Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Jopa oli ärsyttävä kirja tämä Johanna Sinisalon Linnunaivot. Onneksi se oli yli kolmestasadasta sivustaan huolimatta hyvin helppo- ja nopealukuinen, muuten olisi ehkä pitänyt jättää se kesken. Nyt se tuli lukaistua loppuun asti, mutta eipä siitä paljon mitään jäänyt käteen, paitsi ärsytystä. Onhan se jotain sekin, ainakin enemmän kuin täydellinen mitäänsanomattomuus.

Jyrki ja Heidi eivät ole tunteneet toisiaan kovinkaan kauaa, kun Jyrki ilmoittaa lähtevänsä puoleksi vuodeksi vaellusreissulle maailmalle. Heidi tahtoo mukaan päästäkseen irti isänsä vaikutuspiiristä, tehdäkseen kerrankin jotain omaa ilman isin apua. Pariskunta suuntaa ensin Australiaan ja sieltä Tasmaniaan South Coast Trackille, äärimmäisen haastavalle vaellusreitille. Jyrki on kokenut vaeltaja, jolla on varusteet viimeisenpäälle ja joka pitää itseään suurenakin luonnonystävänä, vaikka tosiasiassa taitaa saada enemmän kicksejä extreme-kokemuksillaan leuhottamisesta kuin luonnosta. Heidin, ensikertalaisen, ehdotukset reitinvalinnasta tai leiripaikasta saavat useimmiten tylyn tyrmäyksen Jyrkiltä. Silti pari jatkaa yhdessä paarustamista välillä toisiaan, välillä luonnonvoimia vastaan taistellen.

Kaikissa lukemissani Sinisalon kirjoissa on minusta sama ongelma: henkilöt. Tuli mieleen Risto Isomäen kirjat, niiden henkilöhahmot ovat samalla tavalla kankeita. Muutamissa lukemissani arvosteluissa Jyrkiä ja Heidiä kehutaan eläviksi ja aidontuntuisiksi, mutta minusta he ovat paperinohuita, teennäisiä ja vieläpä hemmetin tyhmiä. Ja kömpelöitä ovat välillä juonenkäänteetkin: jos henkilö on vaeltanut viikkoja ilman kunnon peseytymismahdollisuutta puskassa, johon ei saa jättää mitään roskia eli omat jätteet on käytettyjä vessapapereita ja tamponeja myöten roudattava mukana, niin miten sitä voi yhtäkkiä alkaa inhottaa homeinen leivänpala niin paljon, ettei sitä pysty pakkaamaan rinkkaan? Pieni juttu, eikä edes juonen kannalta kovin olennainen, mutta minua se häiritsi pahasti.
 
En tuntenut minkäänlaista sympatiaa kumpaakaan päähenkilöä kohtaan, joten heidän kohtalonsakaan ei kauheasti kiinnostanut. Heidän välillään ei myöskään ollut minkäänlaista kemiaa, molemmat tuntuivat olevan omalla vaelluksellaan ja vain sattumalta kulkevan samaan tahtiin toisen kanssa. En ollenkaan ymmärtänyt heidän motiivejaan lähteä reissuun yhdessä ja vieläpä pysyä yhdessä. Jos minun matkakumppanini tylyttäisi minua yhtä pahasti kuin Jyrki Heidiä, niin käskisin herran pitää tunkkinsa ja jatkaisin matkaa yksin.

Henkilöiden typeryyden lisäksi minua ärsytti tarinan kronologian rikkominen. Heidin ja Jyrkin tapaamisen ja taustojen kertominen takaumina oli hyvä ratkaisu, mutta kun vaelluksella pompittiin reitiltä toiselle, oli vaikeuksia pysyä perässä. Ehkä tämä ei häiritse jos lukija on perehtynyt Australian ja Tasmanian vaellusreitteihin, mutta minulta menivät paikkojen ja reittien nimet iloisesti sekaisin, ja välillä piti ihmetellä, tapahtuuko tämä kohta ennen vai jälkeen edellisen.

Kirja pyrkii olemaan ekologinen kannanotto, ja kyllähän se siinä onnistuukin, mutta sekin tuntui minusta vähän väkinäiseltä ja päälleliimatulta. Ei kolahtanut, ei sitten yhtään. Ehkä minun pitää vain myöntää itselleni että en suuremmin pidä Sinisalon tyylistä, vaikka Ennen päivänlaskua ei voi olikin aikoinaan piristävän erilainen lukukokemus.Muistan ajatelleeni, että ohhoh, kirjoitetaanko Suomessa tällaisiakin kirjoja!  Sen jälkeen valitettavasti mikään Sinisalon kirja ei ole aiheuttanut riemunkiljahduksia.

Linnunaivoja ovat kehuneet ainakin Amma ja Ilse.

Johanna Sinisalo: Linnunaivot (Teos 2008)

331 sivua