Don DeLillo: Putoava mies

Don DeLillo oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, syystä tai toisesta en ole häntä aikaisemmin noteerannut, vaikka mies on Yhdysvaltojen arvostetuimpia kirjailijoita ja voittanut useita palkintojakin teoksistaan. Also Sprach Jussi -blogin Jussi on muutamaan otteeseen hehkuttanut DeLilloa, ja niinpä minäkin päädyin kokeilemaan, kun Putoava mies osui kirjaston hyllyssä kohdalle. (Minulle tuli kirjan nimestä heti hassu mielleyhtymä Siri Hustvedtin Vapisevaan naiseen, tosin kirjat eivät aiheidensa puolesta liity toisiinsa mitenkään.)

Kun lentokoneet törmäävät WTC:n kaksoistorneihin syyskuussa 2001, Keith selviytyy ulos pohjoistornista ja ilmestyy verisenä ja pölystä harmaana Liannen ovelle. Lianne ja Keithin suhde on ollut katkolla, he ovat asuneet pari vuotta erillään, mutta alkavat terrori-iskun jälkeen varovasti rakentaa suhdetta uudestaan. Isku jättää syvät jäljet kaikkiin perheenjäseniin: 7-vuotias Justin kavereineen tiirailee kiikareilla taivaalle odottaen uusia lentokoneita ja salaperäistä Bill Lawtonia, Lianne tuntee elämänsä taantuvan aivan kuten hänen vetämänsä Alzheimer-ryhmän potilaiden ajatukset, Keith pakenee pokerin pariin. Liannen äidin, Ninan, miesystävä, taidekauppias Martin, alkaa vaikuttaa hieman epäilyttävältä hämärine taustoineen ja eurooppalaisine mielipiteineen:

"Mutta siksihän te rakensitte tornit, eikö niin? Eikö tornit rakennettu vaurauden ja vallan fantasioiksi, jotta niistä tulisi jonakin päivänä hävityksen fantasioita? Sellainen rakennus pystytetään, jotta sen nähtäisiin sortuvan. Ilmeistä provokaatiota. Mistä muustakaan syystä pyrittäisiin niin korkealle ja vielä tuplattaisiin se, tehtäisiin sama kahdesti? Se on fantasia, joten miksei sitten tuplana? Te sanotte: tässä on, kaatakaa."

Putoavan miehen juoni ei ole tärkeä, kirjassa ei loppujen lopuksi edes tapahdu kovin paljoa. Olennaista siinä on tunnelma, joka on pysähtynyt, hämmentynyt, epäluuloinen, järkyttynyt, sisäänpäin kääntynyt - juuri sellainen, kuin olo on jonkun suuren järkytyksen jälkeen. Ihan niin kuin olisi ulkopuolisena kaikesta, myös omasta elämästään. Henkilöiden elämää seurataan heti iskun jälkeen, sitten kuukauden ja lopulta kolmen vuoden kuluttua, ja pikkuhiljaa tilanne tasaantuu muttei koskaan palaa ennalleen.

Tämä kirja jää varmasti pitkäksi aikaa takaraivoon raksuttamaan, vaikka ei ihan suosikkikirjojeni listalle pääsekään. DeLilloa pitää selvästikin lukea lisää. Hänen tyylistään tuli mieleen Cormac McCarthy ja joku toinenkin amerikkalainen mieskirjailija, mutta en nyt keksi kuka. DeLillo ei kuitenkaan taida olla niin pessimistinen kuin McCarthy. Ainakaan tästä kirjasta ei jäänyt synkkä olo, vaikka aihe ja henkilöiden kokemukset melko rankkoja olivatkin.

Don DeLillo: Putoava mies (Tammi 2008)

Alkuteos Falling Man (2007)

Käännös Helene Bützov

Sivuja 313

Kansi: Markko Taina