Runohaaste, osa 1

K-blogin Jenni on käynnistänyt runohaasteen, johon ilahduttavan moni bloginpitäjä onkin jo osallistunut. Minä rakastan runoja, mutta olen kauhean huono lukemaan niitä: en jotenkin osaa keskittyä, hiljentyä ja malttaa lukea riittävän vähän kerrallaan, vaan ahmin runokirjoja samalla tavalla kuin romaaneja. Ei hyvä.

Silloin tällöin vastaan tulee niin lumoava runo, että se pysäyttää ja saa väkisinkin miettimään, maistelemaan sanoja ja pohtimaan sisältöä. Sellaiset runot pitäisi aina hoksata kirjoittaa muistiin, mutta senkin suhteen olen ihan hapero. Niinpä unohdan ne hyvätkin runot enkä osaa niihin enää palata. Ehkä runohaasteen myötä tulee kirjoiteltua mieleenpainuvia runoja talteen tänne blogiin. Yritän ainakin!

Tämä ensimmäinen runo on hiukan epämääräinen tapaus, koska en tiedä, onko sitä koskaan virallisesti julkaistu (googlekaan ei kertonut kun kysyin). Luen parhaillaan Tove Janssonista kertovaa muistokirjaa Resa med Tove, jossa ystävät, työtoverit ja muut läheiset kertovat Tovesta. Irmelin Sandman Lilius kertoo saaneensa nuorena Tovelta pienen runovihkosen, jossa tämä runo oli mukana (vai runot? En ole varma onko kyse kahdesta eri runosta (tai saman runon eri versioista) vai yhdestä, jossa on kaksi säkeistöä). Minusta tämä on ihana, ja kuulostaa ruotsiksi tosi kauniilta. Sitäkään en tiedä onko tätä käännetty suomeksi. Jos lukijoissa on joku Tove Janssonin runoihin perehtynyt, niin valaiskaa minua!

Novembervisa

Det var sent i november och skymningen kom

som en tjuv kröp den in i mitt hus

blott för ensamhets skull slog jag i ett glas rom

och steg upp för att tända mitt ljus

och gick fram till mitt fönster där staden låg stum

i sin kvävande svepning av snö.

Det var andlöst tyst, som det är i ett rum

där man väntar att någon skall dö.

Det var sent i november och skymningen kom

den steg in som en vän i mitt hus,

och för festlighets skull drack jag ur min rom

och tände varteviga ljus

och gick fram till mitt fönster där staden låg stum

i sin klänning av snö som till fest.

Det var andlöst tyst som det är i ett rum

där man väntar en älskad gäst.

Keittokirjoja, osa 1. Tuija Ruuska: Kasviskeittiö

Leena Lumi on esitellyt blogissaan kasvisruokakirjoja, ja minäkin päätin laittaa lusikkani soppaan kertomalla omista suosikeistani. Tykkään ruuanlaitosta ja olen ollut enimmäkseen kasvissyöjä lähes koko aikuisikäni, joten en juuri omista muita kuin kasvisruokaohjeita sisältäviä keittokirjoja. Niistä aion esitellä teille kovimmassa käytössä olevat, eli ne joista löytyvät useimmat suosikkireseptini. Nykyään käytän paljon nettiä ruokaideoiden ja -ohjeiden hakuun, mutta kyllä muutamia hyväksi todettuja keittokirjojakin on hyvä olla hyllyssä - niitä on mukava selailla ja katsella upeita kuvia ruoka-annoksista. Kuvat ovat minulle hyvin olennaisia keittokirjoissa, en oikein osaa toimia sellaisen kirjan kanssa, jossa ei ole kuvia, tai varsinkaan sellaisen, jossa kuvat ovat huonoja. Ruokahaluhan siinä menee, ei sellaista ruokaa tee mieli kokeilla, joka jo kuvassa näyttää vaisulta ja mitäänsanomattomalta!

Aloitan keittokirjasarjan kirjalla, joka on hyllyni pitkäaikaisimpia ja eniten plärättyjä keittokirjoja.

Tuija Ruuskan Kasviskeittiö (2005) on hyvä ja monipuolinen kasviskeittokirja, joka sopii myös aloittelevalle kasvisruokakokille. Kirjan alussa on Kasviskokin perustiedot -osio, jossa käydään läpi ruuanlaittovälineitä ja -menetelmiä, palkokasvi-, pähkinä- ja viljalajikkeita ja niiden käsittelytapoja, erikoisraaka-aineita (kuten merilevä) ja mausteiden käyttöä ruuanlaitossa. Kirjan lopussa on lisäksi pieni tietopaketti ravintoaineista ja niiden lähteistä.

Reseptit on jaettu neljään ryhmään: Suolaiset piiraat ja salaatit, Keitot, Lämpimät ateriat ja Jälkiruoat ja juomat. Ohjeet ovat melko yksinkertaisia, eikä niissä juurikaan käytetä erikoisraaka-aineita, joten normaalin ruokakaupan tarjonnalla pärjää hyvin. Kirja on muutenkin erittäin hyvin arkikokkaukseen sopiva, ruuat ovat maukkaita ja ravitsevia perusruokia, jotka valmistuvat melko nopeasti ja vähällä vaivalla. Ja kuvat ovat kauniita, värikkäitä ja herkullisia! (Näiden blogikuvien laatu ei ole häävi, koska en ehtinyt kuvata niitä päiväsaikaan luonnonvalossa, vaan ne on räpsitty keittiössäni hehkulampun valossa...mutta ehkä niistä jonkinlaisen idean saa.)

Lopuksi vielä yksi lempiohjeistani tästä kirjasta: Suomi-jambalayaa tulee kokkailtua usein, koska se on maukasta ja ruokaisaa, hyvää arkiruokaa. Lisäksi näin sadonkorjuuaikaan sen valmistus onnistuu lähes kokonaan kotimaisista raaka-aineista. Vaihtelua ruokaan saa käyttämällä erilaisia papuja (itse käytän usein kidneypapuja) tai vaikka kokeilemalla ohran tilalla eri viljoja, esimerkiksi riisiä, josta jambalaya yleensä tehdään.

Suomi-jambalaya (4-6 hengelle)

6 dl keitettyä ohraa (n. 2 dl raakaa ohraa)
1 vihreä paprika
pieni pala selleriä
puolet pienestä kesäkurpitsasta
2 porkkanaa
3 tomaattia
1 sipuli
2-3 rkl öljyä
4-5 valkosipulin kynttä murskattuna
0,5-1 tuoretta chilinpalkoa pilkottuna
2 rkl tomaattipyreetä
3 rkl vettä
2 dl keitettyjä härkäpapuja tai pakasteherneitä
3 rkl tuoretta timjamia tai 2 tl kuivattua
2-3 rkl viinietikkaa
1-2 tl suolaa
1-2 dl pilkottua tuoretta persiljaa

Keitä ohra. Suikaloi kasvikset, kuutioi tomaatti ja pilko sipuli pieneksi. Kuumenna öljy kattilassa tai pannulla ja paista pilkottua sipulia valkosipulin ja chilin kanssa muutama minuutti. Lisää tomaattipyree ja sekoita hetki. Lisää juurekset ja vesi ja hauduta n. 10 min. Lisää keitetty ohra ja pavut, sekoita huolellisesti (jos käytät pakasteherneitä, voit lisätä ne viinietikan kanssa lopuksi) ja anna maustua muutamia minuutteja. Lisää paprika, kesäkurpitsa, tomaatti ja tuore timjami ja anna hautua vielä n. 10 min. Lisää viinietikka ja suola ja anna vetäytyä kannen alla viitisen minuuttia. Ripottele päälle tuoretta persiljaa ja tarjoile sellaisenaan tai raikkaan vihersalaatin kanssa.

Kjell Westö: Halkeamia

Jostain syystä oletin, että Kjell Westön Halkeamia olisi novellikokoelma. Olin vilkuillut kirjaa aikaisemmin kirjakaupassa, ja kirjaston viikkolainahyllystä sen bongatessani tutkailin sitä vähän tarkemminkin, mutta silti vasta kotona, kun aloin varsinaisesti lukemaan kirjaa, tajusin, että se onkin kokoelma Westön kolumneja ja muita ei-fiktiivisiä tekstejä. Olin hitusen pettynyt, sillä olin nimenomaan novellinlukutuulella, mutta päätin sitten kuitenkin lukea kirjan, koska yleensä pidän Westön teksteistä kirjoitti hän mitä tahansa.

Kirjan rungon muodostavat Yhteishyvä-lehdessä julkaistut kolumnit, joista suurin osa olikin minulle ennestään tuttuja (Yhteishyvässä on aika vähän minua kiinnostavia juttuja, mutta Westön kolumnin luen aina). Tuttuus ei sinänsä haitannut, harva kolumni on niin väkevästi mieleeni painunut etteikö sitä voisi uudestaan lukea. Hyvä kuitenkin, että mukana oli muitakin, minulle uusia kirjoituksia, mm. Hufvudstadsbladetissa,Veikkaaja-lehdessä tai eri antologioissa aikaisemmin julkaistuja.

Kirja on jaettu seitsemään osaan kirjoituksien aihepiirin mukaan, ja kunkin aihepiirin sisällä tekstit ovat aikajärjestyksessä. Tämä on hyvä ratkaisu, koska pelkän kronologian mukaan koottuna kirja olisi melkoinen sillisalaatti. Westö on kirjoittanut paljon mm. musiikista, urheilusta, suomalaisuudesta ja suomenruotsalaisuudesta ja etenkin Helsingistä ja helsinkiläisyydestä, ja nyt eri aiheita koskevat tekstit ovat luettavissa kätevästi yhtenä kokonaisuutena. Westö on myös kirjoittanut tätä kokoelmaa varten teksteihin jälkisanoja, joissa hän kommentoi esim. tekstin taustaa, kirjoitusajankohtaa ja saamaansa palautetta. Esimerkiksi maahanmuuttoa käsitellyt kolumni oli saanut aikaan palautevyöryn, jonka seurauksena Westö kirjoitti aiheesta uuden kolumnin, ja vielä kolmannenkin. Nämä kaikki ovat mukana kirjassa ja muodostavat jälkisanoineen kiinnostavan kokonaisuuden.

Ehkä eniten pidin vuonna 1989 julkaistusta Suomalainen mäkihyppääjä-kolumnista, jossa pitkään jatkunut nousukausi vertautuu suomalaisten mäkihyppääjien (etenkin Matti Nykäsen) huimaan menestykseen. Se jäi mieleen ehkä siksikin, että se voisi yhtä hyvin olla novelli, ja vieläpä aika hauska sellainen. (Aikaisemmassa Westötä koskevassa kirjoituksessani onkin mainittu siitä, kuinka Westö ei pidä tärkeänä millä nimellä hänen kirjoituksiaan kutsutaan.)

Musiikkiaiheisia kirjoituksia luen aina mielelläni, vaikka Westön musiikkimaku ei ihan osu yksiin omani kanssa - minä en ainakaan vielä ole ymmärtänyt bluesin hienoutta ja pidän paljon brittipopista, joka ei Kjelliä tunnu juuri koskettavan. Ilahduin kuitenkin valtavasti, kun löysin kirjasta Noir Désir-bändiä koskevan kirjoituksen. Ranskalainen yhtye ei ole Suomessa (eikä kai nykyään oikein muuallakaan) kovin tunnettu, ja jos onkin, niin ei musiikkinsa takia, vaan siksi että laulaja Bertrand Cantat pahoinpiteli naisystävänsä kuoliaaksi vilnalaisessa hotellissa vuonna 2003. Westö kirjoittaa juuri tästä, pohtien onko ihmisen tekojen ja hänen taiteensa välillä suora yhteys, ts. jos ihminen on tappaja, voiko ja saako hänen tekemästään musiikista pitää.

Minusta Noir Désirin Le Vent Nous Portera on valtavan kaunis kappale.

Sunnuntaisäveliä, osa 2: Inhokkilauluni

Vuorossa on Sunnuntaisävelien kakkososa ja aiheena inhokkilauluni. Aluksi ajattelin että tämä olisi vaikea keksiä, kun en juuri joudu kuuntelemaan sellaista musiikkia, josta en pidä (kuuntelen radiota hyvin vähän, ja jos kuuntelen niin Radio Helsinkiä, jossa soitetaan enimmäkseen hyvää musiikkia). Harkitsin jonkun Suomiräp-biisin valitsemista, koska se genre ei ole minun musiikkiani sitten yhtään, mutta en sitten sieltäkään osannut mitään yksittäistä kappaletta nimetä. Sitten koin valaistumisen hetken - tämä biisihän on aivan itsestäänselvä valinta inhokkilaulukseni.

En pidä Yöstä muutenkaan, mutta tämä mollijollotus on heidän tuotantonsa pahimmasta päästä, osin tietysti siksi, että tätä on joutunut kuulemaan ihan liikaa. Biisin teksti on kömpelö eikä Olli Lindholm ole koskaan osannut laulaa. En muutenkaan ymmärrä suomalaisten rakkautta musiikilliseen synkkyyteen, kurjuuteen ja itsesäälissä rypemiseen. Kun tässä maassa on muutenkin ihan riittävän synkkää (varsinkin talvella) niin mieluummin kuuntelen jotain nostattavaa ja positiivista musiikkia kuin tällaisia itkuvirsiä.

Viikon kuva-aihe on Kaikessa kiireessä.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Olipa erikoinen kirja tämä Herra Darwinin puutarhuri. Jollain tavalla pidin siitä, mutta toisaalta en tiedä ymmärsinkö siitä yhtään mitään. Kristina Carlsonin tyyli on ainakin mielenkiintoista ja erikoista, lauseet alkavat ja päättyvät vähän miten sattuu, välimerkkejä ei kovin paljoa näy, pisteitä varsinkaan. Tulee sellainen tunne kuin kuuntelisi Downin kyläläisten ajatuksia sivustaseuraajana, kärpäsenä katossa, kuulisi pätkän sieltä ja toisen täältä. Tai kuin sukeltaisi ihmisten ajatuksista ja sanoista muodostuneen sarjakuvamaisen puhekuplapilven läpi.

Herra Darwin itse ei ole kirjassa läsnä muuten kuin kyläläisten puheiden kautta, onhan hän paikallinen julkkis, jolla käy vieraita Lontoosta saakka. Eipä puutarhuri Davieskaan varsinaisesti kirjan päähenkilö ole, vaan tarinassa on aktiivisesti mukana koko kylän väki. Daviesia oudoksutaan, koska hän ei käy kirkossa ja on muutenkin vähän erillään yhteisöstä, elelee vaimon kuoltua lastensa kanssa.

Kirjassa ei ole varsinaista juonta. Välillä luulin että sellainen kehittyisi, kun kylään saapui kummallinen keikari, jonka kyläläiset tunnistivat vanhaksi tutuksi ja jonka paluusta ei ilahduttu, mutta sekin juonenpätkä hiipui sitten jonnekin. Ehkä kirjaa olisi pitänyt pohdiskella ja analysoida tarkemmin sen idean ymmärtääkseen, mutta minulla ei oikein ole kiinnostusta tai keskittymiskykyä sellaiseen. Jotain viehättävää tässä kuitenkin oli, joten ei teos kylmäksi jättänyt missään tapauksessa. Tosin täytyy sanoa, että jos tämäntyylinen kirja olisi  kovin paljon pidempi, niin joutuisin ehkä jättämään kesken. Näin pienenä annoksena (176 nopealukuista sivua) kerrontatyylin erikoisuus tuntuu hauskalta, mutta pitemmän päälle se varmaan alkaisi puuduttaa ja ärsyttää ainakin minun kaltaistani ymmärtämätöntä lukijaa.

Linnut olivat kirjassa hauskoja, niillä oli omat äänensä: naakat naureskelevat ylimielisesti kirkontornissa, kanat kotkottavat paheksuvasti ja varpuset tirskuvat ja hihittelevät keskenään.

Keskenjääneitä & huonosti luettuja

Joidenkin kirjojen suhteen pitää lopulta luovuttaa, kun lukeminen ei etene vaikka kuinka ponnistelisi. Tosin aika harvan kirjan kanssa jaksan nykyään oikeasti ponnistella. Ennen yritin lukea kaiken aloittamani ihan periaatteen vuoksi loppuun, mutta sittemmin olen todennut että maailmassa on liian paljon hyviä kirjoja, että aikaa olisi tuhlattavaksi huonoihin - siispä jätän nihkeästi etenevät opukset suosiolla kesken ja siirryn johonkin houkuttelevampaan.

Keskenjäänyt kirja ei välttämättä ole huono. Voi olla, että vain hetki on väärä, ja sama kirja kolahtaa sitten myöhemmin, ehkä eri elämäntilanteessa tai muuten vain erilaisella mielellä sitä lukiessa. Tosin aika harvoin tulee kerran keskenjäänyttä kirjaa yritettyä uudestaan, mutta esimerkiksi joitain klassikoita voisin kokeilla: ainakin Anna Kareninaa ja David Copperfieldia olen vuosia sitten yrittänyt lukea huonolla menestyksellä, ja ne ovat jääneet jotenkin kaihertamaan. Ehkä vielä jonain päivänä...

(On myös sellaisia kirjoja, jotka ensimmäisellä lukukerralla vievät täysin jalat alta ja tuntuvat parhailta kirjoilta ikinä, mutta kun niitä yrittää lukea myöhemmin uudestaan, ei pääsekään alkua pidemmälle ja ihmettelee että mikä tässä muka niin hienoa oli. Ne ansaitsisivat ehkä oman blogikirjoituksensa.)

Tässä pari kirjaa, jotka ovat ihan viime aikoina jääneet kesken tai tulleet luetuiksi vain sieltä täältä:

John Berendtin The City of Falling Angels. Olisin niin halunnut pitää tästä kirjasta, koska edellinen lukemani Berendtin kirja, Midnight in the Garden of Good and Evil, oli todella koukuttava "page turner" ja teki minuun valtavan vaikutuksen. Ja Falling Angelsin kansikin on niin kaunis! Mutta ei, ei vaan napannut. Kirja kertoo Venetsiasta ja venetsialaisista, mutta en päässyt niin pitkälle, että olisin löytänyt siitä jonkin yhtenäisen juonen. Mielenkiintoisia paikkoja ja persoonia Berendt on Venetsiasta löytänyt, mutta en vain jaksanut kiinnostua niistä tarpeeksi. En ole käynyt Venetsiassa eikä sinne matkustaminen ole suunnitelmissakaan (vaikka toki siellä olisi kiinnostavaa käydä joskus), joten minulla ei ole minkäänlaista kosketuspintaa paikkaan, siksi tämä kirjakaan ei oikein koskettanut. Ehkä joku Venetsia-fani saisi tästä enemmän irti.

Myös tämän toisen keskenjääneen, tai pikemminkin sieltä täältä luetun kirjan kansi on minusta upea. Uhoa ja unelmia on kokoelma kulttuurintutkija Alice Echolsin kirjoituksia 1960-luvusta ja silloisten rotu- ja seksuaalikiistojen ja -mullistusten vaikutuksista nykypäivään asti (tai vuosituhannen vaihteeseen; kirja on julkaistu 2002).

Olen aikaisemmin lukenut Echolsin kirjoittaman Janis Joplinin elämäkerran Paratiisin arvet, ja siitä pidin valtavan paljon. Myös siinä Echols kirjoitti paljon 60-70-lukujen yhteiskunnallisesta murroksesta, ja sen perusteella ajattelin että jaksaisin Echolsin avulla perehtyä asiaan tarkemminkin. Enpä sitten kuitenkaan jaksanut: Uhoa ja unelmia -kirjassa mielenkiintoisimpia lukuja ovat juuri Joplinia ja muita rokkareita käsittelevät luvut, mutta muuten silloisen amerikkaisen yhteiskunnan ja politiikan läpikäyminen ei houkuttanut kovin tarkkaan lukemiseen. Naisten vapautusliike ja feministinen seksuaalipolitiikkakin ovat aiheina ihan kiinnostavia, mutta silti niistä lukeminen ei nyt vain ottanut sujuakseen. Ehkä osasyynä oli sekin, että kirja käsittelee nimenomaan USA:ta, joten, samaan tapaan kuin Berendtin Venetsian kanssa, tämänkin kirjan ongelmana oli etäisyys ja kosketuspinnan puuttuminen. Mutta Janis Joplinista, Lenny Kravitzista ja Joni Mitchellistä luin oikein mielelläni, ja toivon että Echols vielä joskus kirjoittaa Mitchellin elämäkerran (jota hän kertoo harkinneensa Mitchelliä haastatellessaan).

Aion jatkossakin silloin tällöin kirjoitella kesken jääneistä kirjoista, ja ajattelin myös tehdä blogiini välilehden, johon listaan luettujen lisäksi myös ne lukematta jääneet. Ne kertokoot omaa tarinaansa siitä, millainen kirjavuosi on ollut.

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunaista hibiskusta on kehuttu monissa blogeissa (mm. Opuscolossa, Kirjavassa kammarissa ja Kirjamielellä-blogissa), ja niinpä minäkin poimin sen kirjastosta mukaani. Usein välttelen runsaasti hehkutettujen kirjojen lukemista (tai jätän ne myöhemmäksi), ja niin olisi ehkä pitänyt tehdä tämänkin kirjan kanssa. Vaikka kirja oli kaikinpuolin hyvä ja pidin siitä kovasti, takaraivossa oli kuitenkin koko ajan ajatus "no onko tämä nyt kuitenkaan niin hyvä kuin kaikki väittävät". Jos olisi lukenut kirjan ilman ennakko-odotuksia, ihan vain omia aikojani, olisin luultavasti ihastunut siihen enemmän kuin nyt.

Kirjan tarina on varmaan useimmille jo tuttu, mutta kerrataan silti lyhyesti: tarinan kertoja on 15-vuotias nigerialaistyttö Kambili. Hän on rikkaasta ja etuoikeutetusta perheestä, jonka isä on tunnettu hyväntekijä ja hurskas katolilainen. Kotona isä on kuitenkin äkkipikainen ja julma itsevaltias, joka tekee lapsilleen tarkat lukujärjestykset joiden mukaan heidän pitää aikansa käyttää. Toisaalta isä on hyvin rakastava ja lempeäkin, mutta hän ei hyväksy pieniäkään epäonnistumisia tai kurista lipsumista. Kambili ja hänen veljensä Jaja pääsevät muutamaksi päiväksi vierailulle isän siskon Ifeoma-tädin luo, jossa he pääsevät näkemään hyvin erilaista elämää ja uskonnollisuutta, ja alkavat ymmärtää että isän tapa elää ei aina ole se oikea.

Adichien kerronta on erittäin sujuvaa ilman mitään turhia kikkailuja, mikä tekee kirjasta nopean ja miellyttävän lukea. Kyseessä on kirjailijan esikoisteos, mitä ei välttämättä uskoisi, sen verran kypsää ja valmista teksti on. En ole lukenut Adichien myöhäisempiä kirjoja, joten en osaa niihin verrata, mutta jos esikoinen on näin erinomainen niin eivätköhän muutkin teokset ole tutustumisen arvoisia! Välillä minusta tosin tuntui, että tarinassa on vähän liikaakin aineksia: oli perheväkivaltaa, uskontoa, yliopistomellakoita, lehdistönvapauskysymyksiä ja muuta politiikkaa ja siihen päälle vielä Kambilin ihastuminen katoliseen pappiin. Vähän vähempikin olisi ehkä riittänyt kelpo tarinaan, mutta hyvä kirja Purppuranpunainen hibiskus on tällaisenaankin.

Luen varmasti jossain vaiheessa myös Adichien Puolikkaan keltaista aurinkoa, mutta sen jätän jonnekin hamaan tulevaisuuteen, sellaiseen aikaan kun olen unohtanut kaiken blogihehkutuksen ja voin löytää kirjan ihanuuden ilman valtavia ennakko-odotuksia. :)

Sunnuntaisäveliä, osa 1: Suosikkilauluni

Tämänhetkinen suosikkibiisini ei ole ihan tuore tapaus, se on julkaistu jo vuonna 2005 Kentin Du och jag döden -levyllä. Olen aina tykännyt levystä (se on mielestäni ehkäpä Kentin paras levy), mutta syystä tai toisesta en ollut kuunnellut sitä pitkään aikaan, kunnes nyt yhtäkkiä löysin sen uudestaan. Olin kotimatkalla Kroatian-reissulta, ja kuten tapanani on, laitoin bussimatkalla kuulokkeet korviin ja musiikin tulvimaan mp3-soittimestani. (Ulkomailla reissussa ollessani en oikeastaan ikinä kuuntele musiikkia, kun on niin paljon muutakin havainnoitavaa, joten takaisin Suomeen tullessa on ihanaa päästä täyttämään musiikillinen puutostila. Kolmen-neljän tunnin bussimatka Helsinki-Vantaalta kotiin on tähän oiva tilaisuus.) Kentin levy tuntui elokuun hämyiseen yöhön sopivalta, ja kuulostikin pitkän tauon jälkeen niin hyvältä, että olen vielä kotiin tultuanikin kuunnellut sitä lähes päivittäin. Tämän Palace & Main -biisin parissa olen jumittanut erityisen runsaasti:

Biisin teksti alkaa hienosti:

Jag sköt en DJ sent igår

Blodet stänkte blev en Pollock i hans bås

...mutta erityisesti tykkään kertosäkeestä, varsinkin säe en iskall Michael Caine kuulostaa aivan, no, jäätävän hienolta. (Michal Caine on yksi suosikkinäyttelijöistäni, ja voin hyvin kuvitella miltä hän näyttää ollessaan iskall.)

Jag står på en flygplats

och väntar på känslan

En man vid en avsats

en iskall Michael Caine

Tykkään kovasti ruotsista ja erityisesti siitä, miltä se kuulostaa laulettuna - se on jotenkin hyvin musikaalinen kieli. Kentin ansiosta myös ruotsinkielen sanavarastoni on laajentunut, kun joudun monesti tarkistamaan sanakirjasta että mitäs ihmettä tässä lauletaan. (Samasta syystä voin kiittää Metallicaa englannin sanaston kartuttamisesta, joskus yläasteikäisenä tuli nimittäin tankattua ahkerasti heidän sanoituksiaan sanakirjan kanssa.)

Ja sitten vielä se Omakuva:

Kuvassa on eräässä portugalilaisessa pikkukylässä sijaitseva liikennepeili (vai miksi noita sanotaan) ja kyllähän siellä minunkin heijastukseni näkyy. :)

Musiikki- ja kuvahaaste: Sunnuntaisäveliä

 Opuscolon lauantailaulujen innoittamana päätin minäkin osallistua tähän musiikilliseen ja kuvalliseen haasteeseen. Ideana on viikottain postata blogiin listan mukainen musiikkikappale ja teemaan sopiva valokuva. Koska olen blogissani aikaisemminkin kirjoittanut jonkin verran laululyriikoista, pyrin myös näissä haastepostauksissa nostamaan esille erityisen värisyttäviä tai muuten korvaahiveleviä laulutekstejä.

Koska nyt sattuu olemaan sunnuntai, nimeän haasteen omassa blogissani Sunnuntaisäveliksi esikuvaansa Lauantailauluja mukaillen. Tässä lista aiheista, kohta tulee ensimmäinen biisi ja kuva:

1: Suosikkilauluni ja "Omakuva"
 2: Inhokkilauluni ja Kaikessa kiireessä
3: Onnelliseksi tekevä lauluni ja Hetki
4: Surulliseksi tekevä lauluni ja Tunteet
5: Laulu, joka muistuttaa jostakusta sekä Vanha kuva
6: Laulu, joka vie sinut jonnekin paikkaan, Teemana “vihreä”
7: Laulu tietystä tapahtumasta ja Teema “valo”
8: Laulu, jonka sanat osaat alusta loppuun ja Suosikkikuva
9: Laulu, joka saa sinut tanssimaan ja Harrastus
10: Laulu, joka tekee sinut uniseksi ja Talvikuva
11: Suosikkibändin laulua ja  Tästä olen riippuvainen
12: Inhokkibändin laulua  ja Hullua
13: Laulu, joka saa aikaan syyllitsyyttä ja mielihyvää ja Arkeni
14: Laulu, josta kukaan ei arvaisi minun pitävän  ja Tämä tekee minut iloiseksi
15: Laulu, joka kuvaa sinua  ja Mustavalkoinen omakuva
16: Laulu, jota rakastit ja jota nyt vihaat ja Kuva jota en koskaan julkaissut
17: Laulu, jonka kuulet usein radiosta ja Rakkaus
18: Laulu, jonka toivoisit soivan radiossa ja Perheenjäsen
19: Laulu suosikkilevyltäni ja Täällä minä asun
20: Suuttumuksen laulu ja Liikkeessä
21: Onnellisuuden laulu ja Kesäkuva
22: Surun laulu ja Teema “erilaiset”
23: Laulu, jonka valitsisit häihisi ja Teema ”kaksi”
24: Laulu, joka soisi hautajaisissa ja Vesi
25: Naurulaulu ja Tämä naurattaa aina
26: Laulu, jonka osaat soittaa jollakin soittimella ja Musiikki
27:  Laulu, jonka haluaisit osata soittaa ja Uusin kuvani
28: Syyllisyyden laulu ja Arkeni
29: Laulu lapsuudesta ja Kun olin pieni
30: Suosikkilaulusi vuosi takaperin tähän aikaan  ja Valinnainen kuva

Tuomas Kyrö: Liitto

Löysin Tuomas Kyrön vasta ihan äskettäin, kun luin hillittömän hauskan Mielensäpahoittajan. En tiedä miksi en aikaisemmin ole tullut tarttuneeksi hänen kirjoihinsa, vaikka hyvin mielelläni luen nuorten kotimaisten kirjailijoiden tuotantoa. No, nyt on tämäkin virhe korjattu, ja Kyrön lukeminen jatkuu edelleen. Pidin nimittäin tästä toisestakin lukemastani Kyrön kirjasta, hänen kolmannesta romaanistaan Liitto (2005).

Eletään 1930-luvun loppupuolta pienessä Mollojoen kylässä. 18-vuotias Lyydia iskee uintikilpailuissa silmänsä kylän parhaaseen uimariin Urhoon. Lyydialla on kova kiire päästä pois kotoaan, julman ja väkivaltaisen isän valtapiiristä, ja muuten vähäsanaisen Urhon puheet Amerikkaan lähdöstä, hengityksenpidätyskisoissa menestymisestä ja oman sirkuksen perustamisesta lumoavat Lyydian. Hän alkaa odottaa lasta, naimisiinmenosta puhutaan, mutta sitten tulee sota ja Urho katoaa rintamalle pitkiksi ajoiksi. Lyydia muuttaa Urhon kotitaloon ja joutuu huolehtimaan talonpidon ohella myös vanhuudenhöperöstä anopista. Avuksi ilmaantuu Anna, Urhon sisko, joka on tavannut itsensä Adolf Hitlerin, mutta menettänyt sittemmin työpaikkansa ja asuntonsa kaupungissa poliittisen aktiivisuutensa tähden.

Kun lainasin kirjan kirjastosta, en ollenkaan hoksannut että se sijoittuu sota-aikaan. En ilmeisesti lukenut takakansitekstiä kovin tarkkaan, jotainhan olisi voinut päätellä siitä, että siinä mainitaan Hitlerin nimi. Siksi olin hiukan yllättynyt kun aloin lukea kirjaa, ja mielessä kävi jopa että onkohan tämä nyt ollenkaan minun kirjani, kun en yleensä kauheasti sota-ajasta kertovia kirjoja jaksa lukea. (Tosin luinhan ihan äskettäin Sami Hilvon Viinakortin, ja siitäkin tykkäsin kovasti.) Kyrön kerronta on kuitenkin niin sujuvaa ja kirjan rakenne koukuttava (tarinaa kerrotaan välillä Lyydian, välillä Urhon näkökulmasta, Annan tarina aukeaa pikkuhiljaa vanhojen päiväkirjamerkintöjen kautta), että lukeminen eteni reipasta tahtia ja todella viihdyin kirjan parissa.

Lukiessa mietin, kuinka paljon kirjailija on tehnyt taustatyötä kirjansa eteen. Tuntuu jotenkin uskomattomalta että minua pari vuotta vanhempi mies osaa kirjoittaa näin elävästi ja todentuntuisesti sota-ajasta. Nostan hattua! Kyrö on pompsahtanut kertaheitolla kotimaisten suosikkikirjailijoideni joukkoon, ihmettelen edelleen miten hänenkaltaisensa helmi on pysynyt ihan viime aikoihin asti minulta piilossa.

En löytänyt Liitosta juurikaan muita blogimerkintöjä. Olisi kiva kuulla mielipiteitä tästä kirjasta ja Kyrön tuotannosta muutenkin. Sana on vapaa kommenttilootassa!