Kirjan tarina on varmaan useimmille jo tuttu, mutta kerrataan silti lyhyesti: tarinan kertoja on 15-vuotias nigerialaistyttö Kambili. Hän on rikkaasta ja etuoikeutetusta perheestä, jonka isä on tunnettu hyväntekijä ja hurskas katolilainen. Kotona isä on kuitenkin äkkipikainen ja julma itsevaltias, joka tekee lapsilleen tarkat lukujärjestykset joiden mukaan heidän pitää aikansa käyttää. Toisaalta isä on hyvin rakastava ja lempeäkin, mutta hän ei hyväksy pieniäkään epäonnistumisia tai kurista lipsumista. Kambili ja hänen veljensä Jaja pääsevät muutamaksi päiväksi vierailulle isän siskon Ifeoma-tädin luo, jossa he pääsevät näkemään hyvin erilaista elämää ja uskonnollisuutta, ja alkavat ymmärtää että isän tapa elää ei aina ole se oikea.
Adichien kerronta on erittäin sujuvaa ilman mitään turhia kikkailuja, mikä tekee kirjasta nopean ja miellyttävän lukea. Kyseessä on kirjailijan esikoisteos, mitä ei välttämättä uskoisi, sen verran kypsää ja valmista teksti on. En ole lukenut Adichien myöhäisempiä kirjoja, joten en osaa niihin verrata, mutta jos esikoinen on näin erinomainen niin eivätköhän muutkin teokset ole tutustumisen arvoisia! Välillä minusta tosin tuntui, että tarinassa on vähän liikaakin aineksia: oli perheväkivaltaa, uskontoa, yliopistomellakoita, lehdistönvapauskysymyksiä ja muuta politiikkaa ja siihen päälle vielä Kambilin ihastuminen katoliseen pappiin. Vähän vähempikin olisi ehkä riittänyt kelpo tarinaan, mutta hyvä kirja Purppuranpunainen hibiskus on tällaisenaankin.
Luen varmasti jossain vaiheessa myös Adichien Puolikkaan keltaista aurinkoa, mutta sen jätän jonnekin hamaan tulevaisuuteen, sellaiseen aikaan kun olen unohtanut kaiken blogihehkutuksen ja voin löytää kirjan ihanuuden ilman valtavia ennakko-odotuksia. :)
