En kauheasti välitä "hyvän mielen kirjoista", esimerkiksi Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-kirjat tai The 44 Scotland Street -sarja ovat minusta aika lässyjä ja kaikessa sympaattisuudessaan vähän yli-imeliä. Ne toki toimivat hyvin lohtukirjoina silloin, kun on liian väsynyt tai stressaantunut ja haluaa vain paeta tarinaan, jossa kaikki on pehmeää ja turvallista ja loppu varmasti onnellinen. Itse tykkään että tarinassa pitää olla vähän enemmän särmää ja sen pitää herättää tunteita.
Oikeastaan kaikki hyvät kirjat tekevät minut onnelliseksi. Valitsen tällä kertaa kuitenkin klassikon, joka on tuttu lapsuudesta saakka, ja yhä edelleen listaan sen yhdeksi lempikirjoistani.
Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mio on ihana satu, jota lukiessa itkettää vuorotellen surusta ja ilosta. Muistan lapsena samaistuneeni hyvin vahvasti orpoon ja yksinäiseen Jussi-poikaan, jolle selviää yllättäen että hänen isänsä on kuningas ja hän itse prinssi Mio. Tässä blogissa käyttämäni nimikin on Mio, poikani Miosta peräisin; Jum-Jum on Kaukaisuuden maassa Mion paras ystävä.
Hävettää tunnustaa mutta en ole koskaan lukenut tätä kirjaa, enkä myöskään (muistaakseni) Ronja, ryövärintytärtä... Kaipa nämä kirjat kuuluisivat jo ihan yleissivistykseen! Jospas nyt ottaisin tavoitteeksi lukea ne vaikkapa tämän vuoden aikana. :)
VastaaPoistaEhdottomasti kannattaa lukea! Mio, Ronja ja Veljeni Leijonamieli on mun lastenkirjojen pyhä kolminaisuus. Toimivat myös aikuisille lukijoille. :)
VastaaPoista