Kafka rannalla, minä riippumatossa

Vietin koko Helatorstain parvekkeella riippumatossa lukien Harukin Murakamin kirjaa Kafka rannalla. Pitkästä aikaa tuli vastaan niin koukuttava kirja, ettei sitä vain voinut jättää kesken! Urakoin koko 639-sivuisen romaanin käytännössä yhdessä päivässä, tosin pikkuisen olin ehtinyt aloittaa sitä jo edellisenä päivänä.

Kafka on ensimmäinen lukemani Murakamin kirja. Joku ystävä suositteli sitä minulle jo vuosia sitten, mutta vasta nyt tulin lainanneeksi sen kirjastosta, kun se ihan sattumalta tuli siellä vastaan. Minusta tuli kyllä välittömästi Murakamin fani ja aion varmasti lukea lisää hänen kirjojaan, niin suuren vaikutuksen tämä kirja teki.

Kirja kertoo 15-vuotiaasta pojasta, joka kutsuu itseään Kafkaksi. Hänen äitinsä on jättänyt perheen Kafkan ollessa 4-vuotias ja vienyt siskon mukanaan. Kafka ei tule toimeen isänsä kanssa, joten hän karkaa kotoa ja päättää selvitä yksin, onhan hän maailman kovin 15-vuotias. Kafka päätyy Shikokun saarelle ja pääsee töihin yksityiseen kirjastoon, jonka johtaja on hieman erikoinen neiti Saeki.

Samaan aikaan Tokiossa kuusikymppinen Nakata etsii kadonneita kissoja. Nakata on lapsena joutunut kummalliseen onnettomuuteen, jossa hän on menettänyt muistinsa eikä ole koskaan palannut oikein normaaliksi. Hän ei osaa lukea ja elää kuvernöörin myöntämällä aburahalla, mutta yksi erityiskyky hänellä on: hän osaa keskustella kissojen kanssa. Erästä kissaa etsiessään Nakata joutuu kummallisten tapahtumien pyörteeseen, johon liittyy myös Kafkan isä.

Kirjasta tuli mieleen Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, ehkä siksi että siinäkin puhuvalla kissalla on merkittävä rooli. Muutenkin kirjoissa on yhtäläisyyksiä, niissä on monta aluksi erillistä juonta jotka sitten kietoutuvat toisiinsa. Molemmat ovat myös melkoisia tiiliskiviä mutta silti hyvin koukuttavia ja otteessaan pitäviä teoksia. (Harmi kun Saatanan lukemisesta on niin kauan etten muista sitä kunnolla - pitää lukea sekin uudestaan.) Kafka rannalla on kuitenkin kevyempi ja vähemmän poliittinen kuin Bulgakovin kirja. Murakami käyttää runsaasti viittauksia kirjallisuuteen ja (pop)kulttuuriin, mitä minä aina rakastan - taas tuntui että ihan viisastui itsekin, kun kirjan henkilöt keskustelivat esimerkiksi antiikin kirjallisuudesta tai klassisen musiikin säveltäjistä.

Ihana kirja, tekisi mieli aloittaa lukeminen heti alusta uudestaan! Henkilöhahmoihinkin kiinnyin niin kovasti, että haluaisin tietää mitä heille tapahtui tarinan päättymisen jälkeen. Lisää Murakamia minulle, kiitos!