Päivä 30: Kaikkien aikojen lempikirjani

Olen tainnut tämän kirjan mainita jo aika monta kertaa tämän haasteen aikana. Ketään ei siksi varmaankaan yllätä, että kaikkien aikojen lempikirjani on Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli. Se on ollut suosikkini lapsuudesta asti, ja yhä edelleen, aikuisenakin, sen lukeminen aiheuttaa suuria tunteita ilosta itkuun. Tarinan voi lukea seikkailuna, mutta siitä löytyy myös paljon syvällisempiä ajatuksia elämästä ja varsinkin kuolemasta.

Huh, nyt on vihdoinkin tämä 30 days of books -haaste suoritettu! Hauska tätä oli tehdä, vaikka vähän pitkäksi venyikin. Saa nähdä mihin blogimaailman haasteeseen tartun seuraavaksi, onko ehdotuksia?

Päivä 29: Kirja, jota muut inhoavat mutta josta minä pidän

Minulla on niin monipuolinen ja monenlaista kirjallisuutta lukeva tuttavapiiri, että eipä taida olla yhtään sellaista kirjaa, jota kaikki muut inhoaisivat ja josta minä yksi pitäisin. Monet suosikkikirjani kyllä jakavat vahvasti mielipiteitä - esimerkiksi Bret Easton Ellisin Amerikan psykoon harvemmat suhtautuvat täysin neutraalisti - mutta aina löytyy myös minun kanssani samanmielisiä lukijoita.

Lukiossa luimme Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan, ja siitä ei tainnut kukaan luokkakaverini pitää, mutta minä pidin valtavasti - olin lukenut sen jo kerran aikaisemminkin. Tosin tuo lukiolaisten nihkeys kotimaisen klassikon lukemiseen johtui varmasti enimmäkseen siitä, että kirja (vieläpä aika paksu kirja) oli pakko lukea, ei niinkään kirjan huonoudesta. Myös muut koulussa luetut kirjat saivat samanlaisen vastaanoton: suurin osa luokasta narisi miksinäitätyhmiäkirjojapitäälukea-mantraansa, mutta minä ja ehkä muutama muu lukutoukka tykkäsimme. Penkkareiden aikaan lukion äidinkielenluokan oveen ilmestyikin lappu, jossa luki osuvasti Helmiä sioille. (Äidinkielenopettajan nimi oli Helmi.)

Päivä 28: Paras kirjan nimi

Olen aikaisemmin kirjoittanut parhaista levynnimistä ja parhaista bändinnimistä, joten parhaat kirjannimet sopivat hyvin teemaan.

Samoin kuin levyjen ja bändien kohdalla, myös kirjoissa pidän sellaisista nimistä, jotka ovat vähän salaperäisiä ja saavat ihmettelemään mistä tuo kirja mahtaa kertoa.

Tässä muutama esimerkki omasta hyllystäni:

Salman Rushdie: Maa hänen jalkojensa alla (alkuperäinen nimi The Ground Beneath Her Feet on vielä kauniimpi)
Vivi-Ann Sjögren: Saharan aamut ja illat (äänteellisesti kaunis, samaa osastoa kuin alavilla mailla hallanvaara)
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (jo pelkästään satakieli on niin kaunis sana, että kirja ansaitsee paikan tällä listalla)
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (salaperäinen nimi, paljon jännempi kuin alkuperäinen The Secret History)
Kauko Röyhkä: Aave joka maalasi taulun (äänteellisesti kaunis ja myös sopivan hämmentävä.)
Pablo Neruda: Andien mainingit (runollinen, äänteellisesti kaunis, kaukokaipuuta herättävä)

Päivä 27: Yllättävin juonenkäänne tai loppu

Tähän on paha sanoa mitään, ettei paljastaisi liikaa, mutta Ian McEwanin Sovituksen loppu tuli minulle ihan puun takaa. Siis se, mitä Brionysta paljastuu lopussa.

Päivä 26: Kirja, joka muutti mielipiteeni

Enpä kyllä keksi sellaista kirjaa, joka olisi vaikuttanut minuun niin vahvasti että mielipiteeni jossain merkittävässä asiassa olisi muuttunut. Tokihan kaikki luettu vaikuttaa jollain tavalla, mutta että yksi kirja olisi aiheuttanut merkittävän kelkankäännöksen, ei, sellaista en muista kokeneeni.

Mielipiteet kirjailijoista tosin saattavat muuttua, esimerkkinä aikaisemmassa merkinnässä mainitsemani Riku Korhonen, jota ennen hänen kirjojensa lukemista pidin ärsyttävänä öykkärinä. Samalla tavoin minulle kävi Arno Kotron kanssa: hänhän oli jossain vaiheessa Suomen virallinen sinkkukirjailija, joka esiintyi naistenlehtien palstoilla milloin missäkin kokkareissa kuvattuna, enkä pitänyt mitenkään mahdollisena että tuollainen baariliihottaja pystyisi kirjoittamaan mitään minua kiinnostavaa. Sitten ystäväni lainasi minulle Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi -äänikirjan, ja pakko oli myöntää että mies onkin taitava runoilija.

Kutsumus

Kreetta Onkelin Kutsumus ei vakuuttanut minua ollenkaan, mutta luin sen kuitenkin loppuun asti, lähinnä siksi että se oli melko ohut ja nopealukuinen. Lähes pelkistä lyhyistä päälauseista koostuva teksti ei kyllä millään tavalla tempaissut mukaansa, ja henkilöhahmotkin olivat järjestään tyhmiä ja vastenmielisiä. Lähinnä tästä tuli mieleen Juha Vuorisen Juoppohullu-kirjat, tosin Onkelin kirjassa päähenkilöt ovat naisia, mutta heillekin hapan maistuu. Välillä yletön kärjistäminen pisti vähän hymyilyttämään, mutta enimmäkseen se vain ärsytti.

En ole kovin syvällisesti tutustunut Onkelin tuotantoon, Ilosen talon luin joskus vuosia sitten mutta siitäkään en paljoa muista. Sanokaapas, arvon lukijaraati, kannattaako Onkelia lukea lisää vai luovutanko suosiolla?

Päivä 25: Henkilöhahmo, johon samaistun eniten

Nyt otan loppurutistuksen tämän 30 days of books -haasteen suhteen! Johan olen tämän kanssa jumittanutkin 30 päivän sijasta lähes kolme kuukautta. Aiheita on jäljellä kuusi, samoin kesäkuun päiviä, joten lupaan ja vannon että ensi torstaihin mennessä haaste on hoidettu pois jaloista.

Olen aina ollut vähän erakkoluonne ja yksinäinen susi, joten samastun helposti hahmoihin, jotka ovat jotenkin ulkopuolisia. Lapsena en muuten ollut kovinkaan innokas tyttökirjojen lukija, mutta L.M. Montgomeryn Pieni runotyttö tuli luettua useampaan kertaan. Samastuin aika vahvasti päähenkilöön, kirjoittamista harrastavaan Emiliaan, joka jää orvoksi ja joutuu muuttamaan ankaran Elisabet-tätinsä luo Uuden Kuun kartanoon. Kirjan tunnearvoa lisäsi se, että äitini oli kouluaikoinaan voittanut sen palkintona kirjoituskilpailusta, ja minä tietysti halusin seurata äidin ja Emilian jalanjälkiä lahjakkaana kirjoittajana.

Tomek Tryznan Tyttö Ei-kukaan -kirjan päähenkilön Marian kanssa tunsin myös vahvaa yhteenkuuluvuutta. Marian perhe muuttaa Puolan maaseudulta kaupunkiin tytön ollessa teini-ikäinen. Uudessa koulussa ei ole helppo löytää ystäviä, ja Maria on aika hukassa myös itsensä kanssa yrittäessään löytää omaa rooliaan aivan eri maailmassa kasvaneiden koulukavereiden joukossa. Luin kirjan vasta joskus yli parikymppisenä, mutta silti samastuin Mariaan ja hänen ulkopuolisuuden tunteisiinsa.

Tuorein samaistumiskohteeni on Stieg Larssonin Millennium-trilogian Lisbet Salander. En ole (ihan) yhtä rankka kuin Lisbet, mutta hänkin on selvästi ulkopuolinen ja omia polkujaan kulkeva hahmo.

Hyvästi tytöt

Olenko kertonut, että rakastan Riku Korhosta? Korhonen on vähän niin kuin Juha Itkosen tosi cool isoveli, se jolla on nahkarotsi ja prätkä, ja johon kaikki Juhan tyttökaverit ovat salaa vähän ihastuneet. Itkonen on se joka äidin unelmavävy, jonka kirjoista pitävät niin äidit ja tyttäret kuin mummotkin, kun Riku Korhonen on paria astetta rankempi eikä niin kaikkien makuun.

Minulla oli aikaisemmin (ennen kuin olin lukenut yhtään hänen kirjaansa) sellainen kuva että Korhonen kirjoittaa vain ryyppäämisestä ja panemisesta - miehen julkisuuskuva on siis kenties ollut hieman vääristynyt. Itsellenikin tuntemattomasta syystä lainasin kuitenkin ehkä pari vuotta sitten kirjastosta Lääkäriromaanin, ja huomasin olleeni väärässä: Korhosen kirjoissa on kyllä viinaa ja seksiä, mutta paljon muutakin. Tykkäsin Lääkäriromaanista todella paljon. Sen jälkeen lukemani Kahden ja yhden yön tarinoita ei kolahtanut ihan yhtä voimalla, mutta siitäkin pidin. Tällä viikolla kirjastossa käsiini osui novellikokoelma Hyvästi tytöt, ja sen luettuani olen taas aivan umpirakastunut Riku Korhoseen.

Kirjassa on 25 kertomusta erilaisista tytöistä, lapsuuden ensirakkauksista naapurin nuorikkomummoon. Kehyksenä tarinoille on keski-ikäistyvän miehen kauhistuttava havainto, että tytöt eivät kiinnitä häneen enää mitään huomiota.

Vilkaisin ympärilleni. Aamupäivänhiljaisessa baarissa ei ollut yhtään tyttöä. Olin helpottunut. Täällä saattoi puhua rehellisesti. Ei tarvinnut istua tuolilla luonnottoman rentona tai ryhti jäykkänä kuin fakiirilla, ei tarvinnut vetää vatsaa sisään, esittää ja näytellä, hakea teräksenhohtoa silmiin, madaltaa ääntä automainostasolle, jännittää hauista kohtuuttomasti tuoppia nostaessa, sanoa kerran minuutissa jotain hauskaa niin kovaa että se kantautuisi naapuripöytiin, ei tarvinnut ponnahtaa tuolista dynaamisesti, kävellä salin poikki intensiivisesti, tempaista vessanovea dramaattisesti, kusta kohtalokkaasti, pestä käsiä määrätietoisesti ja palata pöytään aristokraattisesti. Saattoi vain istua, ryypiskellä laiskasti ja puhua rakkaalle ystävälle siitä, mikä sorti mieltä.

Pidin kaikista kirjan tarinoista. Parhaiten mieleen jäivät hiukan surumielinen Naapurin nuorikkomummo ja aivan kahjo Neitsyttä etsimässä, jossa mies pyrkii maalaiskylän neitsyiden pöksyihin auttamalla heitä erilaisissa hankalissa tehtävissä, kuten karanneen hiehon haku metsästä tai myllyn korjaus. Nykytekniikka on kuitenkin niin haastavaa, että aina joku ehtii viedä tytön neitsyyden ennen kuin mies saa annetun tehtävän suoritettua. (Maaseutu ei ole entisensä, ajattelin. Siinäkin pitäjässä elämä oli yhtä yliteknistä huorailua.) Hauska oli myös Radalla, jossa nainen kouluttaa miestä kulkemaan baarien ohi kuonokopan ja piiskan avulla tai Rakastuneet ja kuolemattomat - populaaritieteellinen muistelo, jossa tyttönero rakentaa vanhasta lypsykoneesta puoliautomaattista rakkauskonetta.

Tämän kirjan lukemisesta tuli hyvä mieli. Tunnen myös sympatiaa kehyskertomuksen ikäkriisiä potevaa miestä kohtaan - itsekin olen jo sen ikäinen että ne hehkeimmät tyttövuodet ovat jo ollutta ja mennyttä. 

En tarkkaan tiennyt mistä se johtui, tuo tyttöys, ehkä se oli jonkinlaista olemuksen valoa, kehon ja mielen valoa, tyttövaloa jota katsellessa teki mieli heittää kädet kohti taivasta ja ylistää tätä uskomatonta maailmaa, sen haurasta tasapainoa, teki mieli suojata ja lohduttaa pienempiään ja lahjoittaa vähät rahansa kansalaisjärjestölle.

Ihanaa juhannusta kaikille lukijoille!

Madeiran riippuvat kirjatarhat

Lukemisen lisäksi yksi lempiharrastuksistani on matkustaminen. Reissuilla tulee luonnollisesti poikettua myös paikallisissa kirjakaupoissa. Tykkään hengailla hyllyjen välissä, vaikka en välttämättä mitään ostakaan - matkalaukun on tarkoitus mahtua kiinni paluumatkallakin, ja mielellään pysyä myös lentoyhtiön painorajojen alapuolella.

Kirjakauppoja tulee harvemmin valokuvattua, mutta muutama kuukausi sitten Madeiralla käydessäni löysin kaupan, joka oli pakko ikuistaa muistikortille:

Livraria Esperança on kuulemma Portugalin suurin ja yksi maailman suurimmista kirjakaupoista, ja sen voin uskoa. Kirjoja on aivan valtavasti ja hyllyjen lisäksi niitä on kaikkialla muuallakin: seinillä, portaissa, katosta roikkumassa, ikkunalaudoilla, pinoissa lattialla... Kauppa on vanha, sokkeloinen rakennus jossa on ainakin viisi kerrosta. Aina kun luulin kiertäneeni koko liikkeen, huomasin että jostain nurkasta pääsee vielä uuteen huoneeseen ja sieltä nousevat taas portaat seuraavaan kerrokseen. Kaupasta vihdoin poistuessani huomasin, että liiketila jatkuu kadun toisella puolella - sinne en uskaltanut enää edes kurkistaa, ettei kirjapaljoudella ylikuormitettu pääni olisi tiltannut täysin.

Onneksi lähes kaikki kirjat ovat portugalinkielisiä, joten en joutunut ostamaan mitään. Jos kauppa olisi ollut täynnä englanninkielisiä kirjoja, en ehkä viikon mittaisella lomallani olisi muuta tehnytkään kuin penkonut hyllyjä ja löytänyt kasapäin kirjoja, jotka on ihan pakko saada. Kehnosti olisi käynyt matkalaukun kanssa.

Jos olet menossa Madeiralle, tuo kauppa kannattaa tsekata ihan siksi, että kirjapaljous on näkemisen arvoinen vaikkei mitään ostaisikaan. Liike on Funchalin keskustassa osoitteessa Rua dos Ferreiros 119 ja 156 (molemmin puolin katua).

Jossain Livraria Esperançaa verrattiin Babylonin riippuviin puutarhoihin - siellä riippuu kukkien ja hedelmien sijasta kirjoja.

 

Mies katoaa

Kylläpä on tullut luettua ihan peräkanaa monta tosi hyvää kirjaa! Alexandra Salmelan 27 eli Kuolema tekee taiteilijan, Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna ja nyt vielä Joel Haahtelan Katoamispiste.

Olen lukenut Haahtelalta aikaisemmin ainakin Naiset katsovat vastavaloon ja Lumipäiväkirjan, joista olen pitänyt, mutta tämä Katoamispiste taitaa kyllä mennä tykkäämislistan kärkeen.

Kirjan kertoja tapaa kadulla ranskalaisen naisen, joka on tullut Helsinkiin etsimään entistä miestään. Pariskunta on eronnut, mutta miehellä on eron jälkeenkin ollut tapana pitää yhteyttä ex-vaimoon säännöllisesti. Viimeinen viesti on postikortti Helsingistä puolen vuoden takaa, sen jälkeen ei mitään. Pian käy ilmi, että mies ja vuonna 2004 kuollut kirjalija Raija Siekkinen liittyvät jotenkin toisiinsa. Kertoja, joka on itsekin kirjoittanut muutaman kirjan, kiinnostuu tästä ja jatkaa asian tutkimista, vaikka ranskalaisnainen päättääkin lopettaa etsinnän ja palata Pariisiin.

Niinä päivinä minusta tuntui kuin olisin valmistautunut rikokseen ja siksi oli kuljettava äänettömin askelin, tunnusteltava pimeää, varottava katkaisijaa, valoa, joka voisi säikyttää kaiken pois. Olin astumassa paikkaan, johon kenelläkään ei ollut asiaa, toisen ihmisen elämään, ja pelottavinta oli varmuus; ettei kukaan voisi estää minua, kieltää, hänkään ei voisi sanoa enää mitään. Ja kun aamun olivat tuulisia, kun ikkunat kolahtelivat ja kaupungin melu kasvoi, hukutti muut äänet alleen, oli pysähdyttävä, kuunneltava, avattava huoneiden ovet hiljaa; jos hän sittenkin seisoisi siinä ja näkisi kaiken.

Tarina on mielenkiintoinen, välillä jopa vähän salapoliisikertomuksen henkinen, kun kertoja kiertää hotelleja ja matkustajakoteja etsimässä tietoja kadonneesta miehestä ja tutkii samalla Raija Siekkisen vaiheita. Jännää että kirjan hahmoksi on otettu ihan oikea henkilö - tosin lukijan on vaikea tietää mikä on totta ja mikä fiktiota, eikä sillä ole tässä tapauksessa väliäkään. Etelä-Suomen Sanomien haastattelussa Haahtela kertoo pitävänsä David Lynchin elokuvista, ja tarinassa on toden totta vähän lynchmaista hämäryyttä ja salaperäisyyttä.

Kirja herätti kiinnostuksen Raija Siekkisen tuotantoa kohtaan, ei vähiten kirjan lopussa olevien kirjailijan kiitoksien takia, jossa Haahtela omistaa kirjan "Raijalle, jonka kirjoihin on kätketty onni". Olen lukenut vain yhden Siekkisen teoksen, lastenkirjan Herra Kuningas, ja se oli ainakin varsin sympaattinen (ja Hannu Tainan hienosti kuvittama), mutta nyt haluan tutustua Siekkisen muuhunkin tuotantoon. Osaatteko suositella jotain tiettyä kirjaa häneltä?

Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

Voi hitto miten hyvä kirja, kerta kaikkiaan. Olen ihan sanaton, ja toisaalta olisi kauhean paljon sanottavaa.

Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna kertoo Annista ja Samista, sisaruksista, jotka ovat kasvaneet ruotsinsuomalaisessa alkoholistiperheessä. Annista on tullut sosiaalityöntekijä, Samista narkkari. Tarina on sekä henkilökohtainen että yhteiskunnallinen: Annin ja Samin kokemusten taustalla pyörivät suomalaisten sotatraumat, Ruotsiin lähetettyjen sotalasten kohtalot, Ruotsin sosiaalipolitiikka, maahanmuuttajat... kirjassa on lukuisia teemoja, mutta päällimmäisenä niistä on sisarusten välinen suhde.

Minullakin on isoveli, joka tosin ei ole narkomaani, mutta tunnistin itseni ja veljeni välisen suhteen ihan täysin Samin ja Annin suhteesta. En ole erityisen läheinen veljeni kanssa, emmekä ole kovin usein tekemisissä, mutta silti se suhde on olemassa, ja luulen että se on elämäni vahvin ihmissuhde. En voinut olla pitämättä Samista, vaikka hän oli narkkari ja rikollinen ja aiheutti enimmäkseen tuskaa Annille. Jotenkin se siskon ja veljen välinen suhde kosketti minua vahvasti, ja Alakoski kuvaa sitä todella taitavasti ja aidosti.

En muista aikaisemmin lukeneeni romaania, jossa päihderiippuvaisten tai rikollisten omaiset ja läheiset olisivat pääosassa. Alkoholistivanhemmista on kirjoitettu paljonkin, jonkin verran myös lasten päihderiippuvuudesta vanhempien näkökulmasta, mutta tässä kirjassa narkkari ja omainen ovat samalla tasolla, sisko ja veli, joista kummankaan ei pitäisi olla huoltaja tai hoitaja toiselle.

Torstai-iltapäivä. Lakatkaa pitämästä meistä huolta, te sanotte. Ja paskat. Päihderiippuvaisen on käytävä pohjalla, omakohtaisesti pohjalla. Ja paskat. Päihderiippuvaiselle päihteet ovat kaikki kaikessa. Ja paskat. Se ei voi olla totta, me väitämme vastaan, kaikki mitä olemme tehneet, siitä ei ollut mitään hyötyä, ei yhtikäs mitään hyötyä. Olemme maksaneet laskut, olleet takaajina, järjestäneet asioita, siivonneet, hoitaneet lapsia, ostaneet kotiin ruokaa, laittaneet ruokaa, lähettäneet postikortteja, ostaneet vaatteita, kenkiä, soittaneet, pitäneet yhteyttä, kirjoittaneet kortteja, kirjeitä, hakeneet apua, peruneet sovittuja aikoja, varanneet uusia aikoja, ajatelleet, antaneet neuvoja, itkeneet, penkoneet, etsineet, metsästäneet, luopuneet, välittäneet, päästäneet sisään, olleet tavoitettavissa, salanneet, huutaneet, itkeneet, surreet, jaksaneet, luovuttaneet, jaksaneet taas ja aina tätä: hätäilleet, eikä koskaan tätä: pitäneet hauskaa. Tyhjän takia. Siitä ei ole ollut mitään hyötyä, ei mitään. Sanotte että olemme voimattomia. Ja sana voimaton on viimeinen sana jonka me haluamme kuulla, sana voimaton on sana jota ei ole, sana voimaton on pahempi kuin laiton. Aivot kysyvät, ei vaan ne huutavat suoraan huoneeseen: eikö mikään koskaan mene päihteiden edelle, ja te vastaatte kuorossa: ei mikään. Ei mikään mene päihteiden edelle. Ei mikään.

Upea kirja, todella upea. Susanna Alakoski on äärimmäisen taitava kirjoittaja, ja hänellä on myös vahvaa yhteiskunnallista näkemystä. Hyvää vangkilaa toivoo Jenna ei ole yhtä ahdistava kuin Alakosken edellinen romaani Sikalat, mutta vähintään yhtä vaikuttava se on. Ja kirjan loppu toi kyyneleet silmiin.

Päivä 24: Kirja, jonka toivoisin useampien ihmisten lukevan

Haluaisin, että ihmiset ylipäänsä lukisivat enemmän kirjoja. Minusta on jotenkin surullista, että on lapsia, joille ei koskaan lueta, ja aikuisia, jotka sanovat lukeneensa elämänsä aikana vain yhden kirjan, kun koulussa oli pakko että pääsisi äidinkielen kurssista läpi. No, mikäs minä olen muiden harrastuksia arvostelemaan, mutta kun itse olen aina rakastanut lukemista ja saanut kirjoista niin paljon iloa, oppia, viisautta, sivistystä, ymmärrystä ja mitä kaikkea, niin tuntuu että lukemattomat ihmiset (lukemattomat lukemattomat, heh) jäävät paljosta paitsi.

Mutta yksittäinen kirja, jonka toivoisin mahdollisimman monien lukevan, se onkin paljon vaikeampi keksiä. Haluaisin valita jonkin viisaan kirjan, joka kertoisi jotain ihmisenä olemisesta ja koskettaisi lukijoita, antaisi elämyksiä ja herättäisi ajatuksia.

Tai ehkä minun ei pitäisi ajatella niin suuresti ja vaikeasti, vaan valita vain joku omista lempikirjoistani ja tuputtaa sitä kaikille, koska jos minä tykkään siitä niin pakkohan kaikkien muidenkin on tykätä.

Ääh, en osaa valita mitään kirjaa. Sanon vain, että lukekaa, ihmiset, lukekaa! (Ja taidan saarnata käännytetyille, koska kirjablogin lukijat varmaan lukevat paljon ihan ilman kehotustakin. :))

Päivä 23: Kirja, jonka olen halunnut lukea jo pitkään

Tämän keksin helposti: Moby Dick. Herman Melvillen klassikkoteos on ollut hyllyssäni vuosikausia, mutta jostain syystä en saa koskaan aloitettua sen lukemista, vaikka haluaisin. Aina joku uudempi (ja ohuempi!) kirja kiilaa tielle, ja välillä valkoisen valaan olemassaolokin unohtuu kokonaan, kunnes se taas osuu hyllystä silmään ja aiheuttaa ai-niin-tuokin-pitäisi-lukea -olon.

Olen nähnyt lapsena (ehkä vähän liiankin pienenä) moneen kertaan Moby Dick - valkoinen valas -elokuvan vuodelta 1956. En tiedä miksi leffa minuun niin kolahti, mutta ainakin Gregory Peck pakkomielteisenä kapteeni Ahabina on jäänyt elävästi mieleen.

Päivä 22: Paras omistamani kirja

Miten valita paras, kun enhän minä omista muita kuin hyviä kirjoja!

Olen päässyt eroon aikaisemmin harrastamastani kirjojen hamstraamisesta, ja laittanut kiertoon suurimman osan kirjoistani. Omassa hyllyssä pidän vain sellaiset opukset, joita tiedän lukevani moneen kertaan. (Tämä ei toki tarkoita että kirjojen määrä asunnossani olisi vähentynyt, pikemminkin päinvastoin, mutta samat kirjat eivät jumita hyllyssä jatkuvasti. Vaihtuvuus on suurta - saan kirjoja ystäviltä ja annan niitä edelleen eteenpäin.)

Olen tainnut tässä haasteessa mainita Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielen jo liiankin monta kertaa, mutta se on vastaukseni tämänkin päivän aiheeseen. Jos talossani syttyisi tulipalo ja saisin pelastaa vain yhden kirjan, niin Korppu ja Joonatan lähtisivät mukaani. On se vaan niin rakas kirja.

Kirjapinon kasvatusta

Kirjaston viikkolainahyllystä on tullut lähes jokaviikkoinen vierailukohteeni, ja melkein joka visiitillä sieltä tarttuu jotain mukaan. Mahtavaa päästä lukemaan uutuuskirjoja ilman kuukausien jonotusaikoja! Samalla lukutahti pysyy sopivan tiiviinä, eikä tule lainattua liikaa kirjoja, kun tietää että lukuaikaa on vain viikko.

Edellisen merkinnän 27-kirjan poimin viikkolainahyllystä, ja tänään sitä palauttaessani nappasin mukaan Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna -romaanin. Tykkäsin Alakosken Sikalat-kirjasta (tai en tiedä onko tykkääminen ihan oikea sana, koska kommentoin päiväkirjassa lukukokemusta näin: "Mieleenpainuva ja vaikuttava mutta ei missään tapauksessa nautinnollinen lukukokemus. Vieläkin ahdistaa."), joten odotukset ovat korkealla tämän uudenkin romaanin suhteen.

Lainasin kirjastosta myös Joel Haahtelan Katoamispisteen. Haahtelan olen löytänyt vasta vähän aikaa sitten, mutta tykännyt kaikista häneltä lukemastani, varsinkin Naiset katsovat vastavaloon teki vaikutuksen.

Ettei luettavien kirjojen pino vain pääsisi pienenemään, roudasin eilen kirjanystävien tapaamisesta kotiin kuusi kirjaa:

Mari Jungstedt: Saaren varjossa (ruotsalainen, Gotlantiin sijoittuva dekkari)
Kaori Ekuni: Blink blink (kertomus nuorten japanilaisten kulissiavioliitosta)
Jonathan Carroll: Sleeping in Flame (Carrollin kirjat ovat yleensä niin outoja, etten uskalla tässä vaiheessa veikata mistä tämä kirja mahtaa kertoa.)
Alan Drew: Vesipuutarhat (kahden perheen ja kulttuurien yhteentörmäys Istanbulissa)
Alan Duff: Kerran sotureita (elämää maorislummissa. Tästä on tehty myös leffa.)

Sitten pitäisi enää löytää aikaa näiden kaikkien lukemiselle. Kesäloma, tule jo!

27 eli kuolema tekee taiteilijan

Tänään täytän 27 vuotta.
Siitä syystä olen laatinut seuraavan listan:

Kurt Cobain 27 vuotta, 1 kuukausi, 16 päivää
Brian Jones 27 vuotta, 4 kuukautta, 5 päivää
Jim Morrison 27 vuotta, 6 kuukautta, 25 päivää
Janis Joplin 27 vuotta, 9 kuukautta, 15 päivää
Jimi Hendrix 27 vuotta, 9 kuukautta, 21 päivää

Minulla on vuosi aikaa tulla kuuluisaksi, kuolla traagisesti alkoholiin, huumeisiin, tappavaan tautiin, kauheaan tapaturmaan, itsemurhaan tai murhaan ja elää sitten ikuisesti palvovan ihailijakunnan sydämissä.

Näin toteaa Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan -romaanin päähenkilö Angie. Hän haluaa tulla kuuluisaksi kirjailijaksi, ja ikäkriisin pyörteissä päätyy opiskelukaupungistaan Prahasta Suomen maaseudulle, kolmilapsisen perheen saunarakennukseen vuokralaiseksi. Siellä hän toivoo kirjoittavansa maailmoja mullistavan läpimurtoteoksensa. Uuden asukkaan läsnäolo sotkee kuitenkin vuokraisäntäperheen pasmoja, ja rinnakkaiselo ei suju ilman yhteentörmäyksiä.

Tarina on rakennettu nokkelasti ja hauskasti: se koostuu palasista, joissa on eri kertojia ja näkökulmia. Välillä seassa on Angien kirjoitusharjoitelmia, välillä näkemyksensä paljastaa perheen kyyninen kissa tai nuorimman lapsen lempilelu, yltiöpositiivinen ja hyvin naiivi Herra Possu. Lukijalle jää vähän hämäräksi mitkä tapahtumat ovat aitoja ja mitkä Angien sepittämiä, mutta tämä on tärkeä osa kirjan viehätystä. Minusta oli mahtavaa, että paljon jäi lukijan mielikuvituksen ja tulkinnan varaan, kaikkitietävä kertoja olisi ollut paljon tylsempi ratkaisu. Nyt kirjasta jäi sellainen jännä tunne, kuin olisi kuullut jostain oikeasti tapahtuneesta asiasta monen eri henkilön versiot, ja niistä sitten muodostanut oman näkemyksen tapahtumista.

Kiinnostuin kirjasta alun perin tietenkin noiden 27-vuotiaana kuolleiden rokkareiden takia, mutta heidän kohtalonsa ei loppujen lopuksi ollut kovin merkittävässä roolissa kirjassa (vaikka Angiella heistä melkoinen pakkomielle onkin). Kiinnostavimmaksi asiaksi tarinassa nousee vuokraisäntäperheen  vanhempien suhde, jota on kuvattu mainiosti esimerkiksi autossa tapahtuvilla dialogeilla, joissa keskustelevat hän joka ajaa ja hän joka istuu pelkääjän paikalla. Näissäkin kohdissa vaaditaan lukijalta vähän tulkintakykyä, että hoksaa kuka tällä kertaa on ratissa ja mihin ollaan matkalla.

Hieno kirja, joka onnistui ylittämään odotukseni ja yllättämään positiivisesti. Alexandra Salmelan nimi kannattaa pitää mielessä!

(Mediassa on aina tämän kirjan yhteydessä muistettu mainita, että Salmela hallitsee suomen kielen hämmästyttävän hyvin vaikka on asunut täällä vain muutaman vuoden. Kirjaa lukiessa oli hassua huomata, miten itsekin suhtauduin kieleen jopa tarkemmin kuin yleensä, ja tulkitsin kaikki (hyvin vähäiset) kielivirheet johtuviksi kirjailijan taustasta - ihan kuin suomalaissyntyisten kirjailijoiden teksti olisi aina täysin virheetöntä.)

Härmärock raikaa

"Suomen Hunter S. Thompsoniksi tituleerattu Nalle Österman on hampaattoman rockjournalismin tuho. Hän ei kuvia kumartele vaan toteaa, mitä sylki, sappineste tai mallasjuoma suuhun tuo."

Näin todetaan Nalle Östermanin Härmägeddon -kirjan takakannessa. Lupaavalta kuulostaa, mutta valitettavasti Östermanin tekstit painottuvat vähän liikaa tuonne sappineste- ja mallasjuomaosastolle. Miksi ihmeessä "uskottavaan" rockjournalismiin pitää aina liittyä kaljanjuontia? (No ehkä siksi että sen katsotaan liittyvän olennaisesti myös rockmusiikkiin.) Kirjoittaja muistaa jokaisessa kirjan jutussa mainita juoneensa jotain alkoholipitoista tai olleensa kännissä milloin minkäkin bändin keikalla. Taidan olla tullut vanhaksi, kun kännäysjutut eivät vain jaksa kiinnostaa ja kuulostavat pikemminkin noloita tai ääliömäisiltä kuin hauskoilta.

 Varsinkin kirjan ensimmäiset jutut olivat tosi heppoisia, ne perustuivat lähinnä muutamien julkisuuden henkilöiden mollaamiseen ja toimittajan omaan urpoiluun. Onneksi kirja vähän parani loppua kohden ja välillä kaljajuttujen seassa pilkahteli jopa ihan oikeaa, fiksua ja kantaaottavaa rockjournalismia. Sitä olisin kaivannut enemmänkin.

Österman on varmasti taitava journalisti, mutta tämä kirja ehkä vähän kärsii siitä, että se perustuu suurelta osin Rumba-lehden blogiin. Rock-lehden blogissa toimittajan alkoholinkäyttö ja julkkispaljastusten tiputtelu varmasti toimii, mutta kun juttuja lukee kirjasta monta peräkkäin, niin niiden samankaltaisuus alkaa aika äkkiä puuduttaa.

Päivä 21: Lapsuuden lempikirjat

Olen ollut lukutoukka ihan pienestä lähtien, joten lapsuuden lempikirjojakin on paljon! En muista että minulla olisi ollut yhtä erityistä suosikkia, mutta paljon oli sellaisia kirjoja, joita jaksoin lukea uudestaan ja uudestaan.

Mummullani oli jokin ikivanha painos Grimmin veljesten saduista, ja sitä luin (tai mummu luki minulle) ahkerasti jo hyvin pienenä. Sadut olivat nykymittapuulla aika julmia, mutta ei minulle niistä mitään traumoja jäänyt. Kirja oli pieni ja ruskeakantinen, sen sivutkin olivat iän myötä kellastuneet. En muista tarkkaan mitä kaikkia satuja siinä oli, tästä listasta tutuilta kuulostavat ainakin Sammakkokuningas ja Rauta-Heikki, Värttinä, sukkula ja neula, Lumivalko ja Ruusunpuna, Kultahanhi ja Rautauuni. Kaikkein tunnetuimpia Grimmin satuja, kuten Lumikkia, Tuhkimoa tai Hannua ja Kerttua kirjassa ei muistaakseni ollut. Pitäisikin käydä vanhempien luona penkomassa mummun vanhaa kirjahyllyä ja tarkistaa, mikä ja miltä vuodelta tuo kokoelma oikein onkaan.

Mauri Kunnaksen kirjat olivat lapsena aivan huippuja, niitä jaksoi lukea ja etenkin tutkia niiden ihania kuvia, jotka sisälsivät valtavasti yksityiskohtia - aina huomasi jotain, joka aikaisemmin oli jäänyt näkemättä, kuten jostain nurkan takaa kurkisteleva hiiri tai uuninpankolla piileksivä tonttu. Koiramäki-kirjat olivat ahkerassa luvussa, varsinkin Koiramäen talossa ja Koiramäen lapset kaupungissa, mutta Joulupukki taisi olla suurin suosikkini. Myös Suomalainen tonttukirja oli rakas.

Lapsena tuli luettua paljon Jukka Parkkisen kirjoja, sillä sain niitä usein lahjaksi, koska kirjailija on sukulaiseni (melko etäinen tosin). Korppi-kirjat olivat hauskoja, tosin muistan etten aluksi oikein ymmärtänyt niitä, olin varmaan ensimmäisillä lukukerroilla liian pieni. Jossain vaiheessa kirjojen huumori ja nokkeluus sitten aukeni minullekin. Myös Parkkisen nuortenkirjat maistuivat teini-iässä, erityisesti Kaupungin kaunein lyyli ja Hipaisusta ei oteta ovat jääneet elävästi mieleen.

Enid Blytonin Viisikot tuli ahmittua ahmimisiässä moneen kertaan. Olin poikatyttö joten samastuin hyvin vahvasti Pauliin, Anne oli minusta tylsä nössö. Ja taisin olla vähän ihastunut Dickiin. <3

Ja sitten oli tietysti Astrid Lindgrenin Leijonamielet, Miot, Ronjat, Pepit, Katto-Kassiset, Saariston lapset, Melukylän lapset ja mitä vielä, ne ovat olleet lapsuudesta asti hyvin rakkaita.

Päivä 20: Paras romanttinen kirja

Jatketaanpa taas haasteen urakointia, vaikka se aina välillä tuntuu unohtuvan.

En kauheasti lue romantiikaksi luokiteltavia kirjoja, mutta kuten vähän aikaa sitten totesin, välillä kunnon nyyhkyily tekee hyvää. Sen verran vähän on tullut romansseja luettua että en tähän haasteen kohtaan oikein keksi muuta vastausta kuin aikaisemmin mainittu Robert James Wallerin Hiljaiset sillat. On se vaan niin liikkis. Niisk!

Matkalla hyvä kumppani, kotona hyvät naapurit

"Kiitos", hän sanoo. "Matkalla hyvä kumppani, niin kuin tavataan sanoa."
Minä nyökkään. Nyök nyök nyök - näköjään minusta ei muuhun olekaan. Mutta mitä tuohon pitäisi sanoa?
"Miten se jälkiosa menikään?" hän kysyy.
"Ai mikä jälkiosa?"
"Sen hyvä kumppani -jutun jälkeen. Miten se sanonta jatkuu? Minä en muista. En ollut erityisen hyvä äidinkielessä."
"Kotona hyvät naapurit", minä sanon.
"Matkalla hyvä kumppani, kotona hyvät naapurit", hän toistaa vielä varmuuden vuoksi. Jos hänellä olisi kynä ja paperia, en yhtään ihmettelisi, vaikka hän kirjoittaisi sen muistiin. "Mitä se sitten noin niin kuin selväkielellä sanottuna tarkoittaa?"
Minä tuumailen. Ajatusten kokoaminen ottaa aikansa, mutta hän odottaa kärsivällisesti.
"Luultavasti se tarkoittaa sitä", minä sanon, "että satunnaisista tapaamisista saa voimaa. Noin niin kuin selväkielellä."
Hän pohtii vähän aikaa ja painaa sitten molemmat kätensä kevyesti pöydän pintaan. "Taidat olla oikeassa - satunnaisista tapaamisista saa voimaa."

Lainaus on edellisessä merkinnässä ylistämästäni Haruki Murakamin Kafka rannalla -kirjasta. Minusta tuo on ihana ja hyvin paikkansa pitävä ajatus: miten hyvä mieli tuleekaan siitä, kun vaihtaa hississä muutaman sanan naapurin kanssa tai kaupan kassan kanssa tulee puhuttua muutakin kuin pakolliset kiitokset ja olehyvät - ihan lyhyt kohtaaminen tuntemattoman kanssa voi valaista koko päivän.

Kafka rannalla, minä riippumatossa

Vietin koko Helatorstain parvekkeella riippumatossa lukien Harukin Murakamin kirjaa Kafka rannalla. Pitkästä aikaa tuli vastaan niin koukuttava kirja, ettei sitä vain voinut jättää kesken! Urakoin koko 639-sivuisen romaanin käytännössä yhdessä päivässä, tosin pikkuisen olin ehtinyt aloittaa sitä jo edellisenä päivänä.

Kafka on ensimmäinen lukemani Murakamin kirja. Joku ystävä suositteli sitä minulle jo vuosia sitten, mutta vasta nyt tulin lainanneeksi sen kirjastosta, kun se ihan sattumalta tuli siellä vastaan. Minusta tuli kyllä välittömästi Murakamin fani ja aion varmasti lukea lisää hänen kirjojaan, niin suuren vaikutuksen tämä kirja teki.

Kirja kertoo 15-vuotiaasta pojasta, joka kutsuu itseään Kafkaksi. Hänen äitinsä on jättänyt perheen Kafkan ollessa 4-vuotias ja vienyt siskon mukanaan. Kafka ei tule toimeen isänsä kanssa, joten hän karkaa kotoa ja päättää selvitä yksin, onhan hän maailman kovin 15-vuotias. Kafka päätyy Shikokun saarelle ja pääsee töihin yksityiseen kirjastoon, jonka johtaja on hieman erikoinen neiti Saeki.

Samaan aikaan Tokiossa kuusikymppinen Nakata etsii kadonneita kissoja. Nakata on lapsena joutunut kummalliseen onnettomuuteen, jossa hän on menettänyt muistinsa eikä ole koskaan palannut oikein normaaliksi. Hän ei osaa lukea ja elää kuvernöörin myöntämällä aburahalla, mutta yksi erityiskyky hänellä on: hän osaa keskustella kissojen kanssa. Erästä kissaa etsiessään Nakata joutuu kummallisten tapahtumien pyörteeseen, johon liittyy myös Kafkan isä.

Kirjasta tuli mieleen Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, ehkä siksi että siinäkin puhuvalla kissalla on merkittävä rooli. Muutenkin kirjoissa on yhtäläisyyksiä, niissä on monta aluksi erillistä juonta jotka sitten kietoutuvat toisiinsa. Molemmat ovat myös melkoisia tiiliskiviä mutta silti hyvin koukuttavia ja otteessaan pitäviä teoksia. (Harmi kun Saatanan lukemisesta on niin kauan etten muista sitä kunnolla - pitää lukea sekin uudestaan.) Kafka rannalla on kuitenkin kevyempi ja vähemmän poliittinen kuin Bulgakovin kirja. Murakami käyttää runsaasti viittauksia kirjallisuuteen ja (pop)kulttuuriin, mitä minä aina rakastan - taas tuntui että ihan viisastui itsekin, kun kirjan henkilöt keskustelivat esimerkiksi antiikin kirjallisuudesta tai klassisen musiikin säveltäjistä.

Ihana kirja, tekisi mieli aloittaa lukeminen heti alusta uudestaan! Henkilöhahmoihinkin kiinnyin niin kovasti, että haluaisin tietää mitä heille tapahtui tarinan päättymisen jälkeen. Lisää Murakamia minulle, kiitos!