David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

David Foenkinosin Nainen, jonka nimi on Nathalie veti minua puoleensa heti, kun näin sen kirjaston hyllyssä. Pidän kirjan ulkoasusta valtavasti, kansi näyttää houkuttelevalta ja siinä on kauniit värit (tosin nuo pikku valokuvat naisen kasvoista olisi minusta voinut jättää poiskin). Kirja myös tuntuu käsissä hyvältä, se on juuri sopivan mallinen ja kokoinen. Näitä asioita ei yleensä tule edes ajatelleeksi, ennen kuin kohdalle osuu Nathalien kaltainen kirja, joka oikein kutsuu koskettamaan.

Vähän kuitenkin epäilin, onko kirja sisällöltään yhtä hyvä kuin ulkoasultaan. Takakansitekstin perusteella se vaikutti melko kepeältä, romanttiselta hömpältä. Kaunis Nathalie kohtaa kadulla Françoisin, he rakastuvat välittömästi, menevät naimisiin ja elävät täydellisen onnellisina yhdessä, kunnes François jää auton alle ja kuolee. Nathalie suree monta vuotta, ei vilkaisekaan muita miehiä ja keskittyy vain työhönsä. Kunnes hän yhtäkkiä, hetken mielijohteesta päätyy suutelemaan alaistaan, vaatimattoman näköistä ja huomaamatonta ruotsalaista Markusta.

Kirjan juoni ei tosiaankaan ole kummoinen eikä ainakaan mitenkään omaperäinen, mutta pidin tarinasta silti. Hahmot ovat sympaattisia ja vähän hassuja, Foenkinosin kerrontatyyli on kevyttä ja humoristista mutta ei kuitenkaan liian hömpähtävää. Jotenkin hyvin ranskalaista, sanoisin. Tekstissä on paljon hauskoja ja osuvia lauseita, jotka saavat lukijan hymyilemään:

Olohuone vaikutti liian pieneltä verrattuna hänen haluunsa elää. (Markuksen ajatus sen jälkeen, kun Nathalie suuteli häntä.)

Ei, koko juttu oli ihan hullu. Ehkä olisikin paras peruuttaa. Vielä ehtisi. Joku ylitsepääsemätön este. Niin, olen pahoillani Nathalie. Olisin niin mielelläni tullut, kyllähän te sen tiedätte, mutta kun äitini kuoli juuri tänään. Voi ei, ei hyvä, liian rajua. Ja liian camusmaista, Camus ei kelpaa peruuttamiseen. Sartre olisi paljon parempi. En pääse tänä iltana, ymmärrättehän, helvetti on toiset ihmiset. Hienoinen eksistentiaalinen sävy ääneen, ja se kelpaisi hyvin. 

On vaikea tietää, kuka keksi kokolattiamaton. Laroussen sanakirjan mukaan moquette on vain "metritavarana myytävää mattoa".
Ilmaisu kuvastaa hyvin kokolattiamaton surkeaa elämää.

Kirjan keveyttä lisäävät Foenkinosin käyttämät humoristiset alaviitteet ja "miniluvut", jotka eivät vie tarinaa eteenpäin mutta sisältävät pieniä, usein koomisia välipaloja, jotka liittyvät ohuesti tarinaan (esimerkiksi tuo yllämainittu tarina kokolattiamaton synnystä tai John Lennonin diskografia, ellei hän olisi kuollut vuonna 1980). Onneksi näitä ei kuitenkaan ole kirjassa liikaa, koska varsinkin alaviitteet ovat minusta usein rasittavia, itsetarkoituksellisia ja muka-hauskoja.

Nainen, jonka nimi on Nathalie on kiva ja sympaattinen kirja, ja mielellään lukisin Foenkinosilta muutakin tämän kokemuksen perusteella. Kirjasta on tekeillä myös elokuva, jonka pääosassa on (ei kovinkaan yllättäen) Audrey Tautou.

Nathalien on lukenut aika moni kirjabloggaaja, ainakin Luru, Sinisen linnan Maria, Anneli ja Mari A.

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie (Gummerus 2011)

Alkuteos La Délicatesse
Suomentanut Pirjo Thorel
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti

268 sivua