sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara on kehunut tätä kirjaa useasti ja paljon, joten vähän jännitin, tulenko pettymään liian suurien ennakko-odotusten takia. En pettynyt! Tule risteykseen seitsemältä oli aivan valtavan hieno lukuelämämys, ja vahvisti entisestään Joel Haahtelan asemaa yhtenä suosikkikirjailijoistani. Kirja on tulvillaan pakahduttavan kauniita lauseita, joita pysähdyin vähän väliä maistelemaan kesken lukemisen. Minulla ei ole tapana tehdä muistiinpanoja lukiessani, mutta tämän kirjan kanssa todellakin teki mieli ottaa muistivihko viereen ja poimia kauniit lauseet talteen.

Tunsin, että tulevaisuuteni oli piirretty rantahiekkaan, ja mitä enemmän sitä ajattelin, sitä kuumeisemmaksi kävi oloni, ja valo, joka muuttui sinertäväksi, sai hiljaisuuden tuntumaan lähes rauhalta. Ja silloin uni levisi ruumiiseeni niin kuin lehdet varisevat laaksoihin.


On päiviä, jotka nousevat päivien rikkonaisesta virrasta ja saavat elämän näyttämään kirkkaalta ja puhtaalta, levittäytyvät eteemme kuin mykkien laivojen maisemat.


Tänään tuuli on erityisen voimakas ja valo huokaa veden pinnasssa.


  Kirja kertoo fado-kitaristi Augustosta, josta isättömyys on tehnyt aina ulkopuolisen. Äidin mukaan Auguston isä on kaukaa pohjoisesta tullut luonnontieteilijä, perhosten tutkija. (Hauska yhteensattuma, että luin Haahtelan Perhoskerääjän ihan äskettäin.) Augusto lähtee orkesterinsa kanssa matkalle kohti Oporton musiikkikilpailua ja sen kautta kotikyläänsä Ajudoon, jonka alati nouseva meri uhkaa nielaista. Ajudoon häntä vetää myös vanha rakkaus: Augusto on saanut tietää, että hänen nuoruudenrakkautensa Lenan aviomies on kuollut.


Kirjassa on Haahtelalle tyypillinen melankolinen pohjavire, mutta tarina on valoisampi ja jotenkin vähän kevyempi kuin kirjailijan muu tuotanto. Ehkä se johtuu Portugalista ja merestä ja siitä, että päähenkilö ei ole puolisostaan eronnut tai etääntynyt suomalaismies, kuten aika monissa Haahtelan kirjoissa. Tunnelma on haikean kaunis, aivan kuten tämä kirjan kannessakin siteerattu Madredeus-orkesterin laulu O Mar.


Olen aivan lumoutunut kirjan tunnelmasta, ja tekisi mieli lukea se heti uudelleen. Ostan kirjoja omaksi nykyään tosi harvoin, mutta tämä kyllä tekisi mieli saada omaan hyllyyn, kuten oikeastaan kaikki muutkin Haahtelat. Kuten Poplaari-blogin Pekka tässä mainiossa Haahtela-koosteessaan kirjoittaa: "Haahtelan kirjoissa onkin se(kin) hyvä puoli, että ne eivät lukemalla kulu." Se on aivan totta, kirjat kestävät taatusti useamman lukukerran ja niistä löytää aina uusia sävyjä vaikka tarina olisikin tuttu.


Ihana kirja. En tiedä pystynkö lukemaan hetkeen mitään muuta, ettei tämän kirjan jättämä tunnelma haihdu. Ja haluan taas matkustaa Portugaliin! (Tämän blogauksen kuvat ovat aikaisemmilta Portugalin-reissuiltani. Voi kuinka iskikään kaipaus sinne kuvia selatessa!)


Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä (Otava 2002)
207 sivua
Kansi: Päivi Puustinen
Kirjastosta

perjantai 17. helmikuuta 2012

TGIF

Perjantai-ilta, lasi punaviiniä ja Joel Haahtelan Tule risteykseen seitsemältä. Parhautta. <3

Illan teemaväri näyttää kirjan kannen, viinipullon ja -lasin perusteella olevan sininen.

Rentouttavaa viikonloppua!

tiistai 14. helmikuuta 2012

Turkka Hautala: Salo

Pidän episodielokuvista ja episodikirjoista. Minusta on hauskaa lukea tai katsoa tarinoita ihmisistä, jotka puuhailevat omiaan näennäisesti erillään muista, mutta joiden elämä kuitenkin linkittyy jatkuvasti toisiin ihmisiin ja heidän elämiinsä jonkun yhdistävän tekijän kautta. Turkka Hautalan Salo-romaanissa yhdistävä tekijä on paikkakunta, suomalainen pikkukaupunki.

Hassua muuten, miten usein Salo pomppasi uutisissa vastaan tätä kirjaa lukiessani: Nokia ilmoitti irtisanomisista Salon tehtaalla, Suomi sai salolaisen presidentin, viime sunnuntain Hesarissa oli iso juttu Björn Wahlroosista, joka myös on salolainen. Aikaisemmin en muista kiinnittäneeni mitään huomiota Salo-uutisiin mutta nyt niitä tuntui tulevan joka tuutista. Varsinkin tuo Nokian uutinen osui hämmästyttävästi yksiin kirjan kanssa, sillä kirjan ensimmäisessä episodissa matkapuhelintehtaan pomo tuskailee vasta kuulemiensa irtisanomisuutisten kanssa.


Tarinoiden kaikki henkilöt ovat jotenkin yksin, erillään muista. Vaikka tapahtumapaikkana on pienen kaupungin pienet ympyrät, henkilöiden väliset kohtaamiset ovat pintapuolisia, kaikki näkevät toisista vain ulkokuoren. Ainoastaan paikallinen kylähullu, Hattuleidi, tuntuu näkevän jonkinlaisen kokonaisuuden ja yhteydet tapahtumien välillä.

Lukija pääsee tiirailemaan kaupungin tapahtumia monesta kulmasta: narkkarin, grillimyyjän, pizzapojan, postinjakajan ja äitinsä kanssa asuvan nörttipojan tarinat muodostavat monisävyisen mosaiikin. Pidin kirjasta paljon, ainoastaan irakilaisen pizzalähetin tarinassa oli vähän paasaamisen makua. Sen päähenkilö oli liian kiiltokuvamainen ja särmätön ollakseen aito ja uskottava.

Salo on Hautalan esikoisromaani. Kun esikoinen on näin hyvä niin on kyllä aivan pakko tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Paluuta olen joskus pyöritellyt kirjastossa käsissäni, mutta Väinö Linna -niminen päähenkilö sai epäröimään ja kirja jäi lainaamatta. Korjaan virheen seuraavalla kirjastokäynnillä!


Turkka Hautala: Salo (Gummerus 2009)
320 sivua
Kirjastosta

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä

Anu Silfverbergin novellit eivät kolataneet minulle yhtä vahvasti kuin Philip Teirin. Olen pitänyt kovasti Silfverbergin kolumneista ja siksi tämä novellikokoelmakin kiinnosti, mutta ei sitten loppujen lopuksi tehnyt kovin suurta vaikutusta. Novellit ovat kyllä ihan hyviä, mutta ne eivät aiheuttaneet minussa oikein mitään tunnereaktioita, vaan jäivät jotenkin etäisiksi.

Kirjan kanssa poseeraavat Herra Kilpinen ja K. Rapula.

Vahvimmin novelleista mieleen jäivät Balfron Tower, jossa Lontoossa lomalla oleva suomalaistyttö päätyy asunnottoman pojan matkassa paikkoihin, joita turistit eivät yleensä näe, sekä Emakkohäkki, jossa raskaana oleva nainen samaistuu sikaan.
 

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä (Avain 2011)
256 sivua
Kirjastosta

Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja

Olipa piristävä novellikokoelma! Yleensä olen aika huono novellienlukija, romaani on minulle jotenkin sopivampi ja nautittavampi formaatti. Philip Teirin novelleista tykkäsin kuitenkin tosi paljon. Niissä tavallisille ihmisille tapahtuu melko arkiselta tuntuvia mutta silti absurdeja asioita, ja tarinoissa on sellaista hauskaa pientä vinksahtaneisuutta. Niminovellissa Donner-ryhmä kertoja pidätetään Jörn Donnerin työhuoneeseen murtautumisesta, Vainajan veljessä nainen joutuu outoon tilanteeseen appensa muistotilaisuudessa, Laumassa poika vakoilee teini-ikäisen isosiskonsa siiderihuuruista illanviettoa.


En osaa nimetä suosikkiani kokoelman novelleista, mutta hauskin nimi on novellilla Mehän sovittiin, että Espooseen ei muuteta. Se on aika hauska novelli muutenkin. Kirjan viimeinen novelli jäi mieleen erilaisuutensa vuoksi: Pelot on 99:n kohdan lista erilaisista enemmän tai vähemmän tavallisista peloista, kuten 25. Pelko, ettei selviä mahdollisesta zombi-invaasiosta, 41. Pelko, että vanhat ihmiset irrottavat tekohampaat suustaan ja laittavat ne pöydälle ja 70. Pelko, että menee mukaan mielenosoituskulkueeseen, jossa joutuu  toimittajan haastattelemaksi eikä tiedä, mitä sanoa.


Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja (Otava 2011)
Ruotsinkielinen alkuteos Akta dig för at färdas alltför fort
Suomentanut Taina Rönkkö
224 sivua
Kirjastosta

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Stephen Fry: Virtahepo

Entinen kuuluisa runoilija, nykyinen katkera teatterikriitikko Ted Wallace saa harvoin tapaamaltaan kummityttäreltä erikoisen toimeksiannon: hänen pitää matkustaa vanhan ystävänsä ja tämän perheen kartanoon Norfolkiin ja raportoida sieltä kirjeitse kummityttärelle paikan tapahtumista ja ihmisten edesottamuksista. Kummityttö kertoo kokeneensa Norfolkissa jonkinlaisen ihmeen, ja siinä on ollut merkittävässä osassa Tedin toinen kummilapsi, teini-ikäinen, runoilijan ammatista haaveileva David.


En oikein osaa sanoa tästä kirjasta mitään. Aika hauska se on, ja räävitön, välillä vähän rietaskin. (En suosittelisi tätä ihan kaikista tiukkapipoisimmille siveydensipuleille.) Joku tässä kuitenkin vähän tökki, en vain osaa määrittää mitä se oli. Ehkä kirja ei vain kohdannut odotuksiani, jotka olivat kieltämättä aika korkealla. Tykkään Stephen Frysta (voiko hänestä olla pitämättä?) ja minusta on äärimmäisen hienoa ja hauskaa että hänet on äänestetty osaksi Ison-Britannian kansallisaarteistoa. :) Virtahepo on ihan kelpo kirja, mutta siitä puuttuu se jokin joka tekisi siitä loistavan.

Mietin sitäkin, että johtuisiko lattea fiilis suomennoksesta ja olisinko innostunut kirjasta enemmän englanniksi luettuna. Käännös on kuitenkin minusta hyvin onnistunut ja oikein sujuvaa tekstiä, joten sitäkään ei voi syyttää.

Ärsyttävää, kun kirjasta ei keksi mitään vikaa mutta ei silti oikein osaa siitä tykätäkään. Ehkä tämä kaikki johtuu Stephen Frysta. Jos Virtahepo olisi jonkun muun kirjoittama niin osaisin ehkä muodostaa siitä selkeämmän mielipiteen. Nyt kirjailijan hahmo puskee jotenkin liikaa mieleen, varsinkin kun kirjan kannessakin on iso kuva hänestä.


Stephen Fry: Virtahepo (Schildts 2011)
Alkuperäisteos The Hippopotamus (1994)
Suomentanut Titia Schuurman
335 sivua
Kaverilta lainattu