Päivä 6: Kirja joka tekee minut surulliseksi

Surullisia kirjoja oli yllättäen huomattavasti helpompi keksiä kuin onnellisia. Heti tuli mieleen kaksi kirjaa, joilla on aiheensa puolesta paljon yhteistä: Nevil Shuten Viimeisellä rannalla ja Cormac McCarthyn The Road (suomeksi Tie.) 

Viimeisellä rannalla kertoo maailmasta ydinsodan jälkeen. Koko pohjoinen pallonpuolisko on tuhoutunut, ja saastepilvien odotetaan ehtivän eteläpuolelle muutamien kuukausien sisällä. Kirja kertoo Australian rannikolla elävistä ihmisistä, joilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin odottaa väistämätöntä. Jotkut ovat toiveikkaita elämän jatkumisen suhteen, toiset täysin luovuttaneita, osan epävarma tilanne saa tekemään asioita, joita he eivät normaalisti voisi kuvitellakaan tekevänsä. Kirja on synkkä, ahdistava ja surullinen, mutta hyvin vaikuttava. Sir Elwoodin hiljaiset värit on tehnyt kirjan innoittamana samannimisen biisin, jonka teksti on minusta aika hieno:

Minä olen vasta seitsemän

mutta silti mä jotain jo ymmärrän

kun tv on mykkä ja radiossa kuulen

uutistenlukijan itkevän

Ne puhuu jostain pilvestä

joka matkalla on vielä tänne päin

Pikkusisko kysyy montako päivää jouluun

ja isän silmiään pyyhkivän näin

(Sir Elwoodin hiljaiset värit: Viimeisellä rannalla)

Cormac McCarthyn kirjassa The Road ei suoraan kerrota mitä maailmalle on tapahtunut, mutta se on joka tapauksessa tuhoutunut, jäljellä on vain palavia kaupunkeja, kuolleita metsiä ja pieni määrä ihmisiä, joista osa on ruuan puutteessa taantunut kannibaaleiksi. Isä ja pieni poika vaeltavat halki kuolleen maiseman etsien syötävää ja suojaisia nukkumapaikkoja, pakoillen ryösteleviä ja sekopäisiä kannibaaleja.

Tarina on lähes kokonaan isän ja pojan välistä dialogia, poika kyselee, isä vastaa. Lyhyissä lauseissa on valtavasti tunnetta. Suuri osa kirjan viehätystä on se, että lukija ei tiedä henkilöistä eikä tuhoon johtaneista tapahtumista juuri mitään. Joitain asioita paljastuu tarinan edetessä, mutta paljon jää lukijan oman mielikuvituksen varaan. Kirjan loppukin jää avoimeksi ja tuntuu herättävän lukijoissa hyvin vastakohtaisia tuntemuksia (tämä perustuen oman tuttavapiirini kommentteihin kirjasta): osa on sitä mieltä, että loppu on tavallaan onnellinen, eli siinä on toivoa paremmasta, osan mielestä se on äärimmäisen pessimistinen ja vähäkin toivo on mennyttä. Itse ikuisena optimistina haluan olla sillä kannalla että toivoa on aina, mutta en yllättyisi jos McCarthy olisi kirjaa kirjoittaessaan ajatellut toisin.