tiistai 13. joulukuuta 2011

Nora Schuurman: Auringonkukkatalvi

Eilen miitistä kotiinkantamistani kirjoista tuli sitten kuitenkin ensimmäisenä tartuttua siihen ainoaan suomenkieliseen. Nora Schuurmanin Auringonkukkatalvi on niin pieni ja nopea luettava, että se tuli ahmaistua yhdeltä istumalta.

Yläasteikäisen Emman äiti kuolee yllättäen, ja Emma muuttaa pikkusiskonsa Sannin kanssa isän luo maalle. Vanhemmat ovat eronneet vuosia sitten ja isä on jäänyt tytöille melko etäiseksi, viikonlopputapaamisiakin on monesti jouduttu perumaan isän työ- tai muiden kiireiden takia. Isä ei oikein osaa suhtautua surun keskellä eläviin tyttäriinsä, ja Emma joutuu kätkemään tunteensa aikuisen roolin alle.


Auringonkukkatalvi on kuulas ja koskettava kertomus surusta ja siitä selviämisestä. Pidin siitä miten Schuurman kuvaa tarinan henkilöitä: heistä ei sanota suoraan juuri mitään, vaan kuva rakentuu pikkuhiljaa, ikään kuin rivien välissä. Emman isä on vähän ärsyttävä hahmo kädettömyydessään ja työhön pakenemisessaan, mutta häntäkin kohtaan tunsin sympatiaa. Onneksi kuolleesta äidistä ei tehty mitään pyhimystä, vaan hänestä rakentui moniulotteinen mielikuva, vaikka hän ei suuressa roolissa kirjassa ollutkaan. Emma on aidontuntuinen nuori tyttö, ja minua entisenä heppatyttönä viehätti myös Emman ratsastusharrastuksen kuvaus. Kirjailija selvästi tietää hevosista ja ratsastuksesta, kustantajan nettisivujen mukaan hän tekeekin väitöskirjaa hevosenpidosta(!). Hevosjutut solahtavat sujuvasti tarinaan mukaan nousematta liian suureen osaan, joten kirja ei vaadi lukijaltaan minkään sortin heppahulluutta.

On mukava löytää hyviä nuortenkirjoja, jotka sopivat aikuisellekin. Luulen, että myös 15-vuotias minä olisi tykännyt tästä kirjasta.

Nora Schuurman: Auringonkukkatalvi (Otava 2005)
156 sivua

maanantai 12. joulukuuta 2011

Kieliasiaa ja bc-miitistä poimittuja

Taisin keksiä syyn lukublokkiini. Tai ainakin osasyyn, tokihan myös kaikenlaiset kiireet ja väsymys ovat verottaneet lukuhaluja. Mutta viikonloppuna tajusin yhtäkkiä, että minulla on kauhea englanninkielen vajaus! Yleensä luen englanniksi melkein yhtä paljon kuin suomeksi, ja jos (tai siis kun, tämä on enemmän sääntö kuin poikkeus) minulla on useampi kirja kesken, niin ainakin yksi niistä on englanninkielinen. Mutta nyt olen koko syksyn lukenut pelkästään suomeksi: viimeisimmät englanniksi lukemani kirjat ovat Paul Austerin The New York Trilogyn viimeinen osa syyskuussa ja David Nichollsin One Day elokuussa. Ei ole ihme jos on englantia ikävä! Suomi on ihana kieli, ja syksyn aikana olen lukenut paljon hyviä suomalaisia tai suomeksi käännettyjä kirjoja, mutta englanniksi lukiessa aivoni jotenkin naksahtavat eri asentoon ja lukeminen maistuu erilaiselta. Vaihtelu virkistää, se taitaa päteä tässäkin asiassa.

Ensi hätään kävin ostamassa kirjakaupasta David Nichollsin Starter for Tenin, jota olen jo vähän aloittanut. Ja lukenut ääneen! Minulla on ilmeisesti liian vähän tilaisuuksia puhua englantia, kun pitää itsekseen kotona höpöttää sitä. :)

Tänään kävin bookcrossing-tapaamisessa, ja sieltä tarttui mukaan lisää englanninkielisiä kirjoja. Haluaisin aloittaa ne kaikki nyt heti, mutta ehkä yritän hillitä itseni ja lukea tuon Nichollsin ensin. Tällaisia opuksia kannoin kotiin (yksi suomenkielinenkin kuvassa mukana):


Nora Schuurman: Aurinkokukkatalvi. Äidin kuolemasta kertova nuortenkirja. Nuortenkirjoja tulee luettua aika vähän, mutta tämä vaikuttaa kiinnostavalta. Pidän myös kirjan nimestä ja kannesta.

Azar Nafisi: Things I've Been Silent About - Memories od a Prodigal Daughter. Muistelmateos Reading Lolita in Tehranin kirjoittajalta. Pidin Lolitasta ja eritysesti kiinnostuin sen myötä Iranin kulttuurista ja historiasta, joten tämä kirja vaikuttaa todella kiinnostavalta.

Téa Obreht: The Tiger's Wife. Tästä en tiedä tässä vaiheessa juuri muuta kuin että tarina sijoittuu Balkanille (ehkä Serbiaan) sodan jälkeen. Tarinaan liittyy kuollut isoisä, Viidakkokirja ja legenda tiikerin vaimosta...hmm, tämä voi olla tosi hyvä tai sitten tosi huono. Mutta Balkanin maat ja sota, varsinkin siitä toipuminen, kiinnostavat minua, joten siksi päätin kokeilla miten tämän kirjan kanssa käy.

Talitha Stevenson: An Empty Room. Tämänkin poimin mukaan oikeastaan vain kansikuvan ja nimen perusteella. Tarina on kansiliepeen perusteella jonkinlainen kasvukertomus, jossa 19-vuotias nuori nainen etsii suuntaa elämälleen vanhempien ja muiden lähipiirin aikuisten avio-ongelmien ja -erojen keskellä. Kaverini kuvasi kirjailijan tyyliä sanoilla "cool" ja "crisp" mikä kuulostaa varsin viehättävältä.

Mutta nyt komennan itseni hus pois blogin ja koneen ääreltä, lukemaan siitä!

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Sunnuntaisäveliä, osa 14: Laulu, josta kukaan ei arvaisi minun pitävän

Ei tämä mikään suuri salaisuus ole, mutta en usko monenkaan ystäväni arvaavan, että pidän valtavasti Dolly Partonin Jolenesta. En yleensä kuuntele country-musiikkia, enkä ole Dollyn tuotantoonkaan juurikaan tutustunut muutamaa biisiä lukuunottamatta (Jolenen lisäksi I will always love you on hieno kappale, vaikka sitä on tullut Bodyguard-leffan ansiosta kuultua ihan liikaa). Vaikka Dolly yleensä country-laulajaksi mielletäänkin niin minusta Jolene on ihan vaan hieno pop-biisi ilman sen kummempaa luokittelua. Ja diggaan Dollya muutenkin: bimboblondin ulkonäöstä huolimatta hän on fiksu ja monilahjakas nainen, joka osaa nauraa itselleen ja imagolleen.


Kuva-aiheena on "Tämä tekee minut iloiseksi". Onko maailmassa mitään ihanampaa, suloisempaa ja hauskempaa kuin kissanpennut? Tähän söpöläiseen tutustuin Kreetan-matkalla jo monta vuotta sitten, mutta aina kun katson sen reissun valokuvia, muisto pikkukissasta saa minut hymyilemään. Kerrassaan valloittava otus!

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö taitaa olla tänä vuonna eniten lukemani kirjailija. Ainakin vuoden loppupuoliskolla hän on ylivoimainen: luin ensimmäisen Kyröni, Mielensäpahoittajan, elokuussa, ja Kerjäläinen ja jänis on jo neljäs lukemani Kyrön teos. Tähän sopiikin hyvin Mielensäpahoittajan lausuma: Se ensimmäinen on aina paras. Auto ja nainen ja musiikki. Ja ainakin tässä tapauksessa myös kirja, koska muut Kyrön kirjat eivät ole minusta päässeet ihan Mielensäpahoittajan tasolle. Eivät muutkaan huonoja ole olleet, mutta Mielensäpahoittaja asetti riman aika korkealle.


Romanialainen Vatanescu lähtee Suomeen kerjäläiseksi, koska hän haluaa pojalleen paremman elämän ja ennen kaikkea nappulakengät. Kerjäläisen elämä ei ole hääviä eikä sillä rikastu, varsinkaan kun ihmiskauppaa harjoittava Järjestö ja sen edustaja Jegor Kugar vie suurimman osan tuloista. Kun vielä virkavalta tuhoaa kerjäläisten leirin ja Kugar antaa Vatanesculle potkut, Vatanescu on täysin omillaan, kodittomana, rahattomana ja paperittomana vieraassa maassa. Puistosta tarttuu matkaan nuorisojoukon jahtaama citykani, ja siitä alkaa Vatanescun seikkailu pitkin Suomea, kani kainalossa.

Olen lukenut Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden joskus lapsena, enkä muista siitä juuri mitään. Jos se olisi tuoreemmassa muistissa niin yhtymäkohtia näiden kahden kirjan välillä olisi varmaan löytynyt paljonkin. Nyt osasin yhdistää vain perusidean, eli sen että Vatanen tai Vatanescu reissaa Lapissa jäniksen kanssa.

Kyrön kirja on hauska ja sympaattinen, mutta ei se kuitenkaan jää mieleen kovin mullistavana lukukokemuksena, eikä tullut sellainen olo että tämän voisin lukea toistekin. Ihan viihdyttävä tarina, ja toki myös hieno kunnianosoitus Arto Paasilinnalle.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis (Siltala 2011)
Sivuja 328
Kansi: Elina Warsta

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Mathias Malzieun Sydämen mekaniikka oli melkoinen pettymys. Tarina kuulosti lupaavalta: timburtonmainen aikuisten satu pojasta, jolla on sydämen paikalla käkikello. Poikaa on lapsesta saakka varoiteltu koskaan rakastumasta, koska käkikellosydän ei kestäisi niin suuria tunteita, mutta totta kai käy juuri niin, että poika rakastuu korviaan myöten likinäköiseen laulajattareen.

Kirjan ulkoasu on tosi hieno, ja senkin takia olisin halunnut tykätä kirjasta. Graafinen suunnittelu on Jenni Noposen käsialaa.


Mutta kun ei niin ei. Kirjassa ei ulkoasua lukuunottamatta ollut oikein mitään mistä olisin pitänyt. Meinasin luovuttaa jo parin ensimmäisen luvun jälkeen, mutta koska sivuja oli vain parisataa ja riviväli iso, päätin kuitenkin taistella tarinan loppuun. Eipä se siitä parantunut, mutta tulipahan luettua. Timburtonmaisuutta tarinassa ei minusta juurikaan ollut, mitä nyt henkilöt olivat lähes kaikki jollain tavalla friikahtaneita ja suuri osa tapahtumista sijoittui yöaikaan. Burtonin henkilöitä kohtaan tuntee aina sympatiaa, mutta nämä tyypit jättivät kylmäksi. Ja päähenkilö Jack oli minusta ihan nuija.

Sydämen mekaniikka tuntuu jakavan mielipiteitä: toiset tykkäävät valtavasti ja toisille ei kolahda yhtään. Ainoastaan kannesta tunnutaan olevan varsin yksimielisiä, se on kerännyt kehuja monesta blogista.

Muita arvioita:
Aamuvirkku yksisarvinen
Humisevalla harjulla
P.S. Rakastan kirjoja
Järjellä ja tunteella
Kirjojen keskellä

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka (Gummerus 2011)
Ranskankielinen alkuteos: La Mécanique de coeur (Flammarion 2007)
Suomentanut Lotta Toivanen
Sivuja 221
Kannen suunnittelu Jenni Noponen

Sunnuntaisäveliä, osa 13: Laulu, joka saa aikaan syyllisyyttä ja mielihyvää

Enpä ihan äkkiä keksi laulua, joka aiheuttaisi syyllisyyttä. Mielihyvää taas aiheuttaa kaikki hyvä musiikki. Ilmeisesti tässä haetaan jonkinlaista guilty pleasurea, mutta niitäkään minulla ei ihan kauheasti taida olla. Jipun ja Samuli Edelmanin duetto Jos sä tahdot niin kelvatkoon tähän, en nimittäin erikseen pidä Samulista enkä varsinkaan Jipusta, joten moni ei tiedä minun pitävän heistä yhdessä. Tosin tykkään vain tästä yhdestä biisistä. Myös Hectorin alkuperäinen versio on hyvä.


Viikon valokuva-aihe on Arkeni, jonka luulisi olevan helppo aihe, mutta eipä olekaan, ainakaan näin sunnuntaina. :) Olisin voinut ottaa kuvan työpaikastani tai jostain työhön liittyvästä, mutta koska työni on enimmäkseen tietokoneen ääressä istumista, ei siitä ehkä olisi kovin kiinnostavaa kuvaa saanut. Mennään sen sijaan tunnelmakuvan puolelle: ainakin viime viikkoina arki on tuntunut yhtä ankealta kuin kuolleet lehdet ja harmaalta kuin rapistunut aita. Onneksi edessäpäin on valoa, talvipäivänseisauskin on enää parin viikon päässä.