Totuus Helsingin Roccamatioista on Life of Pi -romaanista tunnetuksi tulleen Yann Martelin esikoisteos, neljän novellin kokoelma. Olen lukenut Life of Pin vuosia sitten ja pidin siitä kyllä kovasti, mutta jostain syystä se ei saanut minua kiinnostumaan kirjoittajastaan sen enempää. Tämäkin kirja herätti kirjaston hyllyssä kiinnostukseni oikeastaan vain sen takia, että kirjan nimessä on sana Helsinki. Uteliaisuus heräsi: miksi (ja mitä) kanadalaiskirjailija kirjoittaa Suomen pääkaupungista?
No, karu totuus paljastui heti kokoelman niminovellissa: ei se kerro Helsingistä, vaan paikka on valittu vain sen takia, että se on sopivan kaukainen ja tuntematon. Novellin kertojan, nuoren miehen, ystävä Paul sairastuu aidsiin. Tarina tapahtuu 1980-luvun puolivälissä, joten aids tarkoittaa melko nopeaa kuolemaa, kun toimivaa lääkitystä ei vielä ole. Kertoja käy usein Paulin luona sairaalassa, ja pojat kehittävät ajanvietteekseen tarinankertomispelin: he kertovat vuorotellen helsinkiläisen Roccamation suvun jäsenten elämästä ja kohtaloista, liittäen tarinat maailmanhistorian tapahtumiin vuodesta 1900 alkaen. Novellissa ei kerrota näitä tarinoita (eikä näin ollen Helsinkikään pääse esille), vaan seurataan Paulin sairauden etenemistä ja sen aiheuttamia tunteita hänen ystävässään ja perheenjäsenissä.
Pidin novellista, vaikka olinkin ensin vähän pettynyt kun en saanut kuulla Roccamatioiden sukutarinaa. Myös vuosittaisten historiallisten tapahtumien luetteleminen tuntui vähän turhalta, kun lukijalle ei selvinnyt, miten ne liittyivät poikien keksimiin tarinoihin. Novelli olisi ehkä toiminut ihan hyvin ilman niitäkin.
Toisessa novellissa kertoja osuu sattumalta vanhassa, osittain jo puretussa teatterissa pidettävään konserttiin, jossa tuntematon orkesteri esittää erään jäsenensä sävellyksen, jousikonserton yhdelle epävireiselle viululle. Musiikki tekee valtavan vaikutuksen kertojaan, ja hän lähtee seuraamaan säveltäjää tämän poistuessa konserttipaikalta. Tästäkin novellista pidin, varsinkin sen loppupuolesta. Musiikin kuvausta olisi voinut vähän tiivistää - minusta on aina vähän hölmöä lukea kirjallisia yrityksiä kuvata musiikkia, varsinkin sellaista musiikkia jota en ole itse kuullut. Sanat tuntuvat niin kömpelöiltä verrattuna musiikin aiheuttamiin tuntemuksiin ja elämyksiin!
Kolmatta novellia en tainnut oikein ymmärtää, tai en tiedä miten se olisi pitänyt ymmärtää. Se koostuu vankilanjohtajan kirjoittamista kirjeistä kuolemaantuomitun miehen äidille teloituksen jälkeen. Kirjeiden rakenne on aina sama, mutta olennaiset kohdat (kuten pojan mieliala ennen teloitusta ja kuolintapa) muuttuvat joka kirjeessä. Kirjan takakannen mukaan kyseessä ovat kirjeluonnokset, eli tarkoittaako tämä että vankilanjohtaja ei oikeasti halua kertoa äidille miten teloitus sujui, ja siksi on kirjoittanut toista tuhatta (!) eri versiota tapahtumista? Onko novelli luettavissa kritiikkinä kuolemanrangaistusta kohtaan? Minulle jäi vähän hämmentynyt olo.
Neljäs novelli oli kaikista ihanin ja ehdoton suosikkini tästä kokoelmasta. Siinä kertojalla on puhelias isoäiti, jonka jatkuvaa jaarittelua ja vanhojenmuistelua hän ei oikein jaksa kuunnella. Kertoja löytää mummon kellarista kaiken vanhan roinan keskeltä laatikon, joka paljastuu peilintekokoneeksi. Isoäiti näyttää miten kone toimii, ja paljastaa samalla kertojalle muistojen voiman. Tarina on kaunis, hauskakin, ja vähän haikeansuloinen. Nyt katselen vanhoja peilejä ihan eri tavalla kuin ennen!
Hyvä novellikokoelma, varsinkin esikoisteokseksi. Mutta jostain syystä en edelleenkään ole erityisen kiinnostunut Yann Martelin muusta tuotannosta. Saatan lukea, jos hänen kirjojaan tulee sopivalla hetkellä vastaan, mutta jokin juju niistä puuttuu, sellainen joka houkuttaisi lukemaan lisää ja lisää hänen teoksiaan.
Helsingin Roccamatioista on blogiinsa kirjoittanut ainakin Lumiomenan Katja.
Kiva, että luit tämän. En ole tähän juuri muissa blogeissa törmännyt.
VastaaPoistaMinun mielestäni kokoelman heikoin novelli on toinen novelli, tuo musiikkitarina. Itse näen, että ensimmäisessä novellissa se, ettei vuosilukujen tapahtumiin juuri syvennytä, sopii hyvin yhteen sairauskertomuksen kanssa. Kun tekee kuolemaa, niin kaikki muu tuleekin tärkeämmäksi kuin historia tms mitä ikinä kuvitteellisissa kertomuksissa käsitelläänkin. Ja mitä kuolemaantuomittua koskevaan kirjeeseen tulee, niin minä ymmärsin sen juuri niin, että vankilanjohtajan on vaikea kirjoittaa teloituksesta ja hän laatii useita kirjeitä. Martel varmastikin ottaa novellillaan kantaa kuolemanrangaistusta vastaan.
Martelin Piin elämä on yksi omista ikisuosikeistani. :) Minä haluaisin, että hänen tuotantoaan suomennettaisiin enemmänkin.
Mietin tuota kolmatta novellia vielä siltäkin kannalta, että ehkä vankilanjohtaja kokee tekevänsä liukuhihnatyötä teloitusten kanssa, ja hänellä on kirjepohja, johon hän vain muuttaa muutaman yksityiskohdan kunkin teloitetun kohdalla. Tosin kun kaikissa kirjeissä vangin nimi on sama, niin tämä teoria ei ehkä ole kovin vedenpitävä...tai sitten vankilanjohtaja näkee vangit kasvottomina, vain pitkänä kevinbarlowien jonona.
VastaaPoista(Oma pääni näki vangin väkisinkin näyttelijä Kevin Baconin näköisenä...)
Olen lukenut tämän joskus vuosia sitten, sen jälkeen kun innostuin Piin elämästä ja halusin lukea jotain muuta Martelin kirjoittamaa. Huomasin nyt arvostelua lukiessani, että en muista kirjasta yhtään mitään. Ei siis ollut kovin mieleenpainuva tapaus. :) Sen sijaan Piin elämä on edelleen yksi lempikirjoistani!
VastaaPoistaZephyr: Ei tuo tosiaan ehkä kaikkein mieleenpainuvin kirja ole, en usko että itsekään sitä muistelen enää muutaman kuukauden kuluttua. Kaikista ei tule klassikkoja. :)
VastaaPoista