Kjell Westö: Halkeamia

Jostain syystä oletin, että Kjell Westön Halkeamia olisi novellikokoelma. Olin vilkuillut kirjaa aikaisemmin kirjakaupassa, ja kirjaston viikkolainahyllystä sen bongatessani tutkailin sitä vähän tarkemminkin, mutta silti vasta kotona, kun aloin varsinaisesti lukemaan kirjaa, tajusin, että se onkin kokoelma Westön kolumneja ja muita ei-fiktiivisiä tekstejä. Olin hitusen pettynyt, sillä olin nimenomaan novellinlukutuulella, mutta päätin sitten kuitenkin lukea kirjan, koska yleensä pidän Westön teksteistä kirjoitti hän mitä tahansa.

Kirjan rungon muodostavat Yhteishyvä-lehdessä julkaistut kolumnit, joista suurin osa olikin minulle ennestään tuttuja (Yhteishyvässä on aika vähän minua kiinnostavia juttuja, mutta Westön kolumnin luen aina). Tuttuus ei sinänsä haitannut, harva kolumni on niin väkevästi mieleeni painunut etteikö sitä voisi uudestaan lukea. Hyvä kuitenkin, että mukana oli muitakin, minulle uusia kirjoituksia, mm. Hufvudstadsbladetissa,Veikkaaja-lehdessä tai eri antologioissa aikaisemmin julkaistuja.

Kirja on jaettu seitsemään osaan kirjoituksien aihepiirin mukaan, ja kunkin aihepiirin sisällä tekstit ovat aikajärjestyksessä. Tämä on hyvä ratkaisu, koska pelkän kronologian mukaan koottuna kirja olisi melkoinen sillisalaatti. Westö on kirjoittanut paljon mm. musiikista, urheilusta, suomalaisuudesta ja suomenruotsalaisuudesta ja etenkin Helsingistä ja helsinkiläisyydestä, ja nyt eri aiheita koskevat tekstit ovat luettavissa kätevästi yhtenä kokonaisuutena. Westö on myös kirjoittanut tätä kokoelmaa varten teksteihin jälkisanoja, joissa hän kommentoi esim. tekstin taustaa, kirjoitusajankohtaa ja saamaansa palautetta. Esimerkiksi maahanmuuttoa käsitellyt kolumni oli saanut aikaan palautevyöryn, jonka seurauksena Westö kirjoitti aiheesta uuden kolumnin, ja vielä kolmannenkin. Nämä kaikki ovat mukana kirjassa ja muodostavat jälkisanoineen kiinnostavan kokonaisuuden.

Ehkä eniten pidin vuonna 1989 julkaistusta Suomalainen mäkihyppääjä-kolumnista, jossa pitkään jatkunut nousukausi vertautuu suomalaisten mäkihyppääjien (etenkin Matti Nykäsen) huimaan menestykseen. Se jäi mieleen ehkä siksikin, että se voisi yhtä hyvin olla novelli, ja vieläpä aika hauska sellainen. (Aikaisemmassa Westötä koskevassa kirjoituksessani onkin mainittu siitä, kuinka Westö ei pidä tärkeänä millä nimellä hänen kirjoituksiaan kutsutaan.)

Musiikkiaiheisia kirjoituksia luen aina mielelläni, vaikka Westön musiikkimaku ei ihan osu yksiin omani kanssa - minä en ainakaan vielä ole ymmärtänyt bluesin hienoutta ja pidän paljon brittipopista, joka ei Kjelliä tunnu juuri koskettavan. Ilahduin kuitenkin valtavasti, kun löysin kirjasta Noir Désir-bändiä koskevan kirjoituksen. Ranskalainen yhtye ei ole Suomessa (eikä kai nykyään oikein muuallakaan) kovin tunnettu, ja jos onkin, niin ei musiikkinsa takia, vaan siksi että laulaja Bertrand Cantat pahoinpiteli naisystävänsä kuoliaaksi vilnalaisessa hotellissa vuonna 2003. Westö kirjoittaa juuri tästä, pohtien onko ihmisen tekojen ja hänen taiteensa välillä suora yhteys, ts. jos ihminen on tappaja, voiko ja saako hänen tekemästään musiikista pitää.

Minusta Noir Désirin Le Vent Nous Portera on valtavan kaunis kappale.