este. Niin, olen pahoillani Nathalie. Olisin niin mielelläni tullut, kyllähän te sen tiedätte, mutta kun äitini kuoli juuri tänään. Voi ei, ei hyvä, liian rajua. Ja liian camusmaista, Camus ei kelpaa peruuttamiseen. Sartre olisi paljon parempi. En pääse tänä iltana, ymmärrättehän, helvetti on toiset ihmiset. Hienoinen eksistentiaalinen sävy ääneen, ja se kelpaisi hyvin. 

On vaikea tietää, kuka keksi kokolattiamaton. Laroussen sanakirjan mukaan moquette on vain "metritavarana myytävää mattoa".
Ilmaisu kuvastaa hyvin kokolattiamaton surkeaa elämää.

Kirjan keveyttä lisäävät Foenkinosin käyttämät humoristiset alaviitteet ja "miniluvut", jotka eivät vie tarinaa eteenpäin mutta sisältävät pieniä, usein koomisia välipaloja, jotka liittyvät ohuesti tarinaan (esimerkiksi tuo yllämainittu tarina kokolattiamaton synnystä tai John Lennonin diskografia, ellei hän olisi kuollut vuonna 1980). Onneksi näitä ei kuitenkaan ole kirjassa liikaa, koska varsinkin alaviitteet ovat minusta usein rasittavia, itsetarkoituksellisia ja muka-hauskoja.

Nainen, jonka nimi on Nathalie on kiva ja sympaattinen kirja, ja mielellään lukisin Foenkinosilta muutakin tämän kokemuksen perusteella. Kirjasta on tekeillä myös elokuva, jonka pääosassa on (ei kovinkaan yllättäen) Audrey Tautou.

Nathalien on lukenut aika moni kirjabloggaaja, ainakin Luru, Sinisen linnan Maria, Anneli ja Mari A.

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie (Gummerus 2011)
Alkuteos La Délicatesse
Suomentanut Pirjo Thorel
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti
268 sivua

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Sunnuntaisäveliä, osa 8: Laulu, jonka sanat osaan alusta loppuun

Osaan aika monen laulun sanat alusta loppuun, joten tähän on tosi vaikea valita vain yhtä. Päädyin biisiin, jonka sanat olen osannut ulkoa suurimman osan elämästäni - olin Dingo-hysterian aikaan hyvin vaikutuksille alttiissa iässä, joten pystyn laulamaan Levottoman tuhkimon ulkomuistista varmaan vielä 100-vuotissynttäreillänikin. (Toinen lapsuudenaikainen katkeruuden aihe makuupussiepisodin lisäksi on se, ettei äiti päästänyt minua 9-vuotiaana Dingon keikalle Jyväskylän jäähalliin. Kyllä on ollut ankea lapsuus! :D)


Viikon kuvakin oli hankala valita, en minä pysty valitsemaan kaikista kuvistani yhtä suosikkikuvaa! No, tämä kuva on ollut pitkään koneeni näytön taustakuvana, ja sitä jaksan edelleen katsella joten olkoon se nyt suosikkini. Kuva on otettu Zagrebin kasvitieteellisessä puutarhassa, suuren ja kauniin kukkasen nimeä en tiedä.

Irène Némirovsky: Veren polte

Tutustuin ja saman tien ihastuin Irène Némirovskyyn muutama vuosi sitten, kun sain BookCrossingin kautta käsiini pienen helmen, sekä kanneltaan että sisällöltään upean Tanssiaiset-romaanin. Se kiersi Suomea kirjarinkinä ja keräsi kehuja lähes kaikilta lukijoiltaan (niitä voi lukea täältä). Heti perään luin myös novellikokoelman Sunnuntai ja muita novelleja, josta myös tykkäsin tosi paljon. Sitten tuli jonkinlainen kyllästymispiste vastaan, ja päätin pitää pienen tauon Némirovskyn lukemisessa, vaikka David Golder odottelikin hyllyssä vuoroaan. Tauko vähän venähti, ja olin jo ehtinyt unohtaa kuinka taitava Némirovsky onkaan, kunnes kirjastossa törmäsin Veren polte -romaaniin.


Tarinan kertoja Silvio palaa kotikyläänsä Ranskan maaseudulle monien ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen. Elämä kylässä vaikuttaa rauhalliselta ja hiljaiselta. Erityisesti Silviolle läheisen Érardien perheen elämä on mallillaan: tytär Colette on menossa naimisiin lempeän ja ujonpuoleisen Jeanin kanssa, ja nuoripari toivoo tulevaisuudelta samanlaista onnea ja seesteisyyttä kuin Coletten vanhemmilla Hélènellä ja Francoisilla, joiden rakkaus on pitkän avioliiton aikana näyttänyt vain syvenevän.

Pientä kohua ja aihetta juoruihin kylällä antaa erään vanhan ja varakkaan tilallisen nuori ja kaunis vaimo, Brigitte.Hän on taustaltaan ottolapsi, pohjimmiltaan samaa kastia kuin tytöt, jotka ovat tulleet sosiaalihuollon kautta piioiksi tiloille. Silti Brigittessä on ylpeyttä ja omanarvontuntoa, hän ei vaikuta välittävän kyläläisten puheista eikä vaivaudu edes suuremmin peittelemään suhdettaan toiseen mieheen.

Kun soittajat pitivät taukoa, kuulin auton käynnistyvän ja lähtevän kohti Moulin-Neufia nuoripari mukanaan. Etsin katseellani Brigitte Declosia tanssivien parien seasta. Hän tanssi nuoren pitkän tumman miehen kanssa. Ajattelin aviomiestä. Olipa varomaton. Mutta epäilemättä viisas omalla tavallaan. Hän lämmittää vanhaa ruumistaan höyhentäkin alla ja vanhaa sieluaan omistuskirjoilla sillä aikaa kun hänen vaimonsa nauttii nuoruudestaan.

Eräänä iltana Silvio on vierailulla Brigitten ja tämän aviomiehen tilalla, kun eräs kylän pikkupojista toimittaa uutisen, että Coletten mies Jean on kuollut. Hän on pudonnut kotiinsa vievältä sillalta ja hukkunut. Silvio aavistaa heti, ettei kyseessä ole onnettomuus. Kylän näennäisen rauhan alle kätkeytyykin voimakkaita tunteita, sitä veren poltetta, jota Silviokin on omassa nuoruudessaan kokenut.

Némirovskyn teksti muistuttaa tarinan sisältöä: se on hyvin hillittyä ja tasaista, mutta rivien välissä sanotaan paljon. En tarkoita että kerronta olisi jotenkin vaikeatajuista, mutta lukemiseen ja varsinkin henkilöihin pitää keskittyä, että ymmärtää heidän toimintaansa. Némirovsky kertoo pienillä, yksinkertaisilla lauseilla suuria asioita ja henkilöhahmojen olemus aukenee pikkuhiljaa. Tässä kirjassa erityisesti Silvio on mielenkiintoinen hahmo; hän ei kertojan roolissa paljasta itsestään kovinkaan paljoa, vaikka on muiden kyläläisten suhteen varsin tarkkanäköinen.

Hieno kirja, hieno kirjailija. Némirovskysta tekee suomalaisittain kiinnostavan myös se, että hän aikoinaan pakeni perheensä kanssa Venäjän vallankumousta Suomen ja Ruotsin kautta Ranskaan. Sunnuntai ja muita novelleja -kokoelmassa on parikin Suomeen liittyvää novellia. Jännä on muuten myös tämän Veren poltteen tarina (Gummeruksen sivuilta):

Irène Némirovskyn jäämistöä alettiin perusteellisesti tutkia postuumisti julkaistun Ranskalaisen sarjan huikean menestystarinan jälkeen. Ranskan kirjallisuusarkistoon hylätystä pahvilaatikosta löytyi yllättäen pieni helmi: Veren poltteen pienen pienellä käsialalla kirjoitettu julkaisematon käsikirjoitus. Némirovsky oli kirjoittanut pienoisromaanin sodanaikaisessa pakopaikassaan samoihin aikoihin kun hän kirjoitti Ranskalaista sarjaa. Klassinen ja tyylipuhdas pienoisromaani on nähty eräänlaisena peilinä Ranskalaisen sarjan toiselle osalle ”Dolce”.

Ranskalainen sarja on hyllyssä odottamassa lukuvuoroaan, pitääkin lukea se pian!

Irène Némirovsky: Veren polte (Gummerus 2008)
Käännös Anna-Maija Viitanen
168 sivua

tiistai 11. lokakuuta 2011

Annamari Marttinen: Kuu huoneessa

Katja on nelikymppinen, työtön kahden lapsen äiti, jonka elämä tuntuu tyhjälle. Aviomiehenkään kanssa ei tunnu olevan enää oikein mitään yhteistä. Katja kaipaisi elämäänsä jotain uutta potkua, mutta ei tiedä mistä sitä saisi. Sitten naapurin Satu antaa Katjalle nipun lehtiä, joissa kerrotaan terveellisestä ruokavaliosta, kehon puhdistamisesta ja sen myötä tulevasta henkisestä hyvinvoinnista. Katja innostuu, kohta keittiön kaapit ovat täynnä itupurkkeja eivätkä lapset saa enää tuoretta pullaa, koska valkoiset vehnäjauhot ovat pannassa. Lehdistä löytyy myös toinen toistaan kiinnostavampia kursseja enkeliterapiasta entisten elämien tutkimiseen. Katja osallistuu, kokeilee kaikkea mahdollista ja lähtee erään hyvin henkistyneen Erkan houkuttelemana  viikonloppukurssille kauas kotoa.


Annamari Marttisen Kuu huoneessa osuu tarkasti tähän aikaan, kun monenlaiset vaihtoehtohoidot ja -terapiat, raakaruoka ja muut puhdistavat ruokavaliot, meditaatio, henkisyys jne. ovat pinnalla. Katjan tarina on minusta hyvin uskottava, hänenkaltaisiaan naisia (ja miehiäkin) on varmasti paljon. Aiheeseen liittyviä blogejakin on netissä pilvin pimein, itsekin olen seuraillut pitkään esim. Quinoaa!-blogia, joka alkuaikoinaan keskittyi lähinnä ruokavaliojuttuihin, mutta lähti sitten melkoisella vaudilla korkeampiin sfääreihin.

Kirja oli ihan sujuvaa ja mukavaa luettavaa, mutta jotenkin se jätti vähän lattean fiiliksen. En jaksanut kauheasti sympata Katjaa enkä samastua häneen, vaikka ymmärsin hänen ajatuksiaan ja toimintaansa. Osa henkilöhahmoista (kuten Erkka) oli aika kliseisiä, ja juonenkäänteitäkin oli helppo ennustaa kun tiesi mitä henkilöiltä voi odottaa.

Ei siis mikään järistyttävä lukukokemus, mutta kiinnostava aihe ja sujuvasti kerrottu tarina. En oikein osaa sanoa tästä enempää, ja luulen että kirja tulee myös valitettavasti haihtumaan muististani aika nopeasti.

Kuun huoneessa ovat lukeneet ainakin Leena Lumi, Mari A. ja Susa.


Annamari Marttinen: Kuu huoneessa (Tammi 2009)
294 sivua
Kansi: Aino Ahtiainen

Blogitunnustus ja 8 omaa tunnustusta


Kiitos Liisalle Luetut, lukemattomat-blogiin tästä tunnustuksesta! Tunnustuksen saajan kuuluu kertoa itsestään kahdeksan satunnaista asiaa ja jakaa tunnustus eteenpäin kahdeksalle blogille. Tämä on tainnut parin päivän sisällä jo kiertää lähes kaikki seuraamani blogit, joten en nyt nimeä erityisesti ketään, vaan omistan tämän kaikille teille rakkaille lukijoille ja kanssabloggaajille. :)

Ja sitten ne kahdeksan tunnustusta:

1. En katso tv:tä juuri koskaan, voisin helposti luopua koko laitteesta. Jos nykyinen töllöni tai digiboksini hajoaa, tuskin ostan uutta.

2. Asun leffateatterin vieressä, joten leffaan on helppo lähteä vaikka vartin varoitusajalla. Harmi vaan, että Finnkinon ohjelmistossa jyräävät isot jenkkispektaakkelit, mielelläni näkisin enemmän pieniä, persoonallisia elokuvia eri maista.

3. Olen harrastanut joogaa noin kahdeksan vuotta, mutta en silti ole mitenkään kovin notkea. Notkistumista on tapahtunut ehkä enemmän henkisellä puolella.

4. Toivoin 10-vuotissyntymäpäivälahjaksi kirjoituskonetta, mutta sain makuupussin. Minkä kirjailijan maailma minussa menettikään!

5. En osaa piirtää. Yhtään.

6. Eiliseen Aleksis Kiven päivään liittyen: en ole lukenut Seitsemää veljestä. Olin kuitenkin lapsena äärimmäisen kiinnostunut kirjan siitä kohdasta, jossa kerrotaan veljesten isän kuolemasta tappelussa karhua vastaan (toivottavasti en nyt muista tätä ihan väärin). Mummullani oli vanha, kuvitettu painos Seitsemästä veljeksestä, ja se karhukohtaus kiehtoi minua valtavasti, luin sitä uudestaan ja uudestaan ja katselin kuvaa, jossa (muistaakseni) sekä mies että karhu makasivat mättäällä hengettöminä.

7. Tykkään puutarhanäpertelystä, vaikka asunkin kerrostalossa. Kesällä kasvatan parvekkeella yrttejä ja kirsikkatomaatteja. Huonekasvinikin tuntuvat viihtyvän ihmeen hyvin, vaikka en niitä juuri hoida, hyvä jos muistan kastella.

8. Haluaisin osata laulaa hyvin. Ehkä vielä jonain päivänä uskaltaudun laulutunneille.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Antti Vallas on 79-vuotias dementoitunut sotaveteraani. Kun hän eräänä päivänä kiipeää katolle ja putoaa, ei silmissä vilahdakaan filminauhana koko elämä, vaan sotamuistot ajalta, kun hän palveli natsi-Saksan SS-joukoissa. Menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat, perheenjäsenet muuttuvat sotakavereiksi ja Antti joutuu kokemaan uudelleen asioita, jotka hän on koko sodanjälkeisen elämänsä yrittänyt aktiivisesti unohtaa. Antin serkku Kaarlo suhtautuu sotakokemuksiin toisella tavalla: hän on paikallisen veteraaniyhdistyksen puheenjohtaja ja siinä asemassa hyvin arvonsa tunteva. Suunnitelmissa on myös muistelmien kirjoittaminen. Antin kanssa Saksan joukoissa sotinut Erkki puolestaan ei pystynyt vaikenemaan mutta ei myöskään elämään muistojensa kanssa.


Jenni Linturin Isänmaan tähden ei ole varsinaisesti sotakirja, vaikka jonkin verran siinä taisteluita ja sotilaiden elämää kuvataankin. Jännää, että nuori (s. 1979) nainen on valinnut tällaisen aiheen esikoisromaanilleen. Linturi kyllä selvästi tuntee aiheensa ja kirjoittaa sotakokemuksista hyvin uskottavasti (tai ainakin riittävän uskottavasti minun tietämykseeni nähden). Myös vanhan Antin päänsisäisen sekamelskan kuvaus toimii hyvin. Voin kuvitella että juuri noin dementikon ajatus kulkee, poukkoillen kaukana menneessä, vain hetkellisesti selväjärkisyyden ja nykyhetken saarekkeelle osuen.

Kirjassa on paljon teräviä, hiottuja ajatuksia, joita jäin lukemisen välissä oikein erikseen miettimään:

Rohkeus oli loppujen lopuksi vain sitä, että vieressä oli joku joka ei ollut yhtä rohkea.

Kaikista valmiin maailman valmiista asioista vain toivo ei perinyt maksua.

Kaksinaismoraali oli kuitenkin moraalia, toisin kuin moraalittomuus, johon Antti ei aikonut enää sortua.

Pieneen hetkeen mahtui niin monta tunnetta, ettei yhtäkään niistä ennättänyt tuntea kunnolla.

Yksi asia minua kirjassa häiritsi: miksi niin monen Antin sotakaverin nimi oli Erkki? Varsinkin kirjan alkupuolella minulta menivät jatkuvasti Erkit sekaisin, myöhemmin heistä onneksi käytettiin enimmäkseen sukunimiä.

Pidän kirjan kannesta, jossa vanha mies istuu rapistuneen rakennuksen katolla synkännäköisten pilvien alla. Se sopii hyvin kirjan tunnelmaan.


Jenni Linturi: Isänmaan tähden (Teos 2011)
233 sivua
Kannen suunnittelu: Nina Leino



Sunnuntaisäveliä, osa 7: laulu tietystä tapahtumasta

Reilun viikon takaisen Helsingin-keikan kunniaksi tämän viikon laulu on Tori Amosin Winter. Se on yksi suosikeistani Torin koko tuotannosta, ja näytti konsertissa saavan kyyneleet monen muunkin silmiin.


Kiihkeimmät Tori-fanitusvuoteni sijoittuvat jonnekin yli kymmenen vuoden taakse, enkä ole Scarlet's Walkin jälkeen kauheasti jaksanut hänen levyistään innostua, mutta oli kyllä hienoa nähdä hänet livenä.

Viikon valokuvan teemana on valo.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Jopa oli ärsyttävä kirja tämä Johanna Sinisalon Linnunaivot. Onneksi se oli yli kolmestasadasta sivustaan huolimatta hyvin helppo- ja nopealukuinen, muuten olisi ehkä pitänyt jättää se kesken. Nyt se tuli lukaistua loppuun asti, mutta eipä siitä paljon mitään jäänyt käteen, paitsi ärsytystä. Onhan se jotain sekin, ainakin enemmän kuin täydellinen mitäänsanomattomuus.


Jyrki ja Heidi eivät ole tunteneet toisiaan kovinkaan kauaa, kun Jyrki ilmoittaa lähtevänsä puoleksi vuodeksi vaellusreissulle maailmalle. Heidi tahtoo mukaan päästäkseen irti isänsä vaikutuspiiristä, tehdäkseen kerrankin jotain omaa ilman isin apua. Pariskunta suuntaa ensin Australiaan ja sieltä Tasmaniaan South Coast Trackille, äärimmäisen haastavalle vaellusreitille. Jyrki on kokenut vaeltaja, jolla on varusteet viimeisenpäälle ja joka pitää itseään suurenakin luonnonystävänä, vaikka tosiasiassa taitaa saada enemmän kicksejä extreme-kokemuksillaan leuhottamisesta kuin luonnosta. Heidin, ensikertalaisen, ehdotukset reitinvalinnasta tai leiripaikasta saavat useimmiten tylyn tyrmäyksen Jyrkiltä. Silti pari jatkaa yhdessä paarustamista välillä toisiaan, välillä luonnonvoimia vastaan taistellen.

Kaikissa lukemissani Sinisalon kirjoissa on minusta sama ongelma: henkilöt. Tuli mieleen Risto Isomäen kirjat, niiden henkilöhahmot ovat samalla tavalla kankeita. Muutamissa lukemissani arvosteluissa Jyrkiä ja Heidiä kehutaan eläviksi ja aidontuntuisiksi, mutta minusta he ovat paperinohuita, teennäisiä ja vieläpä hemmetin tyhmiä. Ja kömpelöitä ovat välillä juonenkäänteetkin: jos henkilö on vaeltanut viikkoja ilman kunnon peseytymismahdollisuutta puskassa, johon ei saa jättää mitään roskia eli omat jätteet on käytettyjä vessapapereita ja tamponeja myöten roudattava mukana, niin miten sitä voi yhtäkkiä alkaa inhottaa homeinen leivänpala niin paljon, ettei sitä pysty pakkaamaan rinkkaan? Pieni juttu, eikä edes juonen kannalta kovin olennainen, mutta minua se häiritsi pahasti.
 
En tuntenut minkäänlaista sympatiaa kumpaakaan päähenkilöä kohtaan, joten heidän kohtalonsakaan ei kauheasti kiinnostanut. Heidän välillään ei myöskään ollut minkäänlaista kemiaa, molemmat tuntuivat olevan omalla vaelluksellaan ja vain sattumalta kulkevan samaan tahtiin toisen kanssa. En ollenkaan ymmärtänyt heidän motiivejaan lähteä reissuun yhdessä ja vieläpä pysyä yhdessä. Jos minun matkakumppanini tylyttäisi minua yhtä pahasti kuin Jyrki Heidiä, niin käskisin herran pitää tunkkinsa ja jatkaisin matkaa yksin.

Henkilöiden typeryyden lisäksi minua ärsytti tarinan kronologian rikkominen. Heidin ja Jyrkin tapaamisen ja taustojen kertominen takaumina oli hyvä ratkaisu, mutta kun vaelluksella pompittiin reitiltä toiselle, oli vaikeuksia pysyä perässä. Ehkä tämä ei häiritse jos lukija on perehtynyt Australian ja Tasmanian vaellusreitteihin, mutta minulta menivät paikkojen ja reittien nimet iloisesti sekaisin, ja välillä piti ihmetellä, tapahtuuko tämä kohta ennen vai jälkeen edellisen.

Kirja pyrkii olemaan ekologinen kannanotto, ja kyllähän se siinä onnistuukin, mutta sekin tuntui minusta vähän väkinäiseltä ja päälleliimatulta. Ei kolahtanut, ei sitten yhtään. Ehkä minun pitää vain myöntää itselleni että en suuremmin pidä Sinisalon tyylistä, vaikka Ennen päivänlaskua ei voi olikin aikoinaan piristävän erilainen lukukokemus.Muistan ajatelleeni, että ohhoh, kirjoitetaanko Suomessa tällaisiakin kirjoja!  Sen jälkeen valitettavasti mikään Sinisalon kirja ei ole aiheuttanut riemunkiljahduksia.

Linnunaivoja ovat kehuneet ainakin Amma ja Ilse.

Johanna Sinisalo: Linnunaivot (Teos 2008)
331 sivua

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Sunnuntaisäveliä, osa 6: Laulu, joka vie minut jonnekin paikkaan

Tämän viikon laulua ei tarvinnut kauaa miettiä: The Poguesin Dirty Old Townista tulee aina mieleen Dublin, yksi lempikaupungeistani.


Viikon kuva-aihe on Vihreä, ja biisiin sopivasti myös kuva on Irlannista, vihreältä saarelta.

lauantai 1. lokakuuta 2011

Karolina Ramqvist: Tyttöystävä

Pyörittelin Karolina Ramqvistin Tyttöystävää pitkään käsissäni kirjaston viikkolainahyllyllä. Kirja jotenkin veti minua puoleensa, mutta pelkäsin sen olevan joko liian dekkarimainen (tyttöystävä on osallisena miehensä rikollisissa puuhissa) tai liian chick-litiä (gangsterien heilat bailaavat ja shoppaavat miestensä kyseenalaisin keinoin hankituilla rahoilla). Onneksi päädyin epäilyksistäni huolimatta lukemaan kirjan, sillä se osoittautui paljon ennakkoluulojani älykkäämmäksi, ja pidin siitä todella paljon.


Karin asuu hulppeassa merenrantahuvilassa, jonka John on hänelle ostanut. Karin tietää, että John on rikollinen ja omaisuus on hankittu "verirahoilla", kuten Karinin äiti sanoo. Mutta Karin ei välitä. Hän elää juuri sellaista elämää, josta on aina haaveillut. Häntä ei kiinnosta työnteko tai opiskelu, hän haluaa vain olla Johnin kanssa ja nauttia ylellisestä elämästä. Mutta nyt John on lähtenyt työmatkalle, hänellä on niitä usein, ja Karin on yksin kotona. Hän on yksinäinen, ei tiedä mitä tekisi ilman miestään, pelkää jatkuvasti että John ei tulekaan takaisin. Karin tietää, että rikollisjengin muiden miesten tyttöystävät ovat samassa tilanteessa, mutta asiasta ei voi puhua - osin salakuuntelun pelossa, osin siksi, ettei kukaan halua myöntää, ettei ulkoisesti täydellinen elämä ehkä olekaan aina niin täydellistä.

Tämä on ensimmäinen päivä.
Hän on juuri lähtenyt.
Olen yksin.
Seison keittiössä.
On aamu ja mieheni on lähtenyt töihin, näin voisi sanoa. Ennen kuin hän sulki oven, hän huikkasi: nähdään pian.
Tietysti, kultaseni. Nähdään pian.
Seison taas kerran tässä, tuttujen äänten jälkeen lankeavassa tutussa hiljaisuudessa. Hänen äänensä, ovi, auto, pihan sora. Kädessäni oleva lasi lentää ilmassa täydellisessä kaaressa ja paiskautuu tiskialtaan yllä olevaan kaakeliin. Veden ja lasin ääni marmoria ja ruostumatonta terästä vasten.
On vain muistettava siivota jäljet ennen kuin hän tulee kotiin.

Karin vaikuttaa melkoiselta tyhjäpäältä, mutta silti hänen hahmonsa on kiinnostava. Mikä saa nuoren naisen haluamaan elämää miehen varjossa, ilman mitään omaa? Tätä ihmettelevät Karinin äiti ja siskotkin. Siskot ovat hyvin koulutettuja (toinen on lääkäri) ja itsenäisiä naisia. He eivät koskaan suostuisi elätettäviksi, he eivät halua olla toisten armoilla, he eivät halua seurata toista, he vihaavat sitä että asiat yksinkertaisesti tapahtuvat. He eivät koskaan halua antaa mennä, he haluavat aina itse olla ohjaksissa. Minä haluan aina antaa mennä.

Ramqvist kuvaa taitavasti Karinin ahdistusta ja yksinäisyyttä. Hän on kuin eläin häkissä, mihinkään ei voi lähteä ja vaikka voisikin, ei tiedä mihin menisi. John on Karinille koko elämä, ja Johnin ollessa poissa kaikki pysähtyy. Karinin rakkaus Johnia kohtaan on jotenkin hirveän kaunista ja romanttistakin, mutta toisaalta pieni feministi minussa huutaa, että hanki nyt hyvä nainen elämä. Karin kyllä itsekin tiedostaa tilanteensa, mutta perustelee valintojaan sillä, että tämä elämä on juuri sitä mitä hän on aina halunnut - vaikka välillä hän ei ole ollenkaan varma, mitä haluaa.

Voisin kirjoittaa Karinista vaikka pienen esseen, niin paljon hänen elämänsä ja valintansa jäivät kirjan lukemisen jälkeen mietityttämään. Ehkä on kuitenkin parempi, että luette kirjan itse. Nyt minun tekisi mieli katsoa Mafiaveljet-leffa: Karinilla on jonkinlainen pakkomielle elokuvasta ja varsinkin Henry ja Karen Hillistä, joiden suhdetta hän jatkuvasti vertaa Johniin ja itseensä. Olen nähnyt leffan joskus vuosikausia sitten enkä muista siitä juuri mitään, mutta nyt pitänee katsoa se uudestaan.

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Norkku, anni.M ja Rachelle.


Karolina Ramqvist: Tyttöystävä (Helsinki-kirjat 2011)
Alkuteos Flickvännen
Suomentanut Riie Heikkilä
280 sivua

Sanahaaste

Kirjablogeissa on viime päivinä kiertänyt tämä hauska sanahaaste:
 
Jos haluat minulta seuraavan haasteen, mainitse siitä kommentissasi. Minä listaan viisi sanaa/asiaa, jotka miellän sinuun. Ne voivat olla järkeenkäypiä tai täysin satunnaisia sanoja/ asioita. Sinun tulee julkaista antamani lista blogissasi ja tehdä postaus kommentoiden sinulle annettuja sanoja.

Sara antoi minulle viisi sana selitettäväksi:

Matka. Rakastan matkustamista, matkalla olon tunnetta, sitä että on menossa jonnekin. Erityisesti tykkään matkustaa uusiin paikkoihin, mutta osaan nauttia tutuista ja toistuvistakin matkoista, kuten vaikkapa junamatkasta Helsinkiin. Henkilöautolla matkustamisesta en juuri välitä, mutta linja-autossa tai junassa on ihanaa vain istua, katsella maisemia ja uppoutua kuulokkeissa soivaan musiikkiin, hyvää kirjaan tai ihan vain omiin ajatuksiin. Rakastan myös lentokenttiä ja rautatieasemia, koska niissä on aina se matkalle lähtemisen tuntu.

  
Hiljaisuus. Hiljaisuus on tärkeää, ja tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän sitä kaipaan. Teen työtä melko meluisassa ympäristössä, joten kotona haluan usein olla rauhassa ja hiljaisuudessa. Ihanimpia ovat sunnuntaiaamut, kun talo on hiljainen eikä kadultakaan kuulu kuin satunnaisia liikenteen ääniä, ja saan kaikessa rauhassa nauttia aamupalaa ja lukea Hesaria.
Myös harrastamani jooga auttaa ja opettaa hiljentymään ja rauhoittamaan "sisäistä melua". Eräässä joogaretriitissä meillä oli sääntö, että aamulla ei saanut puhua kenellekään pariin tuntiin. Aluksi se tuntui oudolta, mutta kun siihen tottui, oli ihanaa, kun ei tarvinnut olla sosiaalinen vaan sai keskittyä vain hiljaisuuteen ja omaan rauhaan kenenkään paheksumatta ja ihmettelemättä, että mitä se nyt mököttää.

Kamera. Tykkään valokuvata, ja kamera kulkee usein mukanani. En ole mikään hifistelijä, kuvaan paljon myös ihan tavallisella pokkarikameralla, vaikka minulla on myös järjestelmäkamera. Pokkaria on helpompi kuljettaa mukana kuin isoa kameraa ja sen uskaltaa ottaa mukaan myös epämääräisempiin paikkoihin, tarvitsematta pelätä kolhuja tai varkaita. (Älkää nyt huolestuko, en minä missään kovin epämääräisissä paikoissa liiku. :)) Olen kameroiden suhteen merkkiuskollinen, kaikki kamerani ovat olleet Canoneita.


 Tuuli. En oikeastaan pidä tuulesta, paitsi sellaisesta lempeästä kesätuulesta, joka vähän heiluttaa mekon helmaa ja kuivaa hikeä iholta. Myrskyistä pidän, mutta vain jos saan katsella niitä turvallisesti kuivista ja lämpimistä sisätiloista. Tuulessa on kiehtovaa voimaa, mutta itse sen kohteeksi joutuminen on epämiellyttävää ja tukkakin menee sekaisin. Tyyneys on mieluisampi olotila, sekä ulkoisesti että sisäisesti.

Piano. Kävin lapsena pianotunneilla ja osasin soittaa aika hyvinkin. Vieläkin tykkäisin soitella omaksi ja joskus vaikka muidenkin iloksi, vaikka tällä hetkellä taidot ovat kyllä ruostuneet puhki. Aina välillä harkitsen sähköpianon ostamista, kerrostaloon kun akustinen piano ei oikein sovi - sanoo hän kokemuksen syvällä rintaäänellä ja osoittaa vihjailevasti kattoon: yläkerrassa on piano, ja rakas naapurini häiritsee aina silloin tällöin hiljaisia sunnuntaiaamujani soittamalla huonosti Piano-elokuvan teemaa. Olisi kiva osata soittaa muitakin instrumentteja, mutta piano on minulle läheisin ja rakkain.