Hyvästi tytöt

Olenko kertonut, että rakastan Riku Korhosta? Korhonen on vähän niin kuin Juha Itkosen tosi cool isoveli, se jolla on nahkarotsi ja prätkä, ja johon kaikki Juhan tyttökaverit ovat salaa vähän ihastuneet. Itkonen on se joka äidin unelmavävy, jonka kirjoista pitävät niin äidit ja tyttäret kuin mummotkin, kun Riku Korhonen on paria astetta rankempi eikä niin kaikkien makuun.

Minulla oli aikaisemmin (ennen kuin olin lukenut yhtään hänen kirjaansa) sellainen kuva että Korhonen kirjoittaa vain ryyppäämisestä ja panemisesta - miehen julkisuuskuva on siis kenties ollut hieman vääristynyt. Itsellenikin tuntemattomasta syystä lainasin kuitenkin ehkä pari vuotta sitten kirjastosta Lääkäriromaanin, ja huomasin olleeni väärässä: Korhosen kirjoissa on kyllä viinaa ja seksiä, mutta paljon muutakin. Tykkäsin Lääkäriromaanista todella paljon. Sen jälkeen lukemani Kahden ja yhden yön tarinoita ei kolahtanut ihan yhtä voimalla, mutta siitäkin pidin. Tällä viikolla kirjastossa käsiini osui novellikokoelma Hyvästi tytöt, ja sen luettuani olen taas aivan umpirakastunut Riku Korhoseen.

Kirjassa on 25 kertomusta erilaisista tytöistä, lapsuuden ensirakkauksista naapurin nuorikkomummoon. Kehyksenä tarinoille on keski-ikäistyvän miehen kauhistuttava havainto, että tytöt eivät kiinnitä häneen enää mitään huomiota.

Vilkaisin ympärilleni. Aamupäivänhiljaisessa baarissa ei ollut yhtään tyttöä. Olin helpottunut. Täällä saattoi puhua rehellisesti. Ei tarvinnut istua tuolilla luonnottoman rentona tai ryhti jäykkänä kuin fakiirilla, ei tarvinnut vetää vatsaa sisään, esittää ja näytellä, hakea teräksenhohtoa silmiin, madaltaa ääntä automainostasolle, jännittää hauista kohtuuttomasti tuoppia nostaessa, sanoa kerran minuutissa jotain hauskaa niin kovaa että se kantautuisi naapuripöytiin, ei tarvinnut ponnahtaa tuolista dynaamisesti, kävellä salin poikki intensiivisesti, tempaista vessanovea dramaattisesti, kusta kohtalokkaasti, pestä käsiä määrätietoisesti ja palata pöytään aristokraattisesti. Saattoi vain istua, ryypiskellä laiskasti ja puhua rakkaalle ystävälle siitä, mikä sorti mieltä.

Pidin kaikista kirjan tarinoista. Parhaiten mieleen jäivät hiukan surumielinen Naapurin nuorikkomummo ja aivan kahjo Neitsyttä etsimässä, jossa mies pyrkii maalaiskylän neitsyiden pöksyihin auttamalla heitä erilaisissa hankalissa tehtävissä, kuten karanneen hiehon haku metsästä tai myllyn korjaus. Nykytekniikka on kuitenkin niin haastavaa, että aina joku ehtii viedä tytön neitsyyden ennen kuin mies saa annetun tehtävän suoritettua. (Maaseutu ei ole entisensä, ajattelin. Siinäkin pitäjässä elämä oli yhtä yliteknistä huorailua.) Hauska oli myös Radalla, jossa nainen kouluttaa miestä kulkemaan baarien ohi kuonokopan ja piiskan avulla tai Rakastuneet ja kuolemattomat - populaaritieteellinen muistelo, jossa tyttönero rakentaa vanhasta lypsykoneesta puoliautomaattista rakkauskonetta.

Tämän kirjan lukemisesta tuli hyvä mieli. Tunnen myös sympatiaa kehyskertomuksen ikäkriisiä potevaa miestä kohtaan - itsekin olen jo sen ikäinen että ne hehkeimmät tyttövuodet ovat jo ollutta ja mennyttä. 

En tarkkaan tiennyt mistä se johtui, tuo tyttöys, ehkä se oli jonkinlaista olemuksen valoa, kehon ja mielen valoa, tyttövaloa jota katsellessa teki mieli heittää kädet kohti taivasta ja ylistää tätä uskomatonta maailmaa, sen haurasta tasapainoa, teki mieli suojata ja lohduttaa pienempiään ja lahjoittaa vähät rahansa kansalaisjärjestölle.

Ihanaa juhannusta kaikille lukijoille!