Taas yksi kirja joka pitäisi lukea uudestaan! Kun pääsen tämän haasteen loppuun niin yöpöydällä on todennäköisesti kolmenkymmenen kirjan pino odottamassa uudelleenlukua.
torstai 21. huhtikuuta 2011
Päivä 4: Lempikirja lempisarjasta
Nimesin edellisessä merkinnässä lempisarjakseni Pirkko Saision trilogian, johon kuuluvat omaelämäkerralliset romaanit Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja. Suosikkini näistä on ehdottomasti Punainen erokirja. Sen luin näistä kolmesta kirjasta ensimmäisenä ja muistan tykänneeni siitä aivan valtavasti. Se on tyyliltään erikoinen, katkonainen ja pomppiva, ja varmaan siksi aika kevyen ja nopean tuntuinen luettava. Kirjassa liikutaan Helsingin kulttuuripiireissä, teattereissa ja Teatterikorkeakoulussa, baareissa ja Setan bileissä. Ah, olisinpa itsekin lahjakas taiteilija ja kyldyyripersoona.
Taas yksi kirja joka pitäisi lukea uudestaan! Kun pääsen tämän haasteen loppuun niin yöpöydällä on todennäköisesti kolmenkymmenen kirjan pino odottamassa uudelleenlukua.
Taas yksi kirja joka pitäisi lukea uudestaan! Kun pääsen tämän haasteen loppuun niin yöpöydällä on todennäköisesti kolmenkymmenen kirjan pino odottamassa uudelleenlukua.
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
Päivä 3: Lempisarjani
Tämä on aika paha, koska en juurikaan lue kirjasarjoja. Tai jos luen, niin luen niitä hyvin satunnaisesti silloin tällöin ja sieltä täältä, kuten vaikkapa Sujata Masseyn Rei Shimura -sarjaa (joka on ihan kiva, mutta ei yllä lemppariksi asti). Nuorempana, kauhuvaiheessa (joka minulla oli pitkä ja perusteellinen) tykkäsin mm. Clive Barkerin Veren kirjoista, joita on kuuden osan verran. Enää en oikein muista niistä mitään, joten lempisarjaksi ei kelpaa sekään. Stephen Kingin Musta torni -sarja alkoi huikeasti ja ensimmäiset kolme osaa toimivat todella hyvin, mutta sitten homma levisi käsiin, ja viimeiseen eli seitsemänteen osaan päästessäni olin jo ihan kypsä. Tosin se viimeinen kirja oli vähän parempi kuin osat neljä, viisi ja kuusi.
Kyllikki Villan lokikirjat (Vanhan rouvan lokikirja, Pakomatkalla ja Myrskyssä) ovat mukavia matkakirjoja, mutta niistäkin oikeastaan vain ensimmäinen kolahti enemmän, muut jäivät vähän haaleammiksi lukukokemuksiksi.
Jos nyt pakko on joku lempisarja keksiä, niin ehkä se voisi olla Pirkko Saision omaelämäkerrallinen romaanisarja, jonka muodostavat Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja. Saisio on minusta kiinnostava persoona, ja omaelämäkerrallisuus lisää kirjojen kiinnostavuutta (liekö jotain tirkistelynhalua havaittavissa?), vaikka Saisiota henkilökohtaisesti tuntematta on mahdoton sanoa, missä totuuden ja sepitteen raja kulkee. Hieno trilogia, tosin en ole varma kuinka paljon siitä saisi irti, jos ei tietäisi Saisiosta yhtään mitään. Mahtaisivatko kirjat toimia pelkkinä romaaneina, jos lukija ei tunnistaisi viittauksia kirjailijan oikeaan elämään?
Kyllikki Villan lokikirjat (Vanhan rouvan lokikirja, Pakomatkalla ja Myrskyssä) ovat mukavia matkakirjoja, mutta niistäkin oikeastaan vain ensimmäinen kolahti enemmän, muut jäivät vähän haaleammiksi lukukokemuksiksi.
Jos nyt pakko on joku lempisarja keksiä, niin ehkä se voisi olla Pirkko Saision omaelämäkerrallinen romaanisarja, jonka muodostavat Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja. Saisio on minusta kiinnostava persoona, ja omaelämäkerrallisuus lisää kirjojen kiinnostavuutta (liekö jotain tirkistelynhalua havaittavissa?), vaikka Saisiota henkilökohtaisesti tuntematta on mahdoton sanoa, missä totuuden ja sepitteen raja kulkee. Hieno trilogia, tosin en ole varma kuinka paljon siitä saisi irti, jos ei tietäisi Saisiosta yhtään mitään. Mahtaisivatko kirjat toimia pelkkinä romaaneina, jos lukija ei tunnistaisi viittauksia kirjailijan oikeaan elämään?
tiistai 19. huhtikuuta 2011
Päivä 2: Kirja, jonka olen lukenut enemmän kuin kolme kertaa
Tähän keksisin useampiakin vastauksia. Tykkään lukea suosikkikirjojani uudestaan, koska aika monesta hyvästä kirjasta saa joka lukukerralla jotain uutta irti. Joskus ihan harmittaa, että maailmassa on niin paljon vielä lukemattomia kirjoja - se saa samojen kirjojen uudestaan lukemisen tuntumaan ajan tuhlaukselta!
Tässä kuitenkin sellainen kirja, jonka olen lukenut reilusti enemmän kuin kolme kertaa. Luulen, että jopa kolmetoista kertaa saattaa olla lähellä totuutta.
S.E Hintonin Me kolme ja jengi oli nuoruuteni suuri rakkaus, ja luin sen todellakin varmasti toistakymmentä kertaa jossain kymmenen ja kuudentoista ikävuoden välillä. Kirjan kertoja on Ponyboy, 14-vuotias rasvis joka asuu kahden isoveljensä Sodapopin ja Darryn kanssa, sillä poikien vanhemmat ovat kuolleet. Veljesten jengiin kuuluvat myös Johnny, ujo ja säikky poika sekä Dally, kovanaama jota kaikki vähän pelkäävät. Jännitystä jengin elämään tuovat yhteenotot kaupungin länsiosan rikkaiden snobbareiden kanssa.
Me kolme ja jengi kertoo ystävyydestä, välittämisestä, veljesrakkaudesta ja siitä, kuinka kovimmillakin kundeilla on herkät kohtansa. Se on koskettava, hauska, jännittävä ja vauhdikas kasvukertomus, joka ainakin teini-ikäisenä kolahti minuun kuin se kuuluisa metrinen halko. Tämäkin kirja pitäisi oikeastaan lukea uudestaan, niin lämpimiä muistoja alkoi herätä tätä kirjoittaessa.
(Muistin muuten senkin, että olin silloin nuorena vähän ihastunut Sodapopiin. Vieläköhän vanha lempi leiskahtaisi uusintaluvun myötä...)
Tässä kuitenkin sellainen kirja, jonka olen lukenut reilusti enemmän kuin kolme kertaa. Luulen, että jopa kolmetoista kertaa saattaa olla lähellä totuutta.
S.E Hintonin Me kolme ja jengi oli nuoruuteni suuri rakkaus, ja luin sen todellakin varmasti toistakymmentä kertaa jossain kymmenen ja kuudentoista ikävuoden välillä. Kirjan kertoja on Ponyboy, 14-vuotias rasvis joka asuu kahden isoveljensä Sodapopin ja Darryn kanssa, sillä poikien vanhemmat ovat kuolleet. Veljesten jengiin kuuluvat myös Johnny, ujo ja säikky poika sekä Dally, kovanaama jota kaikki vähän pelkäävät. Jännitystä jengin elämään tuovat yhteenotot kaupungin länsiosan rikkaiden snobbareiden kanssa.
Me kolme ja jengi kertoo ystävyydestä, välittämisestä, veljesrakkaudesta ja siitä, kuinka kovimmillakin kundeilla on herkät kohtansa. Se on koskettava, hauska, jännittävä ja vauhdikas kasvukertomus, joka ainakin teini-ikäisenä kolahti minuun kuin se kuuluisa metrinen halko. Tämäkin kirja pitäisi oikeastaan lukea uudestaan, niin lämpimiä muistoja alkoi herätä tätä kirjoittaessa.
(Muistin muuten senkin, että olin silloin nuorena vähän ihastunut Sodapopiin. Vieläköhän vanha lempi leiskahtaisi uusintaluvun myötä...)
maanantai 18. huhtikuuta 2011
Päivä 1: Paras viime vuonna lukemani kirja
Pihkura sentään kun en pitänyt lukupäiväkirjaa viime vuonna! On tosi vaikea muistaa, mitä kaikkea tuli luettua ja varsinkin milloin. Kun aikaisemmin pidin lukupäiväkirjaa monen vuoden ajan, totesin että muistini on lukuajankohtien suhteen todella hatara - saatoin muistella lukeneeni jonkin kirjan muutama kuukausi sitten, mutta lukupäiväkirja paljasti että lukemisesta olikin jo yli vuosi.
No, tämän kirjan kohdalla olen melko varma, että luin sen viime kesänä. Kirja on julkaistu 2009, joten en ainakaan kovin monella vuodella voi mennä vikaan.
Christopher Mc Dougallin kirja Born to Run kertoo nimensä mukaisesti juoksemisesta, erityisesti ultrapitkien eli maratonia pidempien matkojen juoksusta ja juoksijoista. Kuulostaa kenties melko tylsältä aiheelta, mutta sitä se ei ole - kirja on todella mukaansatempaava ja otteessaan pitävä. Se sisältää paljon tietoa ihmisen fysiologiasta ja evoluutiosta (kuulostaa entistä tylsemmältä, eikö?) ja siitä, kuinka merkittävä asia ihmislajin kehitykselle on ollut se, että esi-isämme aikanaan oppivat juoksemaan pystyasennossa. Tästä myös kirjan nimi, ihminen on ruumiinrakenteeltaan kuin luotu juoksemaan. Tuntuu melko hassulta jos vertaa ihmisen juoksua esimerkiksi gepardiin tai hevoseen, mutta ihmisen kohdalla pointti ei olekaan nopeus vaan kestävyys.
Kaiken kiinnostavan tiedon ohella kirjassa on myös huikeita tarinoita ultrajuoksukilpailuista ja -kilpailijoista. Pitää varmaan olla vähän hullu lähteäkseen ultrajuoksun kaltaiseen hommaan, ja sen vuoksi kirjassa esiintyykin mitä erikoisimpia juoksijapersoonia.
Suosittelen tätä kirjaa kaikille juoksemista harrastaville. Ei tarvitse olla ultrajuoksija, kyllä tästä kirjasta ihan perushölkkääjäkin saa paljon irti. Itselleni jo viiden kilometrin lenkki tuntuu melko ultralta, varsinkin näin talvitauon jälkeen juoksuharrastusta uudelleen viritellessä. Pitäisikin lukea Born to Run uudestaan, jos siitä saisi vähän uutta into lenkkipolulle...
No, tämän kirjan kohdalla olen melko varma, että luin sen viime kesänä. Kirja on julkaistu 2009, joten en ainakaan kovin monella vuodella voi mennä vikaan.
Christopher Mc Dougallin kirja Born to Run kertoo nimensä mukaisesti juoksemisesta, erityisesti ultrapitkien eli maratonia pidempien matkojen juoksusta ja juoksijoista. Kuulostaa kenties melko tylsältä aiheelta, mutta sitä se ei ole - kirja on todella mukaansatempaava ja otteessaan pitävä. Se sisältää paljon tietoa ihmisen fysiologiasta ja evoluutiosta (kuulostaa entistä tylsemmältä, eikö?) ja siitä, kuinka merkittävä asia ihmislajin kehitykselle on ollut se, että esi-isämme aikanaan oppivat juoksemaan pystyasennossa. Tästä myös kirjan nimi, ihminen on ruumiinrakenteeltaan kuin luotu juoksemaan. Tuntuu melko hassulta jos vertaa ihmisen juoksua esimerkiksi gepardiin tai hevoseen, mutta ihmisen kohdalla pointti ei olekaan nopeus vaan kestävyys.
Kaiken kiinnostavan tiedon ohella kirjassa on myös huikeita tarinoita ultrajuoksukilpailuista ja -kilpailijoista. Pitää varmaan olla vähän hullu lähteäkseen ultrajuoksun kaltaiseen hommaan, ja sen vuoksi kirjassa esiintyykin mitä erikoisimpia juoksijapersoonia.
Suosittelen tätä kirjaa kaikille juoksemista harrastaville. Ei tarvitse olla ultrajuoksija, kyllä tästä kirjasta ihan perushölkkääjäkin saa paljon irti. Itselleni jo viiden kilometrin lenkki tuntuu melko ultralta, varsinkin näin talvitauon jälkeen juoksuharrastusta uudelleen viritellessä. Pitäisikin lukea Born to Run uudestaan, jos siitä saisi vähän uutta into lenkkipolulle...
Kirjahaaste
Ajattelinpa minäkin osallistua 30 days of books -haasteeseen - jospa sen avulla saisin blogattua vähän säännöllisemmin. En lupaa kirjoittaa joka päivä, ja joskus saatan innostua kirjoittamaan useamman haastemerkinnän päivässä, mutta yritän joka tapauksessa räpistellä haasteen läpi.
Ideana on siis kirjoittaa 30 merkintää kirjoista seuraavan aihelistan mukaisesti (lista on englanniksi, enkä nyt jaksa alkaa kääntämään sitä):
Day 01 – Best book you read last year
Day 02 – A book that you’ve read more than 3 times
Day 03 – Your favourite series
Day 04 – Favourite book of your favourite series
Day 05 – A book that makes you happy
Day 06 – A book that makes you sad
Day 07 – Most underrated book
Day 08 – Most overrated book
Day 09 – A book you thought you wouldn’t like but ended up loving
Day 10 – Favourite classic book
Day 11 – A book you hated
Day 12 – A book you used to love but don’t anymore
Day 13 – Your favourite writer
Day 14 – Favourite book of your favourite writer
Day 15 – Favourite male character
Day 16 – Favourite female character
Day 17 – Favourite quote from your favourite book
Day 18 – A book that disappointed you
Day 19 – Favourite book turned into a movie
Day 20 – Favourite romance book
Day 21 – Favourite book from your childhood
Day 22 – Favourite book you own
Day 23 – A book you wanted to read for a long time but still haven’t
Day 24 – A book that you wish more people would’ve read
Day 25 – A character who you can relate to the most
Day 26 – A book that changed your opinion about something
Day 27 – The most surprising plot twist or ending
Day 28 – Favourite title
Day 29 – A book everyone hated but you liked
Day 30 – Your favourite book of all time
Bongasin haasteen Saran blogista, kiitosta vaan sinne suuntaan!
Ideana on siis kirjoittaa 30 merkintää kirjoista seuraavan aihelistan mukaisesti (lista on englanniksi, enkä nyt jaksa alkaa kääntämään sitä):
Day 01 – Best book you read last year
Day 02 – A book that you’ve read more than 3 times
Day 03 – Your favourite series
Day 04 – Favourite book of your favourite series
Day 05 – A book that makes you happy
Day 06 – A book that makes you sad
Day 07 – Most underrated book
Day 08 – Most overrated book
Day 09 – A book you thought you wouldn’t like but ended up loving
Day 10 – Favourite classic book
Day 11 – A book you hated
Day 12 – A book you used to love but don’t anymore
Day 13 – Your favourite writer
Day 14 – Favourite book of your favourite writer
Day 15 – Favourite male character
Day 16 – Favourite female character
Day 17 – Favourite quote from your favourite book
Day 18 – A book that disappointed you
Day 19 – Favourite book turned into a movie
Day 20 – Favourite romance book
Day 21 – Favourite book from your childhood
Day 22 – Favourite book you own
Day 23 – A book you wanted to read for a long time but still haven’t
Day 24 – A book that you wish more people would’ve read
Day 25 – A character who you can relate to the most
Day 26 – A book that changed your opinion about something
Day 27 – The most surprising plot twist or ending
Day 28 – Favourite title
Day 29 – A book everyone hated but you liked
Day 30 – Your favourite book of all time
Bongasin haasteen Saran blogista, kiitosta vaan sinne suuntaan!
tiistai 12. huhtikuuta 2011
Puun ja kuoren välissä
Aron Ralston on se kaveri, joka jäi ranteestaan jumiin kivenlohkareen ja kanjonin seinämän väliin 127 tunniksi, mistä Danny Boyle intoutui äskettäin tekemään leffan. En ole leffaa nähnyt, ja vähän ihmettelen miksi yritin lukea tätä kirjaakaan, kun ajatus kolmesta ja puolesta sadasta sivusta kiven kolossa jumittamista tuntui jo etukäteen melko raskaalta. Sitä se olikin, jaksoin noin kolmanneksen kirjasta ja sitten totesin että eiköhän tämä riitä, kun loppuratkaisukin on tiedossa. (Jos lukija ei sitä etukäteen tiedä, niin kirjan kuvat paljastavat miten jumiutuneelle kädelle kävi.)
Kaikki kunnia Ralstonille kirjan puuduttavuudesta huolimatta - pitää olla aika kova jätkä että tuollaisesta pinteestä selviää hengissä ja järjissään. Eikä kirjakaan varsinaisesti huono ole, nyt vain ei ollut sopiva hetki sille. Tykkään aina välillä lukea tällaisia tosielämän seikkailuja, esimerkiksi Jon Krakauerin kirjat Jäätäviin korkeuksiin ja Into the Wild (josta on myös tehty hieno leffa) ovat tosi hyviä. Ei mikään yllätys että myös Ralston mainitsee Krakauerin kirjat suosikeikseen.
Kirja on alun perin julkaistu nimellä Between a Rock and a Hard Place, mutta leffajulkisuuden ansiosta nimi on tässä painoksessa 127 Hours Between a Rock and a Hard Place.
Hassua muuten, että sanonnan suomalaisversio on englanninkielistä huomattavasti pehmeämpi - onhan puun ja kuorenkin välissä varmasti ahdasta mutta siinä molemmat materiaalit ovat jossain määrin joustavia, toisin kuin kallio ja kova paikka (mitä se sitten tarkoittaakin).
Kaikki kunnia Ralstonille kirjan puuduttavuudesta huolimatta - pitää olla aika kova jätkä että tuollaisesta pinteestä selviää hengissä ja järjissään. Eikä kirjakaan varsinaisesti huono ole, nyt vain ei ollut sopiva hetki sille. Tykkään aina välillä lukea tällaisia tosielämän seikkailuja, esimerkiksi Jon Krakauerin kirjat Jäätäviin korkeuksiin ja Into the Wild (josta on myös tehty hieno leffa) ovat tosi hyviä. Ei mikään yllätys että myös Ralston mainitsee Krakauerin kirjat suosikeikseen.
Kirja on alun perin julkaistu nimellä Between a Rock and a Hard Place, mutta leffajulkisuuden ansiosta nimi on tässä painoksessa 127 Hours Between a Rock and a Hard Place.
Hassua muuten, että sanonnan suomalaisversio on englanninkielistä huomattavasti pehmeämpi - onhan puun ja kuorenkin välissä varmasti ahdasta mutta siinä molemmat materiaalit ovat jossain määrin joustavia, toisin kuin kallio ja kova paikka (mitä se sitten tarkoittaakin).
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
Runoraati
Runoraati on lempitelevisio-ohjelmani - tai oikeastaan yksi harvoista, joita ylipäänsä tulee katsottua. Tämän päiväinen raati (joka oli uusinta viime syksyltä) oli erityisen ihana siksi, että taitavat näyttelijät esittivät runot livenä raadin ja yleisön edessä. Ohjelma on nauhoitettu viime kesänä Tampereen teatterikesässä. Se löytynee piakkoin Areenasta, ja tulee vielä tv:stäkin uusintana tiistaina ja keskiviikkona. Kannattaa katsoa hienojen runojen ja ihanan kesäisen tunnelman takia!
lauantai 9. huhtikuuta 2011
Jos päivät valuu hukkaan niin yöt ne vasta onkin*
Mä en usko rakkauteen
Mä en tahdo kuulla
että sinä uskot niin
Mä en tahdo luulla
että tämä kestäisi
no viikon taikka kaksi
Mä en tahdo enempää
siis tilaa jo se taksi
(Zen Café: Taxi)
Samuli Putro on ollut Zen Cafén alkuajoista lähtien yksi lempisanoittajistani. Romuna-levy ei vielä herättänyt kiinnostusta, mutta kakkoslevy Idiootti kolahti kovemmin, varsinkin tuo Taxi-biisi ja sen teksti kaikessa tylyydessään. Putron sanoituksissa oli tuoreutta ja räväkkyyttä, joka tuntui raikkaalta vuosikausia suomirokkia hallinneen ruutupaitalyriikan seassa. (Tähän väliin disclaimer: Pauli Hanhiniemi on myös loistava sanoittaja, samoin Martti Syrjä omassa tyylilajissaan, eli ei ole tarkoitus mitenkään dissata ruutupaitaa käyttäviä suomirokkareita.)
Yks kaks Virpi kiinnostaa sua
enemmän kuin ennen
Samat ilmeet, samat liikkeet
mutta jotain muuttunut on
sillä kun sen kohtaat sattumalta
keskiyöllä narikassa
tuntuu aivan niin kuin joku
potkis sua naamaan
(Zen Café: Virpi)
Ua ua on edelleen suosikkini Zen Cafén levyistä. Sen jälkeen ilmestyneellä Helvetisti järkeä -levyllä oli vielä helmiä (kuten bändin koko uran paras biisi Eipä tiennyt tyttö), mutta sen jälkeen kasvoimme erillemme. Myöhempien levyjen radiossa soineet biisit eivät napanneet sitten yhtään, eivät musiikillisesti eivätkä tekstien kautta (saan allergisen reaktion jo joidenkin biisen nimistä, kuten "Tahdon halvan naisen" tai "Rakastele mua"), eikä levyihin kiinnostanut sen tarkemmin tutustua. Olin lähinnä helpottunut kun bändi hajosi, niin väsyneeltä ja paikalleen juuttuneelta se ehti kuulostaa monen vuoden ajan.
Tiedäthän että pysyn
tässä vierelläsi
maailman tappiin asti
Vaikka tää nuoruutemme
kesii väistämättä
ja vaipuu vanhuuteen
(Samuli Putro: Mitäpä jos)
Niinpä Samuli Putron ensimmäinen soololevy Elämä on juhla oli todella positiviinen yllätys. En odottanut siltä mitään, oikeastaan olin aikonut ignoroida levyn täysin ("kun se on kuitenkin sitä samaa kuraa kuin Zen Café loppuaikoinaan"). Olin kuitenkin sen verran utelias että klikkasin netissä Elämä on juhla-biisin videon pyörimään - ja olin välittömästi myyty: hieno biisi, hieno teksti, hieno video. Taas tuli tunne, että Putro on parasta ja virkistävintä mitä suomenkielissä rockissa on tapahtunut vuosiin.
Viime kuussa ilmestyi Samuli Putron toinen soololevy, Älä sammu aurinko. Se on kepeämpi, rennompi ja, hmm, jotenkin huolimattomampi kuin edellinen levy. Kyllä sillekin levylle silti hyviä biisejä ja tekstejä mahtuu, ja niiden lisäksi kesäistä tunnelmaa - levy onkin omistettu "onnellisen kesän muistolle".
Tänä iltana Samuli Putro on keikalla Jyväskylän Lutakossa. Suosittelen!
*otsikko on Zen Cafén biisistä Surullinen aina.
Mä en tahdo kuulla
että sinä uskot niin
Mä en tahdo luulla
että tämä kestäisi
no viikon taikka kaksi
Mä en tahdo enempää
siis tilaa jo se taksi
(Zen Café: Taxi)
Samuli Putro on ollut Zen Cafén alkuajoista lähtien yksi lempisanoittajistani. Romuna-levy ei vielä herättänyt kiinnostusta, mutta kakkoslevy Idiootti kolahti kovemmin, varsinkin tuo Taxi-biisi ja sen teksti kaikessa tylyydessään. Putron sanoituksissa oli tuoreutta ja räväkkyyttä, joka tuntui raikkaalta vuosikausia suomirokkia hallinneen ruutupaitalyriikan seassa. (Tähän väliin disclaimer: Pauli Hanhiniemi on myös loistava sanoittaja, samoin Martti Syrjä omassa tyylilajissaan, eli ei ole tarkoitus mitenkään dissata ruutupaitaa käyttäviä suomirokkareita.)
Yks kaks Virpi kiinnostaa sua
enemmän kuin ennen
Samat ilmeet, samat liikkeet
mutta jotain muuttunut on
sillä kun sen kohtaat sattumalta
keskiyöllä narikassa
tuntuu aivan niin kuin joku
potkis sua naamaan
(Zen Café: Virpi)
Ua ua on edelleen suosikkini Zen Cafén levyistä. Sen jälkeen ilmestyneellä Helvetisti järkeä -levyllä oli vielä helmiä (kuten bändin koko uran paras biisi Eipä tiennyt tyttö), mutta sen jälkeen kasvoimme erillemme. Myöhempien levyjen radiossa soineet biisit eivät napanneet sitten yhtään, eivät musiikillisesti eivätkä tekstien kautta (saan allergisen reaktion jo joidenkin biisen nimistä, kuten "Tahdon halvan naisen" tai "Rakastele mua"), eikä levyihin kiinnostanut sen tarkemmin tutustua. Olin lähinnä helpottunut kun bändi hajosi, niin väsyneeltä ja paikalleen juuttuneelta se ehti kuulostaa monen vuoden ajan.
Tiedäthän että pysyn
tässä vierelläsi
maailman tappiin asti
Vaikka tää nuoruutemme
kesii väistämättä
ja vaipuu vanhuuteen
(Samuli Putro: Mitäpä jos)
Niinpä Samuli Putron ensimmäinen soololevy Elämä on juhla oli todella positiviinen yllätys. En odottanut siltä mitään, oikeastaan olin aikonut ignoroida levyn täysin ("kun se on kuitenkin sitä samaa kuraa kuin Zen Café loppuaikoinaan"). Olin kuitenkin sen verran utelias että klikkasin netissä Elämä on juhla-biisin videon pyörimään - ja olin välittömästi myyty: hieno biisi, hieno teksti, hieno video. Taas tuli tunne, että Putro on parasta ja virkistävintä mitä suomenkielissä rockissa on tapahtunut vuosiin.
Viime kuussa ilmestyi Samuli Putron toinen soololevy, Älä sammu aurinko. Se on kepeämpi, rennompi ja, hmm, jotenkin huolimattomampi kuin edellinen levy. Kyllä sillekin levylle silti hyviä biisejä ja tekstejä mahtuu, ja niiden lisäksi kesäistä tunnelmaa - levy onkin omistettu "onnellisen kesän muistolle".
Tänä iltana Samuli Putro on keikalla Jyväskylän Lutakossa. Suosittelen!
*otsikko on Zen Cafén biisistä Surullinen aina.
tiistai 5. huhtikuuta 2011
Vapiseva nainen
Siri Hustvedt oli pitämässä puhetta kuolleen isänsä muistolle, kun hän sai täysin yllättäen rajun vapinakohtauksen. Pää toimi ja puhuminen sujui normaalisti, mutta kaulasta alaspäin kroppa tärisi ja kouristeli hallitsemattomasti. Vapiseva nainen kertoo Hustvedtin yrityksistä selvittää outojen oireidensa syyt ja syntymekanismit.
Kirja ei ole mikään varsinainen sairauskertomus, vaikka Hustvedt käyttääkin omia kokemuksiaan kerronnan runkona. Hän tutkii ja pohtii vapinaansa ja muita oireita, mm. migreeniä, niin neurologian, psykologian kuin filosofiankin kautta. Kävi taas mielessä että olisipa mukavaa olla yhtä sivistynyt ja laajasti lukenut kuin Hustvedt! Esimerkiksi Freudista olisi kiva tietää enemmänkin kuin se vähä mitä lukion psykologian kursseilta on jäänyt mieleen.
En nyt oikein osaa sanoa tästä kirjasta mitään fiksua, vaikka se ihan mielenkiintoinen luettava olikin. Jos tykkää Oliver Sacksin kirjoista (esim. Mies joka luuli vaimoaan hatuksi) niin pitää varmaan tästäkin, samanlaisia aivojen ja hermojärjestelmän outouksia käsitellään molemmissa.
Epilepsiaspesialisti on muuten hauska sana. Se näyttää kirjoitettunakin kivalta, kaikki nuo pienet p-kirjaimet puikkaamassa jalkaansa muuten tasaisen alareunan läpi.
Kirja ei ole mikään varsinainen sairauskertomus, vaikka Hustvedt käyttääkin omia kokemuksiaan kerronnan runkona. Hän tutkii ja pohtii vapinaansa ja muita oireita, mm. migreeniä, niin neurologian, psykologian kuin filosofiankin kautta. Kävi taas mielessä että olisipa mukavaa olla yhtä sivistynyt ja laajasti lukenut kuin Hustvedt! Esimerkiksi Freudista olisi kiva tietää enemmänkin kuin se vähä mitä lukion psykologian kursseilta on jäänyt mieleen.
En nyt oikein osaa sanoa tästä kirjasta mitään fiksua, vaikka se ihan mielenkiintoinen luettava olikin. Jos tykkää Oliver Sacksin kirjoista (esim. Mies joka luuli vaimoaan hatuksi) niin pitää varmaan tästäkin, samanlaisia aivojen ja hermojärjestelmän outouksia käsitellään molemmissa.
Epilepsiaspesialisti on muuten hauska sana. Se näyttää kirjoitettunakin kivalta, kaikki nuo pienet p-kirjaimet puikkaamassa jalkaansa muuten tasaisen alareunan läpi.
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Kirjamessut
Selvisin kirjamessukäynnistä vähällä: mukaan tarttui vain yksi kirja, Kemikaalicocktail-blogista tutun Noora Shinglerin Marjoja ja maskaraa. Paljonhan messuilla oli mielenkiintoisia kirjoja, mutta en nykyään oikein välitä ostaa niitä, varsinkaan romaaneja, omaksi. Kirjoja on kotona jo ihan riittävästi ja kirjastoon vain parin korttelin matka, joten on kätevämpää hakea kirjat sieltä lainaan kuin kerätä niitä hyllyihin pölyyntymään. Toinen syy ostamattomuuteen oli se, että messuilla ei ole mitenkään erityisen halpaa, ihan samoja tai parempiakin tarjouksia tulee kirjakaupoissa vastaan.
Messujen ohjelmassakaan ei ollut mitään erityisen kiinnostavaa. Kuuntelin Miina Savolaisen esityksen Maailman ihanin tyttö -valokuvaprojektista, kun satuin sopivasti kohdalle. Olen nähnyt Savolaisen puhuvan aiheesta aikaisemminkin pari vuotta sitten Suomalaisessa kirjakaupassa, ja silloin ostin projektista syntyneen kirjan itselleni. Se on todella kaunis ja upea kirja, ja sain siihen vielä hienon omistuskirjoituksenkin. Nytkin oli kiinnostavaa kuunnella Savolaisen esitystä vaikka tarina osin olikin tuttua. Pitempäänkin sitä olisi jaksanut kuunnella, mutta pääministerin haastattelu samalla lavalla pukkasi päälle. Ihmettelin Savolaisen esiintymisen aikana, kun penkkirivit täyttyivät mummoista, mutta he eivät olleetkaan kiinnostuneita valokuvataiteesta vaan Mari Kiviniemestä.
Messujen ohjelmassakaan ei ollut mitään erityisen kiinnostavaa. Kuuntelin Miina Savolaisen esityksen Maailman ihanin tyttö -valokuvaprojektista, kun satuin sopivasti kohdalle. Olen nähnyt Savolaisen puhuvan aiheesta aikaisemminkin pari vuotta sitten Suomalaisessa kirjakaupassa, ja silloin ostin projektista syntyneen kirjan itselleni. Se on todella kaunis ja upea kirja, ja sain siihen vielä hienon omistuskirjoituksenkin. Nytkin oli kiinnostavaa kuunnella Savolaisen esitystä vaikka tarina osin olikin tuttua. Pitempäänkin sitä olisi jaksanut kuunnella, mutta pääministerin haastattelu samalla lavalla pukkasi päälle. Ihmettelin Savolaisen esiintymisen aikana, kun penkkirivit täyttyivät mummoista, mutta he eivät olleetkaan kiinnostuneita valokuvataiteesta vaan Mari Kiviniemestä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)