Lomalla luetut

Kylläpä nyt on iskenyt kertakaikkinen writer's block, kun en millään meinaa saada mitään kirjoitetuksi. Enkä luetuksikaan sen puoleen: en ole lomani jälkeen lukenut yhtään kirjaa, kun mikään ei nyt vain tunnu iskevän. No, välillä näin, eiköhän lukeminenkin ala taas maistua jossain vaiheessa. Jos kävisi vaikka kirjastossa katselemassa uutuushyllyä ja hakemassa inspiraatiota (ihan kuin kotona ei olisi tarpeeksi lukemista odottavia kirjoja...).

Päädyin tekemään koostepostauksen lomareissulla lukemistani kirjoista, kun en erillisiä merkintöjä näytä saavan aikaiseksi. Ihan sattumalta ne kaikki liittyivät aihepiiriltään toisiinsa: kaikissa sivuttiin jollain tavalla masennusta ja kuolemaa, erityisesti itsemurhaa. Olipa synkkää lomalukemista! En tiedä miten tällainen raskasmielinen kirjajoukko valikoitui lukupinoon. Osan tietysti otin itse kotoa mukaan, mutta lainasin pari kirjaa myös muilta matkalaisilta, ja nekin osuivat olemaan samaa aihepiiriä. No, ehkä niitä oli parempi lukea Espanjan auringossa kuin Suomen synkkyydessä!

Merete Mazzarellan Marraskuun otin matkaan siksi, että halusin ehdottomasti lukea sen marraskuussa. Kerrankin luen jotain ajankohtaista! :) Marraskuu on ensimmäinen Mazzarellalta lukemani romaani (eipä niitä olekaan tämän lisäksi kuin Pääsiäinen), aikaisemmin olen lukenut vain hänen esseeteoksiaan, joista olen tykännyt kovasti. Niin tykkäsin tästä romaanistakin. Kirjoitustyyli on hyvin samanlainen, pohdiskeleva, kuin esseissäkin, ja se jättää paljon tilaa lukijan omalle ajattelulle.
Kirja koostuu neljästä erillisestä tarinasta, jotka sijoittuvat lähitulevaisuuteen, tai itse asiassa hyvin lähelle nykyhetkeä - kirja on julkaistu 2004 joten silloin 2010-luku on ollut vielä tulevaisuutta. Tarinoista tuli mieleen Margaret Atwoodin teokset, Mazzarella maalailee samaan tyyliin varsin synkkää tulevaisuuden maailmaa. Ihan niin kylmää maailman meno ei onneksi (kaikilta osin) vielä ole kuin näissä tarinoissa, mutta paljon on pelottavankin tuttua: naistenlehden kolumnisti, joka kirjoittaa elämän ihanuudesta, nautinnoista, hyvästä ruuasta, sisustuksesta mutta kokee oman elämänsä täysin tyhjänä ja ahdistuu rapistuvasta ulkonäöstään; nuoret suomalaispojat jotka kaappaavat Yhdysvaltoihin matkalla olevan lentokoneen ja ilmoittavat edustavansa Petri Gerdtin muistoyhdistystä; pankki, jonka verkkoasiakaspalvelussa pankkineidin ulkonäkö on etusijalla, ja etuasiakkaat voivat vaatia ties minkälaisia palveluja; yritys, joka elämänlaadun tarjoamisen sijasta räätälöi asiakkaalleen juuri hänen näköisensä kuoleman. Mihin maailma on menossa ja mikä on ihmiselämän arvo, tuntuu Mazzarella kysyvän. Ajatuksia herättävää lukemista.

Eppu Nuotion Peiton paikka oli matkalukemiseksi hyvin sopiva pienikokoinen pokkari. Sisällöltä en odottanut kauheasti, koska en jostain syystä oikein pidä Eppu Nuotion julkisuuskuvasta. Ennakkoluulojani uhmaten päätin kuitenkin tämän kirjan lukea, kun kaverikin sitä suositteli. Ja tykkäsin kyllä. Sujuvaa kerrontaa, hienoa ajankuvausta, kevyehköä luettavaa mutta ei mitään hömppää. (Masennusta ja itsemurhaa oli tässäkin.) Tarina on 1960-luvun Varkauteen sijoittuva kasvukertomus, ja käsittääkseni osa jonkinlaista kirjasarjaa. Saatan lukea jatkoakin, jos kirjoja osuu sopivasti kohdalle, mutta en niin paljoa innostunut että jatko-osia alkaisin varta vasten metsästämään.

Markku Pääskysen Vihan päivä oli minulle aivan tuntematon tapaus, vaikka sen on ollut Finlandia-ehdokkaana 2006 (jolloin Kjell Westön Missä kuljimme kerran voitti palkinnon). Hienoa että kirja tuli nyt vastaan, se oli nimittäin todella vaikuttava, joskin myös ihan kauhean ahdistava. (Varmaan arvaatte jo mitä aiheita siinä käsitellään.) Pääskysen tuotantoon pitää perehtyä tarkemmin, jospa sieltä löytyisi muitakin helmiä.

Veikko Huovisen Pojan kuolema on kirja, jota ei voi arvostella. Mitä voi sanoa teoksesta, jossa kirjailija-isä purkaa tuntojaan oman poikansa itsemurhasta? Sanon silti, että hieno ja rohkea kirja.

Alan Drew'n Vesipuutarhat sijoittuu Istanbuliin, jossa muslimityttö ja amerikkalainen kristityn perheen poika ihastuvat toisiinsa. Maanjäristys tuhoaa molempien perheiden kodit, ja perheet joutuvat entistä lähempiin tekemisiin toistensa kanssa, kun muslimiperhe päätyy amerikkalaisen avustusjärjestön leirille. Kulttuurit, perinteet ja arvot kolisevat vastakkain. Nuorten rakkaustarinan lisäksi kirjassa käsitellään paljon nykymaailman ongelmia, kuten kulttuurien ja uskontojen kohtaamista, pakolaisten asemaa ym. mutta se ei tee kirjasta tylsää, tarina vie niin hyvin mukanaan. Muslimityttö Iremin isä on kiinnostava hahmo, jota jotenkin on pakko arvostaa, vaikka ei samaa mieltä asioista olisikaan.

Huh, siinä kaikki! Tulipa pitkä postaus, kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti!

Sunnuntaisäveliä, osa 12: Inhokkibändin laulua

Ei minulla varsinaisia inhokkibändejä ole, siis sellaisia joita oikein aktiivisesti inhoaisin. Jätän huonot tai epäkiinnostavat orkesterit omaan arvoonsa ja keskityn vain niihin hyviin. Siksi tämän viikon bändiä piti hetken aikaa miettiä, mutta kyllähän se sitten löytyi. En jaksa kauheasti arvostaa "poseerausbändejä" joille tyyli ja imago ovat tärkeämpiä kuin musiikki, varsinkin jos se tyyli ei ole edes omaperäinen vaan lainattu suoraan joltain muulta bändiltä (kuten vaikka Misfitsiltä).

Kuva-aiheena on tällä viikolla Hullua. Mitä lie tämän "kiito-oravan" päässä liikkuu (pähkinät varmaankin) mutta varsin hullulta sen meno näyttää. :)

Paluu arkeen

Täällä ollaan edelleen, vaikka blogihiljaisuus onkin venähtänyt jo melkein pariksi viikoksi. Palasin eilen Toledosta, Espanjasta, jossa vietin viikon joogaretriitissä paikallisessa karmeliittaluostarissa. Joogaamisen lisäksi aikaa oli hyvin myös lukemiselle, joten kirjajuttuja on tulossa, kunhan vain ehdin niitä kirjoittaa. Merete Mazzarellan Marraskuu, Veikko Huovisen Pojan kuolema, Alan Drew:n Vesipuutarhat ja muutama muukin opus odottavat blogimerkintäänsä.

Tässä kuitenkin ensi hätään muutama kuva reissusta. Toledo on omalaatuinen ja täynnä historiaa oleva kaupunki, suosittelen käymään jos vaikka Madridin suunnalla liikutte (Madridista pääsee Toledoon junalla puolessa tunnissa). Kirjablogissa kun ollaan, niin mainittakoon että Don Quijoten seikkailut sijoittuvat näille seuduille eli nykyiselle Kastilia-La Manchan aluelle, jonka pääkaupunki Toledo on.

Sunnuntaisäveletkin ovat jääneet pariksi viikoksi paitsioon, lupaan että ensi viikolla palaan myös musahaasteen pariin!

Tuomas Kyrö: Nahkatakki

Ilahduttavaa huomata, että Tuomas Kyrö on kehittynyt kirjailijana. Kymmenen vuotta sitten julkaistu Nahkatakki ei nimittäin ole läheskään samaa tasoa kuin hänen myöhemmät teoksensa (joista olen lukenut vasta kaksi, Liitto ja Mielensäpahoittaja).

Tarina liikkuu erään taaloilla vuoratun nahkatakin ympärillä. Raivio antaa sen Liimataiselle, jonka pitäisi toimittaa se Pennaselle, mutta takki päätyykin narikkalappusotkun kautta Virtaselle. Mukana on myös muita sukunimellä tunnettuja mieshenkilöitä, pari teini-ikäistä skiniä, Pennasen ex-vaimo ja heidän yhteinen poikansa Sami, muutama mummo ja lähiöbaarin tikkaremmi - vähän liikaa henkilöitä minun makuuni, varsinkin kun kenestäkään ei saanut oikein kunnon mielikuvaa. Kirjassa tapahtuu kauheasti koko ajan ja eri henkilöiden menemisiä ja tekemisiä kuvataan vuorotellen hyvinkin tiiviissä rytmissä. Minulla oli vähän vaikeuksia pysyä mukana, eikä oikeastaan kauheasti kiinnostanutkaan, kun en välittänyt yhdestäkään henkilöstä pätkän vertaa.

Mahtaisiko tämä kirja olla enemmän nuorten miesten makuun? Vanha täti ei ymmärrä tämmöisiä tarinoita. En silti sanoisi kirjaa ihan huonoksi, se olisi vain kaivannut vähän rauhallisempaa otetta ja ehkä muutaman uudelleenkirjoittamisen. Nyt siitä paistaa enemmän kirjoittamisen into kuin taito. Mutta kuten alussa sanoin, sittemmin Kyrö on petrannut valtavasti. Jostainhan kaikkien on aloitettava.

Sunnuntaisäveliä, osa 11: Suosikkibändin laulua

Hupsista, blogini meinaa muuttua ihan musablogiksi, kun en tunnu ehtivät julkaisemaan muita kuin näitä musahaastejuttuja. Minulla on monta kirjaa kesken, mutta yhtäkään en ole tällä viikolla saanut luettua loppuun asti. Jotain kirjallisuuteen liittyvää olen sentään tehnyt, kävin nimittäin katsomassa Missä kuljimme kerran-leffan. Luin Kjell Westön kirjan pari vuotta sitten ja tykkäsin siitä aivan valtavasti, joten olin jo etukäteen varautunut pettymään leffan suhteen. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Jossain lukemassani arviossa sanottiin, että elokuva on ikään kuin ylipitkä traileri tulevalle tv-sarjalle, ja se on minusta aika osuvasti sanottu - leffa tuntui koostuvan vain irrallisista kohtauksista sieltä täältä, ja jos tarina ei olisi ollut ennalta tuttu, en varmasti olisi tajunnut juonesta yhtään mitään. No, toivottavasti se tv-sarja on sitten parempi.

Mutta sitten päivän musiikkiteemaan, joka on tällä viikolla Suosikkibändin laulua. Minusta on yleensä hankala nimetä vain yhtä suosikkibändiä, mutta tällä kertaa valinta oli helppo, koska olen viimeiset pari viikkoa jumittanut lähinnä vain yhden bändin yhden levyn parissa. Kasabianin uusin levy Velociraptor! on niin loistava että kyseinen orkesteri toimittakoon nyt suosikkibändini virkaa, vaikka en sen aikaisemmista levyistä ole innostunutkaan. Tässä Re-Wired-biisissä on hauska video.

Viikon kuva-aihe on Tästä olen riippuvainen. En myönnä olevani varsinasesti riippuvainen mistään, mutta teetä tulee kyllä lipitettyä melko runsaasti. Kuvassa Prahan Starbuckista ostettu lempimukini, azorilaista vihreää lempiteetäni, hauska mutta ei kovin käytännöllinen Tukholman-tuliainen Tea-Sub sekä kotimaista luomuhunajaa. Näillä pärjää!