lauantai 30. huhtikuuta 2011

Päivä 12: Kirja, josta pidin ennen, mutta en enää

Luin Jean M. Untinen-Auelin (joka tunnetaan Suomen ulkopuolella Jean  M. Auelina) kirjan Luolakarhun klaani ensimmäisen kerran joskus yläasteikäisenä, ja silloin tykkäsin siitä valtavasti. Ahmin samaan syssyyn kaikki Maan lapset -sarjan osat: Hevosten laakso, Mammutin metsästäjät ja Tasangon vaeltajat. Kirjasarja oli ehkä jopa lempikirjojeni listan kärkipäässä noihin aikoihin.



Kun sarjan viides osa Luolien suojatit julkaistiin pitkän odotuksen jälkeen vuonna 2002, yritin lukea sarjan alusta lähtien uudestaan, mutta eihän se sitten kolahtanut enää yhtään. Eniten ärsytti päähenkilö Ayla, joka oli kuvattu ylivertaisen älykkääksi ja viisaaksi ja vieläpä ulkonäöltään nykyaikaista amerikkalaista kauneusihannetta vastaavaksi (hoikka mutta sopivan lihaksikas ja tietysti isopovinen blondi). Tähän en ollut kiinnittänyt ollenkaan huomiota nuorempana, mutta uudella lukukerralla se jostain syystä häiritsi tosi paljon. Muutenkaan kirja ei saanut aikaan sellaista innostusta ja lukuhurmosta kuin ensimmäisellä kerralla.

Huomasin juuri Wikipediasta, että sarjan kuudes ja viimeinen osa Maalattujen luolien maa on julkaistu tänä keväänä. Tuskin sitä kuitenkaan luen. Tai eihän sitä koskaan tiedä, jos kirja sattuu tulemaan jonain sopivana hetkenä vastaan. Toisaalta on myös vähän ikävä sitä valtavaa lukuintoa, jota tunsin Maan lapset -sarjaa ahmiessani. Ne olivat silloin nuorena tosi koukuttavia ja sopivan jännittäviä kirjoja, joita ei millään olisi malttanut laskea käsistään kesken tarinan.

torstai 28. huhtikuuta 2011

Ei nimi bändiä pahenna

Aikaisemmin kirjoitin levyjen nimistä, joista pidän. Tässä eräänä iltana päädyin pohtimaan myös bändien nimiä ja niiden parhaimmistoa.

Alamaailman vasarat on minusta jos ei maailman niin ainakin Suomen hienoin bändin nimi. Se vaan kuulostaa niin hyvältä! Siinä on paljon samaa kuin "alavilla mailla hallanvaara" -lauseessa, joka kuulemma monen ulkomaalaisen korvaan kuulostaa erityisen kauniilta (minä pidän siitä myös). Orkesterilla on myös hienosti nimettyjä levyjä: Vasaraasia, Kinaporin kalifaatti ja Huuro Kolkko.

Samuli Putron sanallista lahjakkuutta olen hehkuttanut täällä - liekö hänen keksimänsä myös mitä mainioin bändin nimi Zen Café. Se ei tosin kuulosta suomenkielistä rockia soittavalta bändiltä, ennemminkin joltain hämyisältä jazz-orkesterilta tai liikaa sieniä syöneiden hippiprogehörhöjen kokoonpanolta. Zen Cafén paras levyn nimi on Ua ua - älkää kysykö miksi, en osaa vastata.

Ismo Alangolla on ollut useampi hyväniminen bändi: Hassisen kone on oiva punk-bändin nimi (vaikkei bändi sitten kovin punk ollutkaan) ja hauska myös tarinansa takia: nimi on lainattu joensuulaiselta kodinkoneliikkeeltä, jonka omistaja ei ilmaisesta mainoksesta ilahtunut vaan vaihtoi liikkeensä nimen. Sielun veljet on hieno ja jotenkin kuvaava nimi kyseiselle bändille. 1990-luvun alussa Alangolla oli bändi nimeltä Tuonelan lukio, joka myös on minusta kaunis. Tykkään tuonela-sanasta muissakin yhteyksissä. Ja onhan Alanko julkaissut myös Hallanvaara-nimisen levyn, kaunis nimi silläkin!

Ulkomaisista yhtyeistä nimeltään hienoimpia ovat ainakin Queens of the Stone Age ja Nirvana. Ensimmäistä en oikein osaa selittää, se vaan kuulostaa hyvältä ja sopii juuri sille bändille, jälkimmäinen taas on yksinkertaisesti kaunis sana. Pidän myös Alice in Chainsin ja Procol Harumin soundista. (Piti ihan tarkistaa Wikipediasta, mitä Procol Harum tarkoittaa: Nimi tuli erään ystävän kissan mukaan. Nimi on luultavasti väärinkirjoitettu muoto latinankielisestä fraasista Procul Harum ("näiden asioiden takana"). Kissa nimeltä Procol Harum, siinäpä vasta tyyliä!)

30 days of books -haasteessa on tulossa myöhemmin aiheeksi myös kaunein kirjan nimi, joten teema jatkuu. :)

Päivä 11: Kirja jota inhosin

Tämäpä olikin aika hankala aihe. En yleensä lue loppuun asti sellaisia kirjoja joista en pidä, joten ne sitten myös unohtuvat helposti. Ja inhoaminen on aika vahva sana, harva kirja herättää niin voimakkaita negatiivisia tunteita.

Pienen pohtimisen jälkeen muistin kuitenkin yhden kirjan, jota en todellakaan voinut sietää, vaikka sitä pidetään ymmärtääkseni jonkinlaisena scifi/fantasiaklassikkona.


Gene Wolfen The Book of the New Sun-sarjan ensimmäinen osa Shadow and Claw ei auennut minulle sitten yhtään, ja muistan olleeni vihainen ja turhautunut kun yritin lukea sitä. (En päässyt loppuun asti, oli pakko luovuttaa kun olin räpistellyt noin kolme neljäsosaa kirjasta läpi.) Onneksi olen kirjannut siitä merkintöjä lukupäiväkirjaan, muuten en muistaisi enää mikä siinä niin paljon tökki: henkilöt olivat hyvin ohuita, en saanut kenestäkään mitään otetta, ja etenkin kirjan naishahmot - aaargh! Olen kommentoinut asiaa näin (luin kirjan englanniksi, siksi myös kommentti on englanniksi):

And bad news for feminists: the story is set a million years in the future, but women's status in the society is about the same as in the Middle Ages.

Tuo naishahmojen kuvaus ja kirjailijan ilmeinen asenne naisia kohtaan pisti hatuttamaan niin pahasti että koko kirja sai jäädä sikseen.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Päivä 10: Lempiklassikkoni

Olen aika laiska lukemaan klassikoita, enkä oikein jaksa kahlata mitään kirjaa läpi vain sen klassikkostatuksen takia. Oikeastaan monesti klassikon maine aiheuttaa jo etukäteen ahdistusta, eikä joihinkin kirjoihin saa tartuttua ihan vain sen takia, että ne kantavat klassikkoteoksen painolastia selkämyksillään. En tiedä miksi näin on ja mistä on syntynyt mielikuva, että klassikot olisivat jotenkin "vaikeita" kirjoja (tosin jostain syystä ne ovat usein hyvin paksuja ja sikäli haastavia...).

Joitain klassikoita olen kuitenkin lukenut ja osasta (useimmista, jotka olen saanut luettua loppuun asti) olen tykännytkin. Tämän suosikkiklassikon valintaan vaikutti kirjan sisällön lisäksi se, että minulla on sen lukemisesta onnellisia muistoja.






Luin kirjan sillä samaisella ex-poikaystävän kesämökillä, josta kerroin tämän blogin ihan ensimmäisessä merkinnässä. En muista oliko kesä sama kuin Auringon asemaa lukiessani, mutta Sadan vuoden yksinäisyys ei ollut sadepäivän kirja, vaan luin sitä mökin terassilla varmaan sen kesän kuumimpana viikonloppuna. Mökillä ei ollut muita, ja käytin koko viikonlopun tämän kirjan parissa (minähän sanoin että klassikot ovat paksuja!), lepuuttaen välillä silmiäni  terassin rakosissa vilahtelevia sisiliskoja katselemalla. Kirjasta tulee aina mieleen se ihana kesäviikonloppu, kun ei ollut kiire mihinkään ja oli aikaa uppoutua tarinaan ihan täysin.

Tykkään muutenkin maagisesta realismista, ja Gabriel Garcia Marquez on siinä lajissa mestari. Olen tainnut pitää kaikista hänen kirjoistaan, jotka olen lukenut, ja lisää luen mielelläni aina kun hänen teoksiaan tielleni tupsahtaa.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Nyyhkyromantiikkaa

Sara mainitsi 30 Days of Books -haasteessaan romanttiseksi kirjasuosikikseen Robert James Wallerin Hiljaiset sillat. Joudunkohan tekemään saman valinnan, kunhan sinne asti haasteessa pääsen... en nimittäin yleensä ole suuri romantiikan ystävä, enkä juurikaan lue romantiikaksi luokiteltavia kirjoja. Tämän kuitenkin luin, koska olen nähnyt kirjaan perustuvan elokuvan joskus vuosia sitten, ja muistan että se oli hyvin koskettava. (Senkin katsoin muistaakseni puolivahingossa, koska en myöskään juurikaan katso romantiikaksi luokiteltavia elokuvia. Ehkä pitäisi. :))

Aikaisemmin kirjoitin aliarvioiduista kirjoista ja genreistä, ja nyt pitää kyllä todeta että romantiikka on selvästi yksi sellainen, itsekin kun sorrun sitä jatkuvasti aliarvioimaan. Hiljaisten siltojen kansiliepeessä kerrotaan, että sen julkaisun aikaan suuret kirjakauppaketjut sivuuttivat sen, ja kirja nousi lopulta huippusuosioon yksittäisten kirjakauppojen innokkuuden ansiosta. Niinpä niin, teoksen kirjalliset ansiot eivät ehkä ole valtavat eikä se varmasti ole kirjallisuustieteilijöiden tai kriitikoiden mielestä suurta ja merkittävää kirjallisuutta, mutta en yhtään ihmettele että siitä tuli myyntimenestys. Se on päällisin puolin kevyt ja nopea luettava, mutta ah sitä tunteiden määrää! Harva kirja saa minut kyyneliin, mutta tätä lukiessa olivat nenäliinat tarpeen. Tarina ei silti ole mitenkään imelä tai siirappinen, vaan pikemminkin aito ja herkkä, ja siksi niin lumoava.

Nyt haluaisin nähdä sen leffankin uudestaan. Kunnon nyyhkyily kirjan tai leffan parissa tekee välillä hyvää!

Päivä 9: Kirja, josta et luullut pitäväsi mutta jota päädyit rakastamaan

Sain Margaret Cravenin Kuulin pöllön kutsuvan -kirjan syntymäpäivälahjaksi, kun täytin kymmenen. Nuoren papin elämästä intiaanikylässä kertova kirja ei vaikuttanut kovinkaan mielenkiintoiselta, ja ensimmäinen lukuyritys päättyi heti alkumetreille, kun kirja ei vain kiinnostanut tarpeeksi. Olin luultavasti liian nuori ymmärtämään sen hienoutta. (Ja taisin olla aika pettynyt, kun sain niin tylsän synttärilahjan!)

Muutamia vuosia myöhemmin, yläasteella ollessani, päätin antaa kirjalle toisen mahdollisuuden. Sillä kertaa kirja todellakin kolahti, pidin siitä aivan valtavasti. Taisin lukea sen useampaan kertaan, ja muistan pitäneeni jopa esitelmän kirjasta äidinkielentunnilla.

Kirjan takakannessa sitä mainostetaan "viisaaksi pieneksi kirjaksi", ja sitä se tosiaan on.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Marjoja & maskaraa

Olen seurannut Noora Shinglerin Kemikaalicocktail-blogia sen koko olemassaolon ajan, ja niinpä halusin myös lukea Nooran kirjoittaman kirjan Marjoja ja maskaraa, joka käsittelee samoja aiheita kuin blogikin. No, oikeastaan hankin kirjan turhaan juuri sen takia, että asia oli jo blogin puolelta (ja muualtakin) tuttua. Kirja ei sinänsä tarjonnut mitään uutta tietoa, mutta onhan kuitenkin kiva että kemikaaliasiat on koottu näppärästi yhteen pakettiin. Ehkä kirja tavoittaa sellaisiakin lukijoita jotka eivät ole seuranneet blogia.


Marjoja ja maskaraa käsittelee (kuten nimestäkin voi päätellä) ruokaa ja kosmetiikkaa, ja erityisesti niiden lisäaineita. Syömme valtavasti turhaa ja epäterveellistä huttua, ja hieromme kaikenlaisia epämääräisiä aineita myös ihoomme kosmetiikan muodossa. Näistä aineista syntyy melkoinen kemikaalicocktail, jonka yhteisvaikutusta kukaan ei tiedä. Kirja antaa runsaasti konkreettisia vinkkejä puhtaampaan ja vähäkemikaalisempaan elämään. Mukana on myös ruokaohjeita.

Nooran tyyli on aika persoonallinen ja suorasanainen, joten se saattaa ärsyttää joitakin lukijoita. (Eräs ystäväni kertoi juuri lopettaneensa Nooran blogin lukemisen tämän "ylimielisen asenteen" takia, enkä sitä ihmettele - itseänikin se on välillä nyppinyt.) Toisaalta räväkän tyylin takia kirja ei ainakaan ole tylsää luettavaa, vaikka helposti näistä aiheista saisi hyvin kuivakankin opuksen aikaan.

Aiheen puolesta suosittelen kirjan lukemista kaikille, jotka syövät ruokaa ja käyttävät kosmetiikkatuotteita :) - kannattaa oikeasti ottaa selvää mitä suuhunsa ja iholleen laittaa. Itse siirryin muutama vuosi sitten käyttämään tavallisen kosmetiikan sijasta luonnonkosmetiikkatuotteita, ja ihoni ja hiukseni ovat sen jälkeen olleet paremmassa kunnossa kuin ikinä ennen. Osaltaan varmasti vaikuttaa sekin, että samoihin aikoihin kosmetiikkaherätyksen kanssa kiinnostuin myös ravintoasioista ja aloin syödä entistä parempaa, puhtaampaa ja luomumpaa ruokaa. Tästä aiheesta voisin paasata pitkäänkin (pidin ennen blogiakin aiheesta), mutta jääköön tällä kertaa tähän. :)

Päivä 8: Yliarvostetuin kirja

Kaksi sanaa: Paulo Coelho. Ja kaikki hänen kirjansa. Minusta ne ovat ihan kauheaa kuraa, tekosyvällisiä ja mukaviisaita, ja silti niitä myydään miljoonittain ja ihmiset hehkuttavat kuinka Coelhon lukeminen on muuttanut heidän elämänsä. Onhan toki hienoa jos lukijat saavat kirjoista näin vahvoja kokemuksia, ja sekin on mukavaa että Coelho kirjoittaa aidosta rakkaudesta ja itsensä löytämisestä ja sydämen totuuksista eikä yllytä ihmisiä esimerkiksi ahneuteen, itsekkyyteen ja epärehellisyyteen. Silti minua nyppii, enkä voi olla miettimättä että jos Coelhon yli-imelät latteudet hurmaavat miljoonia lukijoita "syvällisyydellään", niin kuinka pinnallista porukkaa tällä planeetalla oikein elää?

Pyydän anteeksi kaikilta Coelho-faneilta, mutta aina kun saan tilaisuuden avautua Paulosta niin minussa pääsee piru irti. :)

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Päivä 7: Aliarvostetuin kirja

Tämä on aivan kauhean vaikea aihe, en milllään meinaa keksiä mikä voisi olla mielestäni aliarvostetuin kirja. En ylipäänsä mieti ovatko lukemani kirjat arvostettuja vai eivät, enkä todellakaan valikoi lukemisiani sen perusteella.

Aliarvostettuja ovat monet genret, kuten chick-lit, kauhu ja fantasia (tosin fantasian arvostus on viime vuosina lisääntynyt paljolti Harry Potterin ansiosta). Myös lastenkirjoja väheksytään helposti, koska ne ovat "vain" lastenkirjoja ja lapsillehan kelpaa mikä vaan (näin tuntuu moni ajattelevan). Samasta syystä jotkut tuntuvat ajattelevan, että lastenkirjan kirjoittaminen on niin helppoa, että siihen pystyy kuka tahansa julkkis tai pop-tähti - ja samalla myös oletetaan että julkkiksien kirjoittamat kirjat ovat aina automaattisesti huonoja. En ole itse lukenut esimerkiksi Madonnan kirjoittamia lastenkirjoja, joten en osaa niiden tasokkuutta kommentoida, mutta ainakin niitä on helppo aliarvioida juuri siksi, että ne ovat popparin kirjoittamia. Myös Kata Kärkkäinen, ei kun Katariina Souri, on saanut paljon kuraa niskaansa sen takia, että eihän playboy-malli voi osata kirjoittaa romaaneja. Itse olen viihtynyt hänen kirjojensa parissa ihan mukavasti, kyllä tässä maassa paljon huonompiakin teoksia julkaistaan.

En tämän pohdiskelunkaan jälkeen osaa valita yhtä yksittäistä kirjaa, vaan täten julistan aliarvostetuimmiksi kirjoiksi lastenkirjat sekä viihdekirjat (esim. chick-lit ja muu "hömpäksi" tai "kevyeksi kirjallisuudeksi" luokitellut kirjat). Ei kaiken kirjallisuuden tarvitse olla syvällistä ja vakavaa, kyllä ihmiset tarvitsevat leivän lisäksi myös niitä sirkushuveja.

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Päivä 6: Kirja joka tekee minut surulliseksi

Surullisia kirjoja oli yllättäen huomattavasti helpompi keksiä kuin onnellisia. Heti tuli mieleen kaksi kirjaa, joilla on aiheensa puolesta paljon yhteistä: Nevil Shuten Viimeisellä rannalla ja Cormac McCarthyn The Road (suomeksi Tie.) 

Viimeisellä rannalla kertoo maailmasta ydinsodan jälkeen. Koko pohjoinen pallonpuolisko on tuhoutunut, ja saastepilvien odotetaan ehtivän eteläpuolelle muutamien kuukausien sisällä. Kirja kertoo Australian rannikolla elävistä ihmisistä, joilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin odottaa väistämätöntä. Jotkut ovat toiveikkaita elämän jatkumisen suhteen, toiset täysin luovuttaneita, osan epävarma tilanne saa tekemään asioita, joita he eivät normaalisti voisi kuvitellakaan tekevänsä. Kirja on synkkä, ahdistava ja surullinen, mutta hyvin vaikuttava. Sir Elwoodin hiljaiset värit on tehnyt kirjan innoittamana samannimisen biisin, jonka teksti on minusta aika hieno:

Minä olen vasta seitsemän
mutta silti mä jotain jo ymmärrän
kun tv on mykkä ja radiossa kuulen
uutistenlukijan itkevän
Ne puhuu jostain pilvestä
joka matkalla on vielä tänne päin
Pikkusisko kysyy montako päivää jouluun
ja isän silmiään pyyhkivän näin
(Sir Elwoodin hiljaiset värit: Viimeisellä rannalla)

Cormac McCarthyn kirjassa The Road ei suoraan kerrota mitä maailmalle on tapahtunut, mutta se on joka tapauksessa tuhoutunut, jäljellä on vain palavia kaupunkeja, kuolleita metsiä ja pieni määrä ihmisiä, joista osa on ruuan puutteessa taantunut kannibaaleiksi. Isä ja pieni poika vaeltavat halki kuolleen maiseman etsien syötävää ja suojaisia nukkumapaikkoja, pakoillen ryösteleviä ja sekopäisiä kannibaaleja.


Tarina on lähes kokonaan isän ja pojan välistä dialogia, poika kyselee, isä vastaa. Lyhyissä lauseissa on valtavasti tunnetta. Suuri osa kirjan viehätystä on se, että lukija ei tiedä henkilöistä eikä tuhoon johtaneista tapahtumista juuri mitään. Joitain asioita paljastuu tarinan edetessä, mutta paljon jää lukijan oman mielikuvituksen varaan. Kirjan loppukin jää avoimeksi ja tuntuu herättävän lukijoissa hyvin vastakohtaisia tuntemuksia (tämä perustuen oman tuttavapiirini kommentteihin kirjasta): osa on sitä mieltä, että loppu on tavallaan onnellinen, eli siinä on toivoa paremmasta, osan mielestä se on äärimmäisen pessimistinen ja vähäkin toivo on mennyttä. Itse ikuisena optimistina haluan olla sillä kannalla että toivoa on aina, mutta en yllättyisi jos McCarthy olisi kirjaa kirjoittaessaan ajatellut toisin.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Sinä olet parasta mitä on sattunut

Egotrippi on yksi lempibändeistäni, mutta kappaleiden tekstit eivät koskaan ole erityisemmin kiinnittäneet huomiotani. Niissä on kyllä paikoitellen hyviä juttuja, mutta toisaalta myös välillä häiritseviä kömpelyyksiä (joista en nyt tähän hätään keksi yhtään esimerkkiä). Tämä Mian laulun teksti on karvat pystyyn nostattavan kaunis - laulaisipa joku joskus minullekin noin!

Sä oot nähnyt mut
mustelmat, arven jokaisen
Sä oot nähnyt mut
valvotut yöt ja painajaiset
Sä oot nähnyt mut
rakastanut vaikka 
ansainnut ois en
Sinä olet parasta mitä on sattunut
Sinä olet parasta mitä on sattunut
(Egotrippi: Mian laulu)

Kun etsin Mian laulua You Tubesta (ei löytynyt) niin törmäsin Egotripin versioon Leevi & The Leavingsin Rin Tin Tinistä. Gösta Sundqvistista pitääkin joskus kirjoittaa oma merkintä, monissa Leevi & The Leavingsin biiseissä on nimittäin todella hienoja tekstejä kaikkien pikkutuhmuuksien seassa.


Egotrippi on tänään keikalla Lutakossa - sinne siis!

Päivä 5: Kirja joka tekee minut onnelliseksi

Englannin "happyn" ja suomen "onnellisen" välillä on vivahde-ero, joka aiheutti ongelmia tämän haastekirjan valinnassa. "Onnellinen" kuulostaa niin suurelta ja kokonaisvaltaiselta, että kirjan joka tekee minut onnelliseksi pitäisi olla ehkä jonkin sortin valaistumiseen johtava meditaatio-opas tai muu vastaava hengellinen kirja. Taidan ajatella asiaa liian vakavasti. Onnihan on pieniä, arkisia asioita, ilon pilkahduksia, jollaisia olen saanut monestakin kirjasta.

En kauheasti välitä "hyvän mielen kirjoista", esimerkiksi Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-kirjat tai The 44 Scotland Street -sarja ovat minusta aika lässyjä ja kaikessa sympaattisuudessaan vähän yli-imeliä. Ne toki toimivat hyvin lohtukirjoina silloin, kun on liian väsynyt tai stressaantunut ja haluaa vain paeta tarinaan, jossa kaikki on pehmeää ja turvallista ja loppu varmasti onnellinen. Itse tykkään että tarinassa pitää olla vähän enemmän särmää ja sen pitää herättää tunteita.

Oikeastaan kaikki hyvät kirjat tekevät minut onnelliseksi. Valitsen tällä kertaa kuitenkin klassikon, joka on tuttu lapsuudesta saakka, ja yhä edelleen listaan sen yhdeksi lempikirjoistani.


Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mio on ihana satu, jota lukiessa itkettää vuorotellen surusta ja ilosta. Muistan lapsena samaistuneeni hyvin vahvasti orpoon ja yksinäiseen Jussi-poikaan, jolle selviää yllättäen että hänen isänsä on kuningas ja hän itse prinssi Mio. Tässä blogissa käyttämäni nimikin on Mio, poikani Miosta peräisin; Jum-Jum on Kaukaisuuden maassa Mion paras ystävä.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Päivä 4: Lempikirja lempisarjasta

Nimesin edellisessä merkinnässä lempisarjakseni Pirkko Saision trilogian, johon kuuluvat omaelämäkerralliset romaanit Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja. Suosikkini näistä on ehdottomasti Punainen erokirja. Sen luin näistä kolmesta kirjasta ensimmäisenä ja muistan tykänneeni siitä aivan valtavasti. Se on tyyliltään erikoinen, katkonainen ja pomppiva, ja varmaan siksi aika kevyen ja nopean tuntuinen luettava. Kirjassa liikutaan Helsingin kulttuuripiireissä, teattereissa ja Teatterikorkeakoulussa, baareissa ja Setan bileissä. Ah, olisinpa itsekin lahjakas taiteilija ja kyldyyripersoona.


 Taas yksi kirja joka pitäisi lukea uudestaan! Kun pääsen tämän haasteen loppuun niin yöpöydällä on todennäköisesti kolmenkymmenen kirjan pino odottamassa uudelleenlukua.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Päivä 3: Lempisarjani

Tämä on aika paha, koska en juurikaan lue kirjasarjoja. Tai jos luen, niin luen niitä hyvin satunnaisesti silloin tällöin ja sieltä täältä, kuten vaikkapa Sujata Masseyn Rei Shimura -sarjaa (joka on ihan kiva, mutta ei yllä lemppariksi asti). Nuorempana, kauhuvaiheessa (joka minulla oli pitkä ja perusteellinen) tykkäsin mm. Clive Barkerin Veren kirjoista, joita on kuuden osan verran. Enää en oikein muista niistä mitään, joten lempisarjaksi ei kelpaa sekään. Stephen Kingin Musta torni -sarja alkoi huikeasti ja ensimmäiset kolme osaa toimivat todella hyvin, mutta sitten homma levisi käsiin, ja viimeiseen eli seitsemänteen osaan päästessäni olin jo ihan kypsä. Tosin se viimeinen kirja oli vähän parempi kuin osat neljä, viisi ja kuusi.

Kyllikki Villan lokikirjat (Vanhan rouvan lokikirja, Pakomatkalla ja Myrskyssä) ovat mukavia matkakirjoja, mutta niistäkin oikeastaan vain ensimmäinen kolahti enemmän, muut jäivät vähän haaleammiksi lukukokemuksiksi.

Jos nyt pakko on joku lempisarja keksiä, niin ehkä se voisi olla Pirkko Saision omaelämäkerrallinen romaanisarja, jonka muodostavat Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja. Saisio on minusta kiinnostava persoona, ja omaelämäkerrallisuus lisää kirjojen kiinnostavuutta (liekö jotain tirkistelynhalua havaittavissa?), vaikka Saisiota henkilökohtaisesti tuntematta on mahdoton sanoa, missä totuuden ja sepitteen raja kulkee. Hieno trilogia, tosin en ole varma kuinka paljon siitä saisi irti, jos ei tietäisi Saisiosta yhtään mitään. Mahtaisivatko kirjat toimia pelkkinä romaaneina, jos lukija ei tunnistaisi viittauksia kirjailijan oikeaan elämään?

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Päivä 2: Kirja, jonka olen lukenut enemmän kuin kolme kertaa

Tähän keksisin useampiakin vastauksia. Tykkään lukea suosikkikirjojani uudestaan, koska aika monesta hyvästä kirjasta saa joka lukukerralla jotain uutta irti. Joskus ihan harmittaa, että maailmassa on niin paljon vielä lukemattomia kirjoja - se saa samojen kirjojen uudestaan lukemisen tuntumaan ajan tuhlaukselta!

Tässä kuitenkin sellainen kirja, jonka olen lukenut reilusti enemmän kuin kolme kertaa. Luulen, että jopa kolmetoista kertaa saattaa olla lähellä totuutta.






S.E Hintonin Me kolme ja jengi oli nuoruuteni suuri rakkaus, ja luin sen todellakin varmasti toistakymmentä kertaa jossain kymmenen ja kuudentoista ikävuoden välillä. Kirjan kertoja on Ponyboy, 14-vuotias rasvis joka asuu kahden isoveljensä Sodapopin ja Darryn kanssa, sillä poikien vanhemmat ovat kuolleet. Veljesten jengiin kuuluvat myös Johnny, ujo ja säikky poika sekä Dally, kovanaama jota kaikki vähän pelkäävät. Jännitystä jengin elämään tuovat yhteenotot kaupungin länsiosan rikkaiden snobbareiden kanssa.

Me kolme ja jengi kertoo ystävyydestä, välittämisestä, veljesrakkaudesta ja siitä, kuinka kovimmillakin kundeilla on herkät kohtansa. Se on koskettava, hauska, jännittävä ja vauhdikas kasvukertomus, joka ainakin teini-ikäisenä kolahti minuun kuin se kuuluisa metrinen halko. Tämäkin kirja pitäisi oikeastaan lukea uudestaan, niin lämpimiä muistoja alkoi herätä tätä kirjoittaessa.

(Muistin muuten senkin, että olin silloin nuorena vähän ihastunut Sodapopiin. Vieläköhän vanha lempi leiskahtaisi uusintaluvun myötä...)

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Päivä 1: Paras viime vuonna lukemani kirja

Pihkura sentään kun en pitänyt lukupäiväkirjaa viime vuonna! On tosi vaikea muistaa, mitä kaikkea tuli luettua ja varsinkin milloin. Kun aikaisemmin pidin lukupäiväkirjaa monen vuoden ajan, totesin että muistini on lukuajankohtien suhteen todella hatara - saatoin muistella lukeneeni jonkin kirjan muutama kuukausi sitten, mutta lukupäiväkirja paljasti että lukemisesta olikin jo yli vuosi.

No, tämän kirjan kohdalla olen melko varma, että luin sen viime kesänä. Kirja on julkaistu 2009, joten en ainakaan kovin monella vuodella voi mennä vikaan.


Christopher Mc Dougallin kirja Born to Run kertoo nimensä mukaisesti juoksemisesta, erityisesti ultrapitkien eli maratonia pidempien matkojen juoksusta ja juoksijoista. Kuulostaa kenties melko tylsältä aiheelta, mutta sitä se ei ole - kirja on todella mukaansatempaava ja otteessaan pitävä. Se sisältää paljon tietoa ihmisen fysiologiasta ja evoluutiosta (kuulostaa entistä tylsemmältä, eikö?) ja siitä, kuinka merkittävä asia ihmislajin kehitykselle on ollut se, että esi-isämme aikanaan oppivat juoksemaan pystyasennossa. Tästä myös kirjan nimi, ihminen on ruumiinrakenteeltaan kuin luotu juoksemaan. Tuntuu melko hassulta jos vertaa ihmisen juoksua esimerkiksi gepardiin tai hevoseen, mutta ihmisen kohdalla pointti ei olekaan nopeus vaan kestävyys.

Kaiken kiinnostavan tiedon ohella kirjassa on myös huikeita tarinoita ultrajuoksukilpailuista ja -kilpailijoista. Pitää varmaan olla vähän hullu lähteäkseen ultrajuoksun kaltaiseen hommaan, ja sen vuoksi kirjassa esiintyykin mitä erikoisimpia juoksijapersoonia.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille juoksemista harrastaville. Ei tarvitse olla ultrajuoksija, kyllä tästä kirjasta ihan perushölkkääjäkin saa paljon irti. Itselleni jo viiden kilometrin lenkki tuntuu melko ultralta, varsinkin näin talvitauon jälkeen juoksuharrastusta uudelleen viritellessä. Pitäisikin lukea Born to Run uudestaan, jos siitä saisi vähän uutta into lenkkipolulle...

Kirjahaaste

Ajattelinpa minäkin osallistua 30 days of books -haasteeseen - jospa sen avulla saisin blogattua vähän säännöllisemmin. En lupaa kirjoittaa joka päivä, ja joskus saatan innostua kirjoittamaan useamman haastemerkinnän päivässä, mutta yritän joka tapauksessa räpistellä haasteen läpi.

Ideana on siis kirjoittaa 30 merkintää kirjoista seuraavan aihelistan mukaisesti (lista on englanniksi, enkä nyt jaksa alkaa kääntämään sitä):

Day 01 – Best book you read last year
Day 02 – A book that you’ve read more than 3 times
Day 03 – Your favourite series
Day 04 – Favourite book of your favourite series
Day 05 – A book that makes you happy
Day 06 – A book that makes you sad
Day 07 – Most underrated book
Day 08 – Most overrated book
Day 09 – A book you thought you wouldn’t like but ended up loving
Day 10 – Favourite classic book
Day 11 – A book you hated
Day 12 – A book you used to love but don’t anymore
Day 13 – Your favourite writer
Day 14 – Favourite book of your favourite writer
Day 15 – Favourite male character
Day 16 – Favourite female character
Day 17 – Favourite quote from your favourite book
Day 18 – A book that disappointed you
Day 19 – Favourite book turned into a movie
Day 20 – Favourite romance book
Day 21 – Favourite book from your childhood
Day 22 – Favourite book you own
Day 23 – A book you wanted to read for a long time but still haven’t
Day 24 – A book that you wish more people would’ve read
Day 25 – A character who you can relate to the most
Day 26 – A book that changed your opinion about something
Day 27 – The most surprising plot twist or ending
Day 28 – Favourite title
Day 29 – A book everyone hated but you liked
Day 30 – Your favourite book of all time

Bongasin haasteen Saran blogista, kiitosta vaan sinne suuntaan!

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Puun ja kuoren välissä

Aron Ralston on se kaveri, joka jäi ranteestaan jumiin kivenlohkareen ja kanjonin seinämän väliin 127 tunniksi, mistä Danny Boyle intoutui äskettäin tekemään leffan. En ole leffaa nähnyt, ja vähän ihmettelen miksi yritin lukea tätä kirjaakaan, kun ajatus kolmesta ja puolesta sadasta sivusta kiven kolossa jumittamista tuntui jo etukäteen melko raskaalta. Sitä se olikin, jaksoin noin kolmanneksen kirjasta ja sitten totesin että eiköhän tämä riitä, kun loppuratkaisukin on tiedossa. (Jos lukija ei sitä etukäteen tiedä, niin kirjan kuvat paljastavat miten jumiutuneelle kädelle kävi.)

Kaikki kunnia Ralstonille kirjan puuduttavuudesta huolimatta - pitää olla aika kova jätkä että tuollaisesta pinteestä selviää hengissä ja järjissään. Eikä kirjakaan varsinaisesti huono ole, nyt vain ei ollut sopiva hetki sille. Tykkään aina välillä lukea tällaisia tosielämän seikkailuja, esimerkiksi Jon Krakauerin kirjat Jäätäviin korkeuksiin ja Into the Wild (josta on myös tehty hieno leffa) ovat tosi hyviä. Ei mikään yllätys että myös Ralston mainitsee Krakauerin kirjat suosikeikseen.

Kirja on alun perin julkaistu nimellä Between a Rock and a Hard Place, mutta leffajulkisuuden ansiosta nimi on tässä painoksessa 127 Hours Between a Rock and a Hard Place.

Hassua muuten, että sanonnan suomalaisversio on englanninkielistä huomattavasti pehmeämpi - onhan puun ja kuorenkin välissä varmasti ahdasta mutta siinä molemmat materiaalit ovat jossain määrin joustavia, toisin kuin kallio ja kova paikka (mitä se sitten tarkoittaakin).

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Runoraati

Runoraati on lempitelevisio-ohjelmani - tai oikeastaan yksi harvoista, joita ylipäänsä tulee katsottua. Tämän päiväinen raati (joka oli uusinta viime syksyltä) oli erityisen ihana siksi, että taitavat näyttelijät esittivät runot livenä raadin ja yleisön edessä. Ohjelma on nauhoitettu viime kesänä Tampereen teatterikesässä. Se löytynee piakkoin Areenasta, ja tulee vielä tv:stäkin uusintana tiistaina ja keskiviikkona. Kannattaa katsoa hienojen runojen ja ihanan kesäisen tunnelman takia!

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Jos päivät valuu hukkaan niin yöt ne vasta onkin*

Mä en usko rakkauteen
Mä en tahdo kuulla
että sinä uskot niin
Mä en tahdo luulla
että tämä kestäisi
no viikon taikka kaksi
Mä en tahdo enempää
siis tilaa jo se taksi
(Zen Café: Taxi)

Samuli Putro on ollut Zen Cafén alkuajoista lähtien yksi lempisanoittajistani. Romuna-levy ei vielä herättänyt kiinnostusta, mutta kakkoslevy Idiootti kolahti kovemmin, varsinkin tuo Taxi-biisi ja sen teksti kaikessa tylyydessään. Putron sanoituksissa oli tuoreutta ja räväkkyyttä, joka tuntui raikkaalta vuosikausia suomirokkia hallinneen ruutupaitalyriikan seassa. (Tähän väliin disclaimer: Pauli Hanhiniemi on myös loistava sanoittaja, samoin Martti Syrjä omassa tyylilajissaan, eli ei ole tarkoitus mitenkään dissata ruutupaitaa käyttäviä suomirokkareita.)

Yks kaks Virpi kiinnostaa sua
enemmän kuin ennen
Samat ilmeet, samat liikkeet
mutta jotain muuttunut on
sillä kun sen kohtaat sattumalta
keskiyöllä narikassa
tuntuu aivan niin kuin joku
potkis sua naamaan
(Zen Café: Virpi)

Ua ua on edelleen suosikkini Zen Cafén levyistä. Sen jälkeen ilmestyneellä Helvetisti järkeä -levyllä oli vielä helmiä (kuten bändin koko uran paras biisi Eipä tiennyt tyttö), mutta sen jälkeen kasvoimme erillemme. Myöhempien levyjen radiossa soineet biisit eivät napanneet sitten yhtään, eivät musiikillisesti eivätkä tekstien kautta (saan allergisen reaktion jo joidenkin biisen nimistä, kuten "Tahdon halvan naisen" tai "Rakastele mua"), eikä levyihin kiinnostanut sen tarkemmin tutustua. Olin lähinnä helpottunut kun bändi hajosi, niin väsyneeltä ja paikalleen juuttuneelta se ehti kuulostaa monen vuoden ajan.

Tiedäthän että pysyn 
tässä vierelläsi
maailman tappiin asti
Vaikka tää nuoruutemme
kesii väistämättä
ja vaipuu vanhuuteen
(Samuli Putro: Mitäpä jos)

Niinpä Samuli Putron ensimmäinen soololevy Elämä on juhla oli todella positiviinen yllätys. En odottanut siltä mitään, oikeastaan olin aikonut ignoroida levyn täysin ("kun se on kuitenkin sitä samaa kuraa kuin Zen Café loppuaikoinaan"). Olin kuitenkin sen verran utelias että klikkasin netissä Elämä on juhla-biisin videon pyörimään - ja olin välittömästi myyty: hieno biisi, hieno teksti, hieno video. Taas tuli tunne, että Putro on parasta ja virkistävintä mitä suomenkielissä rockissa on tapahtunut vuosiin.

Viime kuussa ilmestyi Samuli Putron toinen soololevy, Älä sammu aurinko. Se on kepeämpi, rennompi ja, hmm, jotenkin huolimattomampi kuin edellinen levy. Kyllä sillekin levylle silti hyviä biisejä ja tekstejä mahtuu, ja niiden lisäksi kesäistä tunnelmaa - levy onkin omistettu "onnellisen kesän muistolle".


Tänä iltana Samuli Putro on keikalla Jyväskylän Lutakossa. Suosittelen!

*otsikko on Zen Cafén biisistä Surullinen aina.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Vapiseva nainen

Siri Hustvedt oli pitämässä puhetta kuolleen isänsä muistolle, kun hän sai täysin yllättäen rajun vapinakohtauksen. Pää toimi ja puhuminen sujui normaalisti, mutta kaulasta alaspäin kroppa tärisi ja kouristeli hallitsemattomasti. Vapiseva nainen kertoo Hustvedtin yrityksistä selvittää outojen oireidensa syyt ja syntymekanismit.

Kirja ei ole mikään varsinainen sairauskertomus, vaikka Hustvedt käyttääkin omia kokemuksiaan kerronnan runkona. Hän tutkii ja pohtii vapinaansa ja muita oireita, mm. migreeniä, niin neurologian, psykologian kuin filosofiankin kautta. Kävi taas mielessä että olisipa mukavaa olla yhtä sivistynyt ja laajasti lukenut kuin Hustvedt! Esimerkiksi Freudista olisi kiva tietää enemmänkin kuin se vähä mitä lukion psykologian kursseilta on jäänyt mieleen.

En nyt oikein osaa sanoa tästä kirjasta mitään fiksua, vaikka se ihan mielenkiintoinen luettava olikin. Jos tykkää Oliver Sacksin kirjoista (esim. Mies joka luuli vaimoaan hatuksi) niin pitää varmaan tästäkin, samanlaisia aivojen ja hermojärjestelmän outouksia käsitellään molemmissa.

Epilepsiaspesialisti on muuten hauska sana. Se näyttää kirjoitettunakin kivalta, kaikki nuo pienet p-kirjaimet puikkaamassa jalkaansa muuten tasaisen alareunan läpi.

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Kirjamessut

Selvisin kirjamessukäynnistä vähällä: mukaan tarttui vain yksi kirja, Kemikaalicocktail-blogista tutun Noora Shinglerin Marjoja ja maskaraa. Paljonhan messuilla oli mielenkiintoisia kirjoja, mutta en nykyään oikein välitä ostaa niitä, varsinkaan romaaneja, omaksi. Kirjoja on kotona jo ihan riittävästi ja kirjastoon vain parin korttelin matka, joten on kätevämpää hakea kirjat sieltä lainaan kuin kerätä niitä hyllyihin pölyyntymään. Toinen syy ostamattomuuteen oli se, että messuilla ei ole mitenkään erityisen halpaa, ihan samoja tai parempiakin tarjouksia tulee kirjakaupoissa vastaan.

Messujen ohjelmassakaan ei ollut mitään erityisen kiinnostavaa. Kuuntelin Miina Savolaisen esityksen Maailman ihanin tyttö -valokuvaprojektista, kun satuin sopivasti kohdalle. Olen nähnyt Savolaisen puhuvan aiheesta aikaisemminkin pari vuotta sitten Suomalaisessa kirjakaupassa, ja silloin ostin projektista syntyneen kirjan itselleni. Se on todella kaunis ja upea kirja, ja sain siihen vielä hienon omistuskirjoituksenkin. Nytkin oli kiinnostavaa kuunnella Savolaisen esitystä vaikka tarina osin olikin tuttua. Pitempäänkin sitä olisi jaksanut kuunnella, mutta pääministerin haastattelu samalla lavalla pukkasi päälle. Ihmettelin Savolaisen esiintymisen aikana, kun penkkirivit täyttyivät  mummoista, mutta he eivät olleetkaan kiinnostuneita valokuvataiteesta vaan Mari Kiviniemestä.