Tarinaa kertovat Marketan lisäksi hänen äitinsä Siviä ja tämän äiti Mar. Vaikka samaa sukua ovatkin, naiset ovat keskenään kovin erilaisia eivätkä äiti-tytär-suhteet ole ongelmattomia. Heillä on myös salaisuuksia, syvälle kätkettyjä muistoja ja suruja. Nämä menneisyyden haamut paljastuvat lukijalle vähän kerrallaan, kun eri henkilöt avaavat tapahtumien kulkua omalta osaltaan. Kirja onkin varsin koukuttava, kun alusta lähtien on selvää että jotain tässä on taustalla, mutta kokonaisuus hahmottuu vasta lopussa.
Virtanen käyttää kieltä ja erityisesti murteita todella hienosti. Pitkästä aikaa oikein nautin lukemisesta ja kaikista suomenkielen vivahteista. Minulla ei ole mitään henkilökohtaista suhdetta Karjalaan, sukuni ei ole sieltä päin, mutta eläväistä Karjalan murretta oli mukava lukea. Hauska yhteensattuma oli se, että luin kirjan ollessani viikonloppuna Valamon luostarissa, ja siellä esittelykierrosta pitänyt munkki kertoi Valamon historiasta ja siitä, kuinka luostarikin joutui lähtemään Laatokan saaresta evakkoon. Oli luostarin kannalta onni onnettomuudessa, että talvisotatalvi oli todella kylmä, sillä ilman Laatokan paksua jääpeitettä luostarin arvokkaat ikonit olisivat jääneet pelastamatta. Kirjassakin muuten mainitaan Laatokan Valamo, kun Luukas ja Eljas Pösö ovat lähdössä kalastamaan ja Mar kyselee mihin he menevät yöksi:
- Yösija, mihi työ pääsettä makkaamaa? Luostarin tuvil?
- Ei myö männä Rasinsaaree ast, Luukas sanoi.
- Mittää tuppii tarvita, munkki kerätköö vuokrat vaivasemmilt. Kalliol kunnolline kokko palamaa, siin äärel loikollaa iltakahu, haastellaa, syyvvää iltaasta, sit lakassaa tuhkat tiehee ja käyvää tilal makkaamaa. A vot on lämmi, Eljas selitti.
Miesten palattua neljän päivän kuluttua märkinä, likaisina ja kylmissään Mar vielä kommentoi, että tais käyvä valamolaisen kortteer mieles.
Uuden Valamon pääkirkko
Hieno kirja, tekisi melkein mieli lukea se heti uudestaan, että ehtisi huomata kaiken pinnan alla liikkuvan. Tuntuu, että tarinassa ja henkilöissä on paljon enemmän kuin mitä ensimmäisellä lukukerralla osuu silmään.
Taidankin käydä metsästämässä kirjastosta Virtasen esikoisen Aidan, josta myös olen kuullut paljon kehuja.
Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle (Tammi 2011)
267 sivua
Voi että, ihanaa että luit tämän näin pian, ja ihanaa että pidit tästä kovasti! <3 Minä olen kirjasta vieläkin ihan hurmiossa, ja sama juttu, tekisi mieleni alkaa lukea sitä heti uudestaan. Mutta josko sitä saisi maltettua mieltään edes ensi vuoden puolelle uudelleenluvun suhteen. :) On varmasti totta, että toisella lukukerralla teoksella olisi paljon lisää annettavaa.
VastaaPoistaVoin muuten kuvitella, miten täydellinen lukupaikka Valamo on ollut juuri tälle kyseiselle kirjalle. Oih!
Kiitos linkityksestä, ja kiitos hienosta arviosta joka tekee upealle kirjalle kunniaa! <3
Sara / p.s. rakastan kirjoja
Mie olen lukenut Aidan, josta pidin, vaikkakaan en varauksetta. Tähän kirjaan on odotukset kasvaneet hurjan suuriksi. Ihastelisin myös tuota lukupaikkaasi. Olin viime kesänä Valamossa käymässä ja voisin kuvitella, kuinka ihana siellä olisi olla (luostarialueella) yötä ja lukea. :)
VastaaPoistaOli tosi kiva lukea arviosi, ja yhdyn muihin, eli Valamossa on varmasti ihana lukea etenkin jotakin näin juurevaa. Minun mummini (ei se evakko, vaan savolainen) oli tuolla vanhassa, Laatokan Valamossa, sodan aikaan sähköttäjänä. En ole käynyt siellä, ja uudessakin Valamossa vain harmittavan pikaisesti (vaikka asuin nuorena siellä lähistöllä ja vaikka entinen avomieheni suoritti meidän seurustellessamme Valamon kirjastossa sivarinsa).
VastaaPoistaEn ole itse lukenut tätä kirjaa, mutta kirjoituksesi luettuani kiinnostuin. Haluan ehdottomasti lukea tämän joskus. Tuntui traagiselta, että pienen tytön ruumis jäi vanhaan kotiin ja surulliselta, mutta samalla jotenkin kiehtovalta, että pikkusisko kirjoittaa kuolleelle kirjeitä.
VastaaPoistaOlen käynyt sekä uudessa, että vanhassa Valamossa. Kumpikin kiehtoo minua. Haluaisin vielä joskus käydä kummassakin sekä lisäksi Konevitsassa.
Jos ajassa voisi mennä taaksepäin, haluaisin nähdä millaista Karjalassa oli ennen sotia. Minunkaan sukuni ei ole sieltä, mutta jotenkin seutu vain kiinnostaa, ehkä siksi kun siitä on kuullut niin paljon.
Äidilläni oli lapsena ystäviä, jotka olivat Karjalan evakoita. Äitini osaa vieläkin puhua Karjalan murretta ja saattaa ruveta puhumaan sitä, kun on hyvällä tuulella.
Tämä oli aivan ihana, loistava kirja. Yksi tämän vuoden suosikeistani tähän saakka:) Myös Aidasta tykkäsin kovasti vaikka nämä keskenään ovatkin aika erilaisia.
VastaaPoista