Päivä 30: Kaikkien aikojen lempikirjani

Olen tainnut tämän kirjan mainita jo aika monta kertaa tämän haasteen aikana. Ketään ei siksi varmaankaan yllätä, että kaikkien aikojen lempikirjani on Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli. Se on ollut suosikkini lapsuudesta asti, ja yhä edelleen, aikuisenakin, sen lukeminen aiheuttaa suuria tunteita ilosta itkuun. Tarinan voi lukea seikkailuna, mutta siitä löytyy myös paljon syvällisempiä ajatuksia elämästä ja varsinkin kuolemasta.

Huh, nyt on vihdoinkin tämä 30 days of books -haaste suoritettu! Hauska tätä oli tehdä, vaikka vähän pitkäksi venyikin. Saa nähdä mihin blogimaailman haasteeseen tartun seuraavaksi, onko ehdotuksia?

Päivä 29: Kirja, jota muut inhoavat mutta josta minä pidän

Minulla on niin monipuolinen ja monenlaista kirjallisuutta lukeva tuttavapiiri, että eipä taida olla yhtään sellaista kirjaa, jota kaikki muut inhoaisivat ja josta minä yksi pitäisin. Monet suosikkikirjani kyllä jakavat vahvasti mielipiteitä - esimerkiksi Bret Easton Ellisin Amerikan psykoon harvemmat suhtautuvat täysin neutraalisti - mutta aina löytyy myös minun kanssani samanmielisiä lukijoita.

Lukiossa luimme Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan, ja siitä ei tainnut kukaan luokkakaverini pitää, mutta minä pidin valtavasti - olin lukenut sen jo kerran aikaisemminkin. Tosin tuo lukiolaisten nihkeys kotimaisen klassikon lukemiseen johtui varmasti enimmäkseen siitä, että kirja (vieläpä aika paksu kirja) oli pakko lukea, ei niinkään kirjan huonoudesta. Myös muut koulussa luetut kirjat saivat samanlaisen vastaanoton: suurin osa luokasta narisi miksinäitätyhmiäkirjojapitäälukea-mantraansa, mutta minä ja ehkä muutama muu lukutoukka tykkäsimme. Penkkareiden aikaan lukion äidinkielenluokan oveen ilmestyikin lappu, jossa luki osuvasti Helmiä sioille. (Äidinkielenopettajan nimi oli Helmi.)

Päivä 28: Paras kirjan nimi

Olen aikaisemmin kirjoittanut parhaista levynnimistä ja parhaista bändinnimistä, joten parhaat kirjannimet sopivat hyvin teemaan.

Samoin kuin levyjen ja bändien kohdalla, myös kirjoissa pidän sellaisista nimistä, jotka ovat vähän salaperäisiä ja saavat ihmettelemään mistä tuo kirja mahtaa kertoa.

Tässä muutama esimerkki omasta hyllystäni:

Salman Rushdie: Maa hänen jalkojensa alla (alkuperäinen nimi The Ground Beneath Her Feet on vielä kauniimpi)
Vivi-Ann Sjögren: Saharan aamut ja illat (äänteellisesti kaunis, samaa osastoa kuin alavilla mailla hallanvaara)
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (jo pelkästään satakieli on niin kaunis sana, että kirja ansaitsee paikan tällä listalla)
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (salaperäinen nimi, paljon jännempi kuin alkuperäinen The Secret History)
Kauko Röyhkä: Aave joka maalasi taulun (äänteellisesti kaunis ja myös sopivan hämmentävä.)
Pablo Neruda: Andien mainingit (runollinen, äänteellisesti kaunis, kaukokaipuuta herättävä)

Päivä 27: Yllättävin juonenkäänne tai loppu

Tähän on paha sanoa mitään, ettei paljastaisi liikaa, mutta Ian McEwanin Sovituksen loppu tuli minulle ihan puun takaa. Siis se, mitä Brionysta paljastuu lopussa.

Päivä 26: Kirja, joka muutti mielipiteeni

Enpä kyllä keksi sellaista kirjaa, joka olisi vaikuttanut minuun niin vahvasti että mielipiteeni jossain merkittävässä asiassa olisi muuttunut. Tokihan kaikki luettu vaikuttaa jollain tavalla, mutta että yksi kirja olisi aiheuttanut merkittävän kelkankäännöksen, ei, sellaista en muista kokeneeni.

Mielipiteet kirjailijoista tosin saattavat muuttua, esimerkkinä aikaisemmassa merkinnässä mainitsemani Riku Korhonen, jota ennen hänen kirjojensa lukemista pidin ärsyttävänä öykkärinä. Samalla tavoin minulle kävi Arno Kotron kanssa: hänhän oli jossain vaiheessa Suomen virallinen sinkkukirjailija, joka esiintyi naistenlehtien palstoilla milloin missäkin kokkareissa kuvattuna, enkä pitänyt mitenkään mahdollisena että tuollainen baariliihottaja pystyisi kirjoittamaan mitään minua kiinnostavaa. Sitten ystäväni lainasi minulle Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi -äänikirjan, ja pakko oli myöntää että mies onkin taitava runoilija.

Kutsumus

Kreetta Onkelin Kutsumus ei vakuuttanut minua ollenkaan, mutta luin sen kuitenkin loppuun asti, lähinnä siksi että se oli melko ohut ja nopealukuinen. Lähes pelkistä lyhyistä päälauseista koostuva teksti ei kyllä millään tavalla tempaissut mukaansa, ja henkilöhahmotkin olivat järjestään tyhmiä ja vastenmielisiä. Lähinnä tästä tuli mieleen Juha Vuorisen Juoppohullu-kirjat, tosin Onkelin kirjassa päähenkilöt ovat naisia, mutta heillekin hapan maistuu. Välillä yletön kärjistäminen pisti vähän hymyilyttämään, mutta enimmäkseen se vain ärsytti.

En ole kovin syvällisesti tutustunut Onkelin tuotantoon, Ilosen talon luin joskus vuosia sitten mutta siitäkään en paljoa muista. Sanokaapas, arvon lukijaraati, kannattaako Onkelia lukea lisää vai luovutanko suosiolla?

Päivä 25: Henkilöhahmo, johon samaistun eniten

Nyt otan loppurutistuksen tämän 30 days of books -haasteen suhteen! Johan olen tämän kanssa jumittanutkin 30 päivän sijasta lähes kolme kuukautta. Aiheita on jäljellä kuusi, samoin kesäkuun päiviä, joten lupaan ja vannon että ensi torstaihin mennessä haaste on hoidettu pois jaloista.

Olen aina ollut vähän erakkoluonne ja yksinäinen susi, joten samastun helposti hahmoihin, jotka ovat jotenkin ulkopuolisia. Lapsena en muuten ollut kovinkaan innokas tyttökirjojen lukija, mutta L.M. Montgomeryn Pieni runotyttö tuli luettua useampaan kertaan. Samastuin aika vahvasti päähenkilöön, kirjoittamista harrastavaan Emiliaan, joka jää orvoksi ja joutuu muuttamaan ankaran Elisabet-tätinsä luo Uuden Kuun kartanoon. Kirjan tunnearvoa lisäsi se, että äitini oli kouluaikoinaan voittanut sen palkintona kirjoituskilpailusta, ja minä tietysti halusin seurata äidin ja Emilian jalanjälkiä lahjakkaana kirjoittajana.

Tomek Tryznan Tyttö Ei-kukaan -kirjan päähenkilön Marian kanssa tunsin myös vahvaa yhteenkuuluvuutta. Marian perhe muuttaa Puolan maaseudulta kaupunkiin tytön ollessa teini-ikäinen. Uudessa koulussa ei ole helppo löytää ystäviä, ja Maria on aika hukassa myös itsensä kanssa yrittäessään löytää omaa rooliaan aivan eri maailmassa kasvaneiden koulukavereiden joukossa. Luin kirjan vasta joskus yli parikymppisenä, mutta silti samastuin Mariaan ja hänen ulkopuolisuuden tunteisiinsa.

Tuorein samaistumiskohteeni on Stieg Larssonin Millennium-trilogian Lisbet Salander. En ole (ihan) yhtä rankka kuin Lisbet, mutta hänkin on selvästi ulkopuolinen ja omia polkujaan kulkeva hahmo.

Hyvästi tytöt

Olenko kertonut, että rakastan Riku Korhosta? Korhonen on vähän niin kuin Juha Itkosen tosi cool isoveli, se jolla on nahkarotsi ja prätkä, ja johon kaikki Juhan tyttökaverit ovat salaa vähän ihastuneet. Itkonen on se joka äidin unelmavävy, jonka kirjoista pitävät niin äidit ja tyttäret kuin mummotkin, kun Riku Korhonen on paria astetta rankempi eikä niin kaikkien makuun.

Minulla oli aikaisemmin (ennen kuin olin lukenut yhtään hänen kirjaansa) sellainen kuva että Korhonen kirjoittaa vain ryyppäämisestä ja panemisesta - miehen julkisuuskuva on siis kenties ollut hieman vääristynyt. Itsellenikin tuntemattomasta syystä lainasin kuitenkin ehkä pari vuotta sitten kirjastosta Lääkäriromaanin, ja huomasin olleeni väärässä: Korhosen kirjoissa on kyllä viinaa ja seksiä, mutta paljon muutakin. Tykkäsin Lääkäriromaanista todella paljon. Sen jälkeen lukemani Kahden ja yhden yön tarinoita ei kolahtanut ihan yhtä voimalla, mutta siitäkin pidin. Tällä viikolla kirjastossa käsiini osui novellikokoelma Hyvästi tytöt, ja sen luettuani olen taas aivan umpirakastunut Riku Korhoseen.

Kirjassa on 25 kertomusta erilaisista tytöistä, lapsuuden ensirakkauksista naapurin nuorikkomummoon. Kehyksenä tarinoille on keski-ikäistyvän miehen kauhistuttava havainto, että tytöt eivät kiinnitä häneen enää mitään huomiota.

Vilkaisin ympärilleni. Aamupäivänhiljaisessa baarissa ei ollut yhtään tyttöä. Olin helpottunut. Täällä saattoi puhua rehellisesti. Ei tarvinnut istua tuolilla luonnottoman rentona tai ryhti jäykkänä kuin fakiirilla, ei tarvinnut vetää vatsaa sisään, esittää ja näytellä, hakea teräksenhohtoa silmiin, madaltaa ääntä automainostasolle, jännittää hauista kohtuuttomasti tuoppia nostaessa, sanoa kerran minuutissa jotain hauskaa niin kovaa että se kantautuisi naapuripöytiin, ei tarvinnut ponnahtaa tuolista dynaamisesti, kävellä salin poikki intensiivisesti, tempaista vessanovea dramaattisesti, kusta kohtalokkaasti, pestä käsiä määrätietoisesti ja palata pöytään aristokraattisesti. Saattoi vain istua, ryypiskellä laiskasti ja puhua rakkaalle ystävälle siitä, mikä sorti mieltä.

Pidin kaikista kirjan tarinoista. Parhaiten mieleen jäivät hiukan surumielinen Naapurin nuorikkomummo ja aivan kahjo Neitsyttä etsimässä, jossa mies pyrkii maalaiskylän neitsyiden pöksyihin auttamalla heitä erilaisissa hankalissa tehtävissä, kuten karanneen hiehon haku metsästä tai myllyn korjaus. Nykytekniikka on kuitenkin niin haastavaa, että aina joku ehtii viedä tytön neitsyyden ennen kuin mies saa annetun tehtävän suoritettua. (Maaseutu ei ole entisensä, ajattelin. Siinäkin pitäjässä elämä oli yhtä yliteknistä huorailua.) Hauska oli myös Radalla, jossa nainen kouluttaa miestä kulkemaan baarien ohi kuonokopan ja piiskan avulla tai Rakastuneet ja kuolemattomat - populaaritieteellinen muistelo, jossa tyttönero rakentaa vanhasta lypsykoneesta puoliautomaattista rakkauskonetta.

Tämän kirjan lukemisesta tuli hyvä mieli. Tunnen myös sympatiaa kehyskertomuksen ikäkriisiä potevaa miestä kohtaan - itsekin olen jo sen ikäinen että ne hehkeimmät tyttövuodet ovat jo ollutta ja mennyttä. 

En tarkkaan tiennyt mistä se johtui, tuo tyttöys, ehkä se oli jonkinlaista olemuksen valoa, kehon ja mielen valoa, tyttövaloa jota katsellessa teki mieli heittää kädet kohti taivasta ja ylistää tätä uskomatonta maailmaa, sen haurasta tasapainoa, teki mieli suojata ja lohduttaa pienempiään ja lahjoittaa vähät rahansa kansalaisjärjestölle.

Ihanaa juhannusta kaikille lukijoille!

Madeiran riippuvat kirjatarhat

Lukemisen lisäksi yksi lempiharrastuksistani on matkustaminen. Reissuilla tulee luonnollisesti poikettua myös paikallisissa kirjakaupoissa. Tykkään hengailla hyllyjen välissä, vaikka en välttämättä mitään ostakaan - matkalaukun on tarkoitus mahtua kiinni paluumatkallakin, ja mielellään pysyä myös lentoyhtiön painorajojen alapuolella.

Kirjakauppoja tulee harvemmin valokuvattua, mutta muutama kuukausi sitten Madeiralla käydessäni löysin kaupan, joka oli pakko ikuistaa muistikortille:

Livraria Esperança on kuulemma Portugalin suurin ja yksi maailman suurimmista kirjakaupoista, ja sen voin uskoa. Kirjoja on aivan valtavasti ja hyllyjen lisäksi niitä on kaikkialla muuallakin: seinillä, portaissa, katosta roikkumassa, ikkunalaudoilla, pinoissa lattialla... Kauppa on vanha, sokkeloinen rakennus jossa on ainakin viisi kerrosta. Aina kun luulin kiertäneeni koko liikkeen, huomasin että jostain nurkasta pääsee vielä uuteen huoneeseen ja sieltä nousevat taas portaat seuraavaan kerrokseen. Kaupasta vihdoin poistuessani huomasin, että liiketila jatkuu kadun toisella puolella - sinne en uskaltanut enää edes kurkistaa, ettei kirjapaljoudella ylikuormitettu pääni olisi tiltannut täysin.

Onneksi lähes kaikki kirjat ovat portugalinkielisiä, joten en joutunut ostamaan mitään. Jos kauppa olisi ollut täynnä englanninkielisiä kirjoja, en ehkä viikon mittaisella lomallani olisi muuta tehnytkään kuin penkonut hyllyjä ja löytänyt kasapäin kirjoja, jotka on ihan pakko saada. Kehnosti olisi käynyt matkalaukun kanssa.

Jos olet menossa Madeiralle, tuo kauppa kannattaa tsekata ihan siksi, että kirjapaljous on näkemisen arvoinen vaikkei mitään ostaisikaan. Liike on Funchalin keskustassa osoitteessa Rua dos Ferreiros 119 ja 156 (molemmin puolin katua).

Jossain Livraria Esperançaa verrattiin Babylonin riippuviin puutarhoihin - siellä riippuu kukkien ja hedelmien sijasta kirjoja.

 

Mies katoaa

Kylläpä on tullut luettua ihan peräkanaa monta tosi hyvää kirjaa! Alexandra Salmelan 27 eli Kuolema tekee taiteilijan, Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna ja nyt vielä Joel Haahtelan Katoamispiste.

Olen lukenut Haahtelalta aikaisemmin ainakin Naiset katsovat vastavaloon ja Lumipäiväkirjan, joista olen pitänyt, mutta tämä Katoamispiste taitaa kyllä mennä tykkäämislistan kärkeen.

Kirjan kertoja tapaa kadulla ranskalaisen naisen, joka on tullut Helsinkiin etsimään entistä miestään. Pariskunta on eronnut, mutta miehellä on eron jälkeenkin ollut tapana pitää yhteyttä ex-vaimoon säännöllisesti. Viimeinen viesti on postikortti Helsingistä puolen vuoden takaa, sen jälkeen ei mitään. Pian käy ilmi, että mies ja vuonna 2004 kuollut kirjalija Raija Siekkinen liittyvät jotenkin toisiinsa. Kertoja, joka on itsekin kirjoittanut muutaman kirjan, kiinnostuu tästä ja jatkaa asian tutkimista, vaikka ranskalaisnainen päättääkin lopettaa etsinnän ja palata Pariisiin.

Niinä päivinä minusta tuntui kuin olisin valmistautunut rikokseen ja siksi oli kuljettava äänettömin askelin, tunnusteltava pimeää, varottava katkaisijaa, valoa, joka voisi säikyttää kaiken pois. Olin astumassa paikkaan, johon kenelläkään ei ollut asiaa, toisen ihmisen elämään, ja pelottavinta oli varmuus; ettei kukaan voisi estää minua, kieltää, hänkään ei voisi sanoa enää mitään. Ja kun aamun olivat tuulisia, kun ikkunat kolahtelivat ja kaupungin melu kasvoi, hukutti muut äänet alleen, oli pysähdyttävä, kuunneltava, avattava huoneiden ovet hiljaa; jos hän sittenkin seisoisi siinä ja näkisi kaiken.

Tarina on mielenkiintoinen, välillä jopa vähän salapoliisikertomuksen henkinen, kun kertoja kiertää hotelleja ja matkustajakoteja etsimässä tietoja kadonneesta miehestä ja tutkii samalla Raija Siekkisen vaiheita. Jännää että kirjan hahmoksi on otettu ihan oikea henkilö - tosin lukijan on vaikea tietää mikä on totta ja mikä fiktiota, eikä sillä ole tässä tapauksessa väliäkään. Etelä-Suomen Sanomien haastattelussa Haahtela kertoo pitävänsä David Lynchin elokuvista, ja tarinassa on toden totta vähän lynchmaista hämäryyttä ja salaperäisyyttä.

Kirja herätti kiinnostuksen Raija Siekkisen tuotantoa kohtaan, ei vähiten kirjan lopussa olevien kirjailijan kiitoksien takia, jossa Haahtela omistaa kirjan "Raijalle, jonka kirjoihin on kätketty onni". Olen lukenut vain yhden Siekkisen teoksen, lastenkirjan Herra Kuningas, ja se oli ainakin varsin sympaattinen (ja Hannu Tainan hienosti kuvittama), mutta nyt haluan tutustua Siekkisen muuhunkin tuotantoon. Osaatteko suositella jotain tiettyä kirjaa häneltä?