Pitkänovelli tai lyhytromaani, juttu tai eepos, olen kiinnostunut vain yhdestä asiasta, kertomuksesta. Jokaisella kertomuksella on oma pituutensa ja oma kielensä. Kerran kun olin kirjoittanut yhdeksänkymmentäkolmesivuisen novellin, eräs lukija kysyi miksi en saman tien kirjoittanut kahtakymmentä tai kolmeakymmentä sivua lisää ja julkaissut kertomusta romaanina. Vastasin että se olisi ollut väärin tehty.
Pohdiskelin tätä samaa asiaa jokin aika sitten, kun luin Riku Korhosen Hyvästi tytöt -kirjan. Etsiessäni netistä muiden arvioita kirjasta huomasin nimittäin, että joissain arvioissa sitä kutsuttiin romaaniksi, vaikka minun silmääni se oli ilman muuta novellikokoelma. No, väliäkö hällä, pääasia on että tarina toimii.
Tykkään Westön kirjoitustyylistä kovasti, ja hänen ajankuvauksensa on mainiota. Hän kuvaa myös sielunmaisemaansa Helsinkiä hienosti ja rakkaudella - Westön kirjoja lukiessa tekee aina mieli muuttaa Helsinkiin tai mennä ainakin käymään siellä. Paras lukemani Westön kirja on Missä kuljimme kerran. Se oli ensimmäinen häneltä lukemani kirja ja teki minusta välittömästi Kjell-fanin. Todella hienoa ajankuvausta ja kiinnostavia, eläviä henkilöhahmoja. En tavallisesti ole kovinkaan kiinnostunut historiallisista romaaneista ja koulussakin hissa oli maailman tylsin aine, mutta tuo kirja kuvasi mm. vuoden 1918 tapahtumia niin kiinnostavasti, että heräsi halu lukea muitakin samaan aikaan sijoittuvia teoksia.
Mutta asiaan, Rennoista suosikeistahan tässä piti kertoa. Kokoelman tarinat olivat aika tasaisen hyviä, mutta juuri mikään niistä ei tehnyt sen suurempaa vaikutusta. Eniten pidin kirjan ensimmäisestä kertomuksesta Elsie-täti, jossa seurataan nuoren pojan silmin suvun kesänviettoa ja erityisesti hieman erikoista Elsie-tätiä, joka ei sovi samoihin raameihin muun perheen kanssa.
Osa novelleista olisi ansainnut vähän huolellisemmankin lukemisen, nyt luin kirjan vähän turhan nopeaan tahtiin ja yhdessä pötkössä. Luulen, että tarinoista olisi saanut enemmän irti lukemalla niitä harvakseltaan, yhden silloin, toisen tällöin. Nyt kokoelman loppua kohden tuntui, että Westön tyyli alkaa jo vähän puuduttaa, ja siksi varsinkin loppupuolen tarinat tuli lukaistua vähän huolimattomasti läpi. Minulla on sama ongelma myös runokirjojen kanssa: luen niitä kuin romaania, alusta loppuun kerralla, enkä malta pitää taukoja ja maistella lukemaani. Pitäisi oppia vähän hillitsemään lukuhimojaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti