Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Olipa erikoinen kirja tämä Herra Darwinin puutarhuri. Jollain tavalla pidin siitä, mutta toisaalta en tiedä ymmärsinkö siitä yhtään mitään. Kristina Carlsonin tyyli on ainakin mielenkiintoista ja erikoista, lauseet alkavat ja päättyvät vähän miten sattuu, välimerkkejä ei kovin paljoa näy, pisteitä varsinkaan. Tulee sellainen tunne kuin kuuntelisi Downin kyläläisten ajatuksia sivustaseuraajana, kärpäsenä katossa, kuulisi pätkän sieltä ja toisen täältä. Tai kuin sukeltaisi ihmisten ajatuksista ja sanoista muodostuneen sarjakuvamaisen puhekuplapilven läpi.

Herra Darwin itse ei ole kirjassa läsnä muuten kuin kyläläisten puheiden kautta, onhan hän paikallinen julkkis, jolla käy vieraita Lontoosta saakka. Eipä puutarhuri Davieskaan varsinaisesti kirjan päähenkilö ole, vaan tarinassa on aktiivisesti mukana koko kylän väki. Daviesia oudoksutaan, koska hän ei käy kirkossa ja on muutenkin vähän erillään yhteisöstä, elelee vaimon kuoltua lastensa kanssa.

Kirjassa ei ole varsinaista juonta. Välillä luulin että sellainen kehittyisi, kun kylään saapui kummallinen keikari, jonka kyläläiset tunnistivat vanhaksi tutuksi ja jonka paluusta ei ilahduttu, mutta sekin juonenpätkä hiipui sitten jonnekin. Ehkä kirjaa olisi pitänyt pohdiskella ja analysoida tarkemmin sen idean ymmärtääkseen, mutta minulla ei oikein ole kiinnostusta tai keskittymiskykyä sellaiseen. Jotain viehättävää tässä kuitenkin oli, joten ei teos kylmäksi jättänyt missään tapauksessa. Tosin täytyy sanoa, että jos tämäntyylinen kirja olisi  kovin paljon pidempi, niin joutuisin ehkä jättämään kesken. Näin pienenä annoksena (176 nopealukuista sivua) kerrontatyylin erikoisuus tuntuu hauskalta, mutta pitemmän päälle se varmaan alkaisi puuduttaa ja ärsyttää ainakin minun kaltaistani ymmärtämätöntä lukijaa.

Linnut olivat kirjassa hauskoja, niillä oli omat äänensä: naakat naureskelevat ylimielisesti kirkontornissa, kanat kotkottavat paheksuvasti ja varpuset tirskuvat ja hihittelevät keskenään.