Kieliasiaa ja bc-miitistä poimittuja

Taisin keksiä syyn lukublokkiini. Tai ainakin osasyyn, tokihan myös kaikenlaiset kiireet ja väsymys ovat verottaneet lukuhaluja. Mutta viikonloppuna tajusin yhtäkkiä, että minulla on kauhea englanninkielen vajaus! Yleensä luen englanniksi melkein yhtä paljon kuin suomeksi, ja jos (tai siis kun, tämä on enemmän sääntö kuin poikkeus) minulla on useampi kirja kesken, niin ainakin yksi niistä on englanninkielinen. Mutta nyt olen koko syksyn lukenut pelkästään suomeksi: viimeisimmät englanniksi lukemani kirjat ovat Paul Austerin The New York Trilogyn viimeinen osa syyskuussa ja David Nichollsin One Day elokuussa. Ei ole ihme jos on englantia ikävä! Suomi on ihana kieli, ja syksyn aikana olen lukenut paljon hyviä suomalaisia tai suomeksi käännettyjä kirjoja, mutta englanniksi lukiessa aivoni jotenkin naksahtavat eri asentoon ja lukeminen maistuu erilaiselta. Vaihtelu virkistää, se taitaa päteä tässäkin asiassa.

Ensi hätään kävin ostamassa kirjakaupasta David Nichollsin Starter for Tenin, jota olen jo vähän aloittanut. Ja lukenut ääneen! Minulla on ilmeisesti liian vähän tilaisuuksia puhua englantia, kun pitää itsekseen kotona höpöttää sitä. :)

Tänään kävin bookcrossing-tapaamisessa, ja sieltä tarttui mukaan lisää englanninkielisiä kirjoja. Haluaisin aloittaa ne kaikki nyt heti, mutta ehkä yritän hillitä itseni ja lukea tuon Nichollsin ensin. Tällaisia opuksia kannoin kotiin (yksi suomenkielinenkin kuvassa mukana):

Nora Schuurman: Aurinkokukkatalvi. Äidin kuolemasta kertova nuortenkirja. Nuortenkirjoja tulee luettua aika vähän, mutta tämä vaikuttaa kiinnostavalta. Pidän myös kirjan nimestä ja kannesta.

Azar Nafisi: Things I've Been Silent About - Memories od a Prodigal Daughter. Muistelmateos Reading Lolita in Tehranin kirjoittajalta. Pidin Lolitasta ja eritysesti kiinnostuin sen myötä Iranin kulttuurista ja historiasta, joten tämä kirja vaikuttaa todella kiinnostavalta.

Téa Obreht: The Tiger's Wife. Tästä en tiedä tässä vaiheessa juuri muuta kuin että tarina sijoittuu Balkanille (ehkä Serbiaan) sodan jälkeen. Tarinaan liittyy kuollut isoisä, Viidakkokirja ja legenda tiikerin vaimosta...hmm, tämä voi olla tosi hyvä tai sitten tosi huono. Mutta Balkanin maat ja sota, varsinkin siitä toipuminen, kiinnostavat minua, joten siksi päätin kokeilla miten tämän kirjan kanssa käy.

Talitha Stevenson: An Empty Room. Tämänkin poimin mukaan oikeastaan vain kansikuvan ja nimen perusteella. Tarina on kansiliepeen perusteella jonkinlainen kasvukertomus, jossa 19-vuotias nuori nainen etsii suuntaa elämälleen vanhempien ja muiden lähipiirin aikuisten avio-ongelmien ja -erojen keskellä. Kaverini kuvasi kirjailijan tyyliä sanoilla "cool" ja "crisp" mikä kuulostaa varsin viehättävältä.

Mutta nyt komennan itseni hus pois blogin ja koneen ääreltä, lukemaan siitä!

Sunnuntaisäveliä, osa 14: Laulu, josta kukaan ei arvaisi minun pitävän

Ei tämä mikään suuri salaisuus ole, mutta en usko monenkaan ystäväni arvaavan, että pidän valtavasti Dolly Partonin Jolenesta. En yleensä kuuntele country-musiikkia, enkä ole Dollyn tuotantoonkaan juurikaan tutustunut muutamaa biisiä lukuunottamatta (Jolenen lisäksi I will always love you on hieno kappale, vaikka sitä on tullut Bodyguard-leffan ansiosta kuultua ihan liikaa). Vaikka Dolly yleensä country-laulajaksi mielletäänkin niin minusta Jolene on ihan vaan hieno pop-biisi ilman sen kummempaa luokittelua. Ja diggaan Dollya muutenkin: bimboblondin ulkonäöstä huolimatta hän on fiksu ja monilahjakas nainen, joka osaa nauraa itselleen ja imagolleen.

Kuva-aiheena on "Tämä tekee minut iloiseksi". Onko maailmassa mitään ihanampaa, suloisempaa ja hauskempaa kuin kissanpennut? Tähän söpöläiseen tutustuin Kreetan-matkalla jo monta vuotta sitten, mutta aina kun katson sen reissun valokuvia, muisto pikkukissasta saa minut hymyilemään. Kerrassaan valloittava otus!

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö taitaa olla tänä vuonna eniten lukemani kirjailija. Ainakin vuoden loppupuoliskolla hän on ylivoimainen: luin ensimmäisen Kyröni, Mielensäpahoittajan, elokuussa, ja Kerjäläinen ja jänis on jo neljäs lukemani Kyrön teos. Tähän sopiikin hyvin Mielensäpahoittajan lausuma: Se ensimmäinen on aina paras. Auto ja nainen ja musiikki. Ja ainakin tässä tapauksessa myös kirja, koska muut Kyrön kirjat eivät ole minusta päässeet ihan Mielensäpahoittajan tasolle. Eivät muutkaan huonoja ole olleet, mutta Mielensäpahoittaja asetti riman aika korkealle.

Romanialainen Vatanescu lähtee Suomeen kerjäläiseksi, koska hän haluaa pojalleen paremman elämän ja ennen kaikkea nappulakengät. Kerjäläisen elämä ei ole hääviä eikä sillä rikastu, varsinkaan kun ihmiskauppaa harjoittava Järjestö ja sen edustaja Jegor Kugar vie suurimman osan tuloista. Kun vielä virkavalta tuhoaa kerjäläisten leirin ja Kugar antaa Vatanesculle potkut, Vatanescu on täysin omillaan, kodittomana, rahattomana ja paperittomana vieraassa maassa. Puistosta tarttuu matkaan nuorisojoukon jahtaama citykani, ja siitä alkaa Vatanescun seikkailu pitkin Suomea, kani kainalossa.

Olen lukenut Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden joskus lapsena, enkä muista siitä juuri mitään. Jos se olisi tuoreemmassa muistissa niin yhtymäkohtia näiden kahden kirjan välillä olisi varmaan löytynyt paljonkin. Nyt osasin yhdistää vain perusidean, eli sen että Vatanen tai Vatanescu reissaa Lapissa jäniksen kanssa.

Kyrön kirja on hauska ja sympaattinen, mutta ei se kuitenkaan jää mieleen kovin mullistavana lukukokemuksena, eikä tullut sellainen olo että tämän voisin lukea toistekin. Ihan viihdyttävä tarina, ja toki myös hieno kunnianosoitus Arto Paasilinnalle.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis (Siltala 2011)

Sivuja 328

Kansi: Elina Warsta

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Mathias Malzieun Sydämen mekaniikka oli melkoinen pettymys. Tarina kuulosti lupaavalta: timburtonmainen aikuisten satu pojasta, jolla on sydämen paikalla käkikello. Poikaa on lapsesta saakka varoiteltu koskaan rakastumasta, koska käkikellosydän ei kestäisi niin suuria tunteita, mutta totta kai käy juuri niin, että poika rakastuu korviaan myöten likinäköiseen laulajattareen.

Kirjan ulkoasu on tosi hieno, ja senkin takia olisin halunnut tykätä kirjasta. Graafinen suunnittelu on Jenni Noposen käsialaa.

Mutta kun ei niin ei. Kirjassa ei ulkoasua lukuunottamatta ollut oikein mitään mistä olisin pitänyt. Meinasin luovuttaa jo parin ensimmäisen luvun jälkeen, mutta koska sivuja oli vain parisataa ja riviväli iso, päätin kuitenkin taistella tarinan loppuun. Eipä se siitä parantunut, mutta tulipahan luettua. Timburtonmaisuutta tarinassa ei minusta juurikaan ollut, mitä nyt henkilöt olivat lähes kaikki jollain tavalla friikahtaneita ja suuri osa tapahtumista sijoittui yöaikaan. Burtonin henkilöitä kohtaan tuntee aina sympatiaa, mutta nämä tyypit jättivät kylmäksi. Ja päähenkilö Jack oli minusta ihan nuija.

Sydämen mekaniikka tuntuu jakavan mielipiteitä: toiset tykkäävät valtavasti ja toisille ei kolahda yhtään. Ainoastaan kannesta tunnutaan olevan varsin yksimielisiä, se on kerännyt kehuja monesta blogista.

Muita arvioita:
Aamuvirkku yksisarvinen
Humisevalla harjulla
P.S. Rakastan kirjoja
Järjellä ja tunteella
Kirjojen keskellä

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka (Gummerus 2011)

Ranskankielinen alkuteos: La Mécanique de coeur (Flammarion 2007)

Suomentanut Lotta Toivanen

Sivuja 221

Kannen suunnittelu Jenni Noponen

Sunnuntaisäveliä, osa 13: Laulu, joka saa aikaan syyllisyyttä ja mielihyvää

Enpä ihan äkkiä keksi laulua, joka aiheuttaisi syyllisyyttä. Mielihyvää taas aiheuttaa kaikki hyvä musiikki. Ilmeisesti tässä haetaan jonkinlaista guilty pleasurea, mutta niitäkään minulla ei ihan kauheasti taida olla. Jipun ja Samuli Edelmanin duetto Jos sä tahdot niin kelvatkoon tähän, en nimittäin erikseen pidä Samulista enkä varsinkaan Jipusta, joten moni ei tiedä minun pitävän heistä yhdessä. Tosin tykkään vain tästä yhdestä biisistä. Myös Hectorin alkuperäinen versio on hyvä.

Viikon valokuva-aihe on Arkeni, jonka luulisi olevan helppo aihe, mutta eipä olekaan, ainakaan näin sunnuntaina. :) Olisin voinut ottaa kuvan työpaikastani tai jostain työhön liittyvästä, mutta koska työni on enimmäkseen tietokoneen ääressä istumista, ei siitä ehkä olisi kovin kiinnostavaa kuvaa saanut. Mennään sen sijaan tunnelmakuvan puolelle: ainakin viime viikkoina arki on tuntunut yhtä ankealta kuin kuolleet lehdet ja harmaalta kuin rapistunut aita. Onneksi edessäpäin on valoa, talvipäivänseisauskin on enää parin viikon päässä.

Lomalla luetut

Kylläpä nyt on iskenyt kertakaikkinen writer's block, kun en millään meinaa saada mitään kirjoitetuksi. Enkä luetuksikaan sen puoleen: en ole lomani jälkeen lukenut yhtään kirjaa, kun mikään ei nyt vain tunnu iskevän. No, välillä näin, eiköhän lukeminenkin ala taas maistua jossain vaiheessa. Jos kävisi vaikka kirjastossa katselemassa uutuushyllyä ja hakemassa inspiraatiota (ihan kuin kotona ei olisi tarpeeksi lukemista odottavia kirjoja...).

Päädyin tekemään koostepostauksen lomareissulla lukemistani kirjoista, kun en erillisiä merkintöjä näytä saavan aikaiseksi. Ihan sattumalta ne kaikki liittyivät aihepiiriltään toisiinsa: kaikissa sivuttiin jollain tavalla masennusta ja kuolemaa, erityisesti itsemurhaa. Olipa synkkää lomalukemista! En tiedä miten tällainen raskasmielinen kirjajoukko valikoitui lukupinoon. Osan tietysti otin itse kotoa mukaan, mutta lainasin pari kirjaa myös muilta matkalaisilta, ja nekin osuivat olemaan samaa aihepiiriä. No, ehkä niitä oli parempi lukea Espanjan auringossa kuin Suomen synkkyydessä!

Merete Mazzarellan Marraskuun otin matkaan siksi, että halusin ehdottomasti lukea sen marraskuussa. Kerrankin luen jotain ajankohtaista! :) Marraskuu on ensimmäinen Mazzarellalta lukemani romaani (eipä niitä olekaan tämän lisäksi kuin Pääsiäinen), aikaisemmin olen lukenut vain hänen esseeteoksiaan, joista olen tykännyt kovasti. Niin tykkäsin tästä romaanistakin. Kirjoitustyyli on hyvin samanlainen, pohdiskeleva, kuin esseissäkin, ja se jättää paljon tilaa lukijan omalle ajattelulle.
Kirja koostuu neljästä erillisestä tarinasta, jotka sijoittuvat lähitulevaisuuteen, tai itse asiassa hyvin lähelle nykyhetkeä - kirja on julkaistu 2004 joten silloin 2010-luku on ollut vielä tulevaisuutta. Tarinoista tuli mieleen Margaret Atwoodin teokset, Mazzarella maalailee samaan tyyliin varsin synkkää tulevaisuuden maailmaa. Ihan niin kylmää maailman meno ei onneksi (kaikilta osin) vielä ole kuin näissä tarinoissa, mutta paljon on pelottavankin tuttua: naistenlehden kolumnisti, joka kirjoittaa elämän ihanuudesta, nautinnoista, hyvästä ruuasta, sisustuksesta mutta kokee oman elämänsä täysin tyhjänä ja ahdistuu rapistuvasta ulkonäöstään; nuoret suomalaispojat jotka kaappaavat Yhdysvaltoihin matkalla olevan lentokoneen ja ilmoittavat edustavansa Petri Gerdtin muistoyhdistystä; pankki, jonka verkkoasiakaspalvelussa pankkineidin ulkonäkö on etusijalla, ja etuasiakkaat voivat vaatia ties minkälaisia palveluja; yritys, joka elämänlaadun tarjoamisen sijasta räätälöi asiakkaalleen juuri hänen näköisensä kuoleman. Mihin maailma on menossa ja mikä on ihmiselämän arvo, tuntuu Mazzarella kysyvän. Ajatuksia herättävää lukemista.

Eppu Nuotion Peiton paikka oli matkalukemiseksi hyvin sopiva pienikokoinen pokkari. Sisällöltä en odottanut kauheasti, koska en jostain syystä oikein pidä Eppu Nuotion julkisuuskuvasta. Ennakkoluulojani uhmaten päätin kuitenkin tämän kirjan lukea, kun kaverikin sitä suositteli. Ja tykkäsin kyllä. Sujuvaa kerrontaa, hienoa ajankuvausta, kevyehköä luettavaa mutta ei mitään hömppää. (Masennusta ja itsemurhaa oli tässäkin.) Tarina on 1960-luvun Varkauteen sijoittuva kasvukertomus, ja käsittääkseni osa jonkinlaista kirjasarjaa. Saatan lukea jatkoakin, jos kirjoja osuu sopivasti kohdalle, mutta en niin paljoa innostunut että jatko-osia alkaisin varta vasten metsästämään.

Markku Pääskysen Vihan päivä oli minulle aivan tuntematon tapaus, vaikka sen on ollut Finlandia-ehdokkaana 2006 (jolloin Kjell Westön Missä kuljimme kerran voitti palkinnon). Hienoa että kirja tuli nyt vastaan, se oli nimittäin todella vaikuttava, joskin myös ihan kauhean ahdistava. (Varmaan arvaatte jo mitä aiheita siinä käsitellään.) Pääskysen tuotantoon pitää perehtyä tarkemmin, jospa sieltä löytyisi muitakin helmiä.

Veikko Huovisen Pojan kuolema on kirja, jota ei voi arvostella. Mitä voi sanoa teoksesta, jossa kirjailija-isä purkaa tuntojaan oman poikansa itsemurhasta? Sanon silti, että hieno ja rohkea kirja.

Alan Drew'n Vesipuutarhat sijoittuu Istanbuliin, jossa muslimityttö ja amerikkalainen kristityn perheen poika ihastuvat toisiinsa. Maanjäristys tuhoaa molempien perheiden kodit, ja perheet joutuvat entistä lähempiin tekemisiin toistensa kanssa, kun muslimiperhe päätyy amerikkalaisen avustusjärjestön leirille. Kulttuurit, perinteet ja arvot kolisevat vastakkain. Nuorten rakkaustarinan lisäksi kirjassa käsitellään paljon nykymaailman ongelmia, kuten kulttuurien ja uskontojen kohtaamista, pakolaisten asemaa ym. mutta se ei tee kirjasta tylsää, tarina vie niin hyvin mukanaan. Muslimityttö Iremin isä on kiinnostava hahmo, jota jotenkin on pakko arvostaa, vaikka ei samaa mieltä asioista olisikaan.

Huh, siinä kaikki! Tulipa pitkä postaus, kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti!

Sunnuntaisäveliä, osa 12: Inhokkibändin laulua

Ei minulla varsinaisia inhokkibändejä ole, siis sellaisia joita oikein aktiivisesti inhoaisin. Jätän huonot tai epäkiinnostavat orkesterit omaan arvoonsa ja keskityn vain niihin hyviin. Siksi tämän viikon bändiä piti hetken aikaa miettiä, mutta kyllähän se sitten löytyi. En jaksa kauheasti arvostaa "poseerausbändejä" joille tyyli ja imago ovat tärkeämpiä kuin musiikki, varsinkin jos se tyyli ei ole edes omaperäinen vaan lainattu suoraan joltain muulta bändiltä (kuten vaikka Misfitsiltä).

Kuva-aiheena on tällä viikolla Hullua. Mitä lie tämän "kiito-oravan" päässä liikkuu (pähkinät varmaankin) mutta varsin hullulta sen meno näyttää. :)

Paluu arkeen

Täällä ollaan edelleen, vaikka blogihiljaisuus onkin venähtänyt jo melkein pariksi viikoksi. Palasin eilen Toledosta, Espanjasta, jossa vietin viikon joogaretriitissä paikallisessa karmeliittaluostarissa. Joogaamisen lisäksi aikaa oli hyvin myös lukemiselle, joten kirjajuttuja on tulossa, kunhan vain ehdin niitä kirjoittaa. Merete Mazzarellan Marraskuu, Veikko Huovisen Pojan kuolema, Alan Drew:n Vesipuutarhat ja muutama muukin opus odottavat blogimerkintäänsä.

Tässä kuitenkin ensi hätään muutama kuva reissusta. Toledo on omalaatuinen ja täynnä historiaa oleva kaupunki, suosittelen käymään jos vaikka Madridin suunnalla liikutte (Madridista pääsee Toledoon junalla puolessa tunnissa). Kirjablogissa kun ollaan, niin mainittakoon että Don Quijoten seikkailut sijoittuvat näille seuduille eli nykyiselle Kastilia-La Manchan aluelle, jonka pääkaupunki Toledo on.

Sunnuntaisäveletkin ovat jääneet pariksi viikoksi paitsioon, lupaan että ensi viikolla palaan myös musahaasteen pariin!

Tuomas Kyrö: Nahkatakki

Ilahduttavaa huomata, että Tuomas Kyrö on kehittynyt kirjailijana. Kymmenen vuotta sitten julkaistu Nahkatakki ei nimittäin ole läheskään samaa tasoa kuin hänen myöhemmät teoksensa (joista olen lukenut vasta kaksi, Liitto ja Mielensäpahoittaja).

Tarina liikkuu erään taaloilla vuoratun nahkatakin ympärillä. Raivio antaa sen Liimataiselle, jonka pitäisi toimittaa se Pennaselle, mutta takki päätyykin narikkalappusotkun kautta Virtaselle. Mukana on myös muita sukunimellä tunnettuja mieshenkilöitä, pari teini-ikäistä skiniä, Pennasen ex-vaimo ja heidän yhteinen poikansa Sami, muutama mummo ja lähiöbaarin tikkaremmi - vähän liikaa henkilöitä minun makuuni, varsinkin kun kenestäkään ei saanut oikein kunnon mielikuvaa. Kirjassa tapahtuu kauheasti koko ajan ja eri henkilöiden menemisiä ja tekemisiä kuvataan vuorotellen hyvinkin tiiviissä rytmissä. Minulla oli vähän vaikeuksia pysyä mukana, eikä oikeastaan kauheasti kiinnostanutkaan, kun en välittänyt yhdestäkään henkilöstä pätkän vertaa.

Mahtaisiko tämä kirja olla enemmän nuorten miesten makuun? Vanha täti ei ymmärrä tämmöisiä tarinoita. En silti sanoisi kirjaa ihan huonoksi, se olisi vain kaivannut vähän rauhallisempaa otetta ja ehkä muutaman uudelleenkirjoittamisen. Nyt siitä paistaa enemmän kirjoittamisen into kuin taito. Mutta kuten alussa sanoin, sittemmin Kyrö on petrannut valtavasti. Jostainhan kaikkien on aloitettava.

Sunnuntaisäveliä, osa 11: Suosikkibändin laulua

Hupsista, blogini meinaa muuttua ihan musablogiksi, kun en tunnu ehtivät julkaisemaan muita kuin näitä musahaastejuttuja. Minulla on monta kirjaa kesken, mutta yhtäkään en ole tällä viikolla saanut luettua loppuun asti. Jotain kirjallisuuteen liittyvää olen sentään tehnyt, kävin nimittäin katsomassa Missä kuljimme kerran-leffan. Luin Kjell Westön kirjan pari vuotta sitten ja tykkäsin siitä aivan valtavasti, joten olin jo etukäteen varautunut pettymään leffan suhteen. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Jossain lukemassani arviossa sanottiin, että elokuva on ikään kuin ylipitkä traileri tulevalle tv-sarjalle, ja se on minusta aika osuvasti sanottu - leffa tuntui koostuvan vain irrallisista kohtauksista sieltä täältä, ja jos tarina ei olisi ollut ennalta tuttu, en varmasti olisi tajunnut juonesta yhtään mitään. No, toivottavasti se tv-sarja on sitten parempi.

Mutta sitten päivän musiikkiteemaan, joka on tällä viikolla Suosikkibändin laulua. Minusta on yleensä hankala nimetä vain yhtä suosikkibändiä, mutta tällä kertaa valinta oli helppo, koska olen viimeiset pari viikkoa jumittanut lähinnä vain yhden bändin yhden levyn parissa. Kasabianin uusin levy Velociraptor! on niin loistava että kyseinen orkesteri toimittakoon nyt suosikkibändini virkaa, vaikka en sen aikaisemmista levyistä ole innostunutkaan. Tässä Re-Wired-biisissä on hauska video.

Viikon kuva-aihe on Tästä olen riippuvainen. En myönnä olevani varsinasesti riippuvainen mistään, mutta teetä tulee kyllä lipitettyä melko runsaasti. Kuvassa Prahan Starbuckista ostettu lempimukini, azorilaista vihreää lempiteetäni, hauska mutta ei kovin käytännöllinen Tukholman-tuliainen Tea-Sub sekä kotimaista luomuhunajaa. Näillä pärjää!