Tuomas Kyrö: Nahkatakki

Ilahduttavaa huomata, että Tuomas Kyrö on kehittynyt kirjailijana. Kymmenen vuotta sitten julkaistu Nahkatakki ei nimittäin ole läheskään samaa tasoa kuin hänen myöhemmät teoksensa (joista olen lukenut vasta kaksi, Liitto ja Mielensäpahoittaja).

Tarina liikkuu erään taaloilla vuoratun nahkatakin ympärillä. Raivio antaa sen Liimataiselle, jonka pitäisi toimittaa se Pennaselle, mutta takki päätyykin narikkalappusotkun kautta Virtaselle. Mukana on myös muita sukunimellä tunnettuja mieshenkilöitä, pari teini-ikäistä skiniä, Pennasen ex-vaimo ja heidän yhteinen poikansa Sami, muutama mummo ja lähiöbaarin tikkaremmi - vähän liikaa henkilöitä minun makuuni, varsinkin kun kenestäkään ei saanut oikein kunnon mielikuvaa. Kirjassa tapahtuu kauheasti koko ajan ja eri henkilöiden menemisiä ja tekemisiä kuvataan vuorotellen hyvinkin tiiviissä rytmissä. Minulla oli vähän vaikeuksia pysyä mukana, eikä oikeastaan kauheasti kiinnostanutkaan, kun en välittänyt yhdestäkään henkilöstä pätkän vertaa.

Mahtaisiko tämä kirja olla enemmän nuorten miesten makuun? Vanha täti ei ymmärrä tämmöisiä tarinoita. En silti sanoisi kirjaa ihan huonoksi, se olisi vain kaivannut vähän rauhallisempaa otetta ja ehkä muutaman uudelleenkirjoittamisen. Nyt siitä paistaa enemmän kirjoittamisen into kuin taito. Mutta kuten alussa sanoin, sittemmin Kyrö on petrannut valtavasti. Jostainhan kaikkien on aloitettava.