Runohaaste, osa 2

Minähän nyt vallan villiinnyin tästä runohaasteesta. Ensin ajattelin etten muista mitään hyviä runoja, enkä jaksa alkaa niitä varta vasten etsimäänkään, mutta niinpä niitä vain on alkanut tupsahdella eteen.

Tämä P. Mustapään runo on vanha suosikkini jo vuosien takaa, jostain yläastevuosilta kenties, jolloin erilaisuuden ja joukkoon kuulumattomuuden tunteet olivat vahvasti esillä. Runo pulpahti jostain mieleni syövereistä esiin, kun näin töihin pyöräillessäni naakkaparven. (Ainakin luulen että ne olivat naakkoja, mutta tunnen lintuja suunnilleen yhtä huonosti kuin runoutta, joten saattoivat ne olla joitain muitakin siivekkäitä.)

KELTAINEN NAAKKA

Oli kirkon harjalla naakka,
oli naakka keltainen,
siis harvinainen naakka,
siis narri naakkojen.

Se viivytteli yksin
kai ajatellakseen
ja perin harvoin nousi
valjuille siivilleen.

Vaan mustain naakkain parvi
hihkui ja vaakkui vain.
Ja annas olla, aamu
kun koitti sunnuntain,

kun tornissa juhlallisesti
kelloja kläpättiin
ja lukkari rovastin myötä
vaelsi temppeliin,

se mustain naakkain parvi
kuten arvata saattaakin
kuin raekuuro sinkos
yli korkean tapulin.

Vaan keltainen naakka silloin
oli ainoa äänetön,
joten silläkin vihastutti
se naakkayhteisön.

Se ei ulvonut susien myötä
- tai naakkakielellä, ei
se vaakkunut naakkojen
lailla - mikä siltä suosion vei,

joten kerran mustat naakat
sen silmät sokaisivat -
ovat vallalla naakkojen maassa
periaatteet ankarat.

Oli kirkonharjalla naakka,
oli naakka keltainen,
siis harvinainen naakka,
siis narri naakkojen.

Ja aforismin laati
se ensimmäisen näin:
On selkärankaa mulla,
jos silmittäkin jäin.

Ja toisen, yhtä hyvän:
Ma oivan osan sain -
on kunniallista kuolla
väriänsä tunnustain.