Novellikokoelma osoittautuikin positiiviseksi yllätykseksi: tarinat eivät olleet mitään splatter-kauhua, kuten etukäteen oletin, enkä kaikkia niistä luokittelisi kauhuksi ollenkaan. Yliluonnollisia elementtejä niissä on jonkin verran, mutta eivät ne silti ole mitään kummitustarinoitakaan. Hillin novellien päähenkilöt ovat järjestään vähän outoja, yksinäisiä ja ulkopuolisia, ja siitä syntyy omanlaisensa tunnelma tarinoihin.
Suosikkinovellini tästä kokoelmasta taitaa olla Pop Art, joka on ihanan omituinen ja sellaisena todella hauska. En halua kertoa siitä enempää etten veisi oivalluksen nautintoa muilta lukijoilta - novellin nimikin avautuu vasta tarinaa lukiessa. Isäni naamio on tarinoista ehkä kaikkein karmivin, siinä on todella ahdistava tunnelma. Minulle tuli siitä mieleen Stanley Kubrickin Eyes Wide Shut-leffa ja sen naamiojuhlat. Naamioissa on aina jotain vähän pelottavaa. Muissakin novelleissa oli vähän elokuvamaista fiilistä, kokoelman niminovelli jopa sijoittuu George Romeron Kuolleiden aamunkoiton kuvauksiin.
Kirjan suomentajalle annan vähän pyyhkeitä, kieli ei kaikilta osin ollut ihan sujuvaa suomea. Ei mitään suuria mokia, mutta vähän kankeita lauserakenteita ja muuta pientä kielikorvan kiusaa. Mahtaako olla kyse kauhugenren arvostuksen puutteesta, kun käännöksiin ei panosteta kunnolla? Samaa vikaa on lähes kaikissa rock-elämäkerroissa, niitä luen aina mieluummin englanniksi, kun käännösversioista tulee vain paha mieli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti