Näin todetaan Nalle Östermanin Härmägeddon -kirjan takakannessa. Lupaavalta kuulostaa, mutta valitettavasti Östermanin tekstit painottuvat vähän liikaa tuonne sappineste- ja mallasjuomaosastolle. Miksi ihmeessä "uskottavaan" rockjournalismiin pitää aina liittyä kaljanjuontia? (No ehkä siksi että sen katsotaan liittyvän olennaisesti myös rockmusiikkiin.) Kirjoittaja muistaa jokaisessa kirjan jutussa mainita juoneensa jotain alkoholipitoista tai olleensa kännissä milloin minkäkin bändin keikalla. Taidan olla tullut vanhaksi, kun kännäysjutut eivät vain jaksa kiinnostaa ja kuulostavat pikemminkin noloita tai ääliömäisiltä kuin hauskoilta.
Varsinkin kirjan ensimmäiset jutut olivat tosi heppoisia, ne perustuivat lähinnä muutamien julkisuuden henkilöiden mollaamiseen ja toimittajan omaan urpoiluun. Onneksi kirja vähän parani loppua kohden ja välillä kaljajuttujen seassa pilkahteli jopa ihan oikeaa, fiksua ja kantaaottavaa rockjournalismia. Sitä olisin kaivannut enemmänkin.
Österman on varmasti taitava journalisti, mutta tämä kirja ehkä vähän kärsii siitä, että se perustuu suurelta osin Rumba-lehden blogiin. Rock-lehden blogissa toimittajan alkoholinkäyttö ja julkkispaljastusten tiputtelu varmasti toimii, mutta kun juttuja lukee kirjasta monta peräkkäin, niin niiden samankaltaisuus alkaa aika äkkiä puuduttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti