Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Kirjailija Haruki Murakami on harrastanut kestävyysjuoksua jo kolmisenkymmentä vuotta. Hän on juossut yli 20 maratonia ja osallistunut myös useisiin triathlon-kisoihin. Mistä puhun kun puhun juoksemisesta on Murakamin itsensä mukaan jonkinlainen epävirallinen muistelmateos, jossa hän kertoo elämästään ennen kaikkea juoksijana, mutta myös kirjailijana.

Harrastan itsekin juoksemista (tosin tänä kesänä olen tehnyt sitä hävettävän vähän) ja siksi tartuin tähän kirjaan, muuten se tuskin olisi kauheasti houkuttanut lukemaan vaikka Murakamista pidänkin. Oikeastaan kirja kuitenkin sopii muillekin kuin juoksijoille, koska Murakami kertoo paljon myös kirjoittamisesta ja kirjoittamisen ja kestävyysjuoksun yhtäläisyyksistä. Kirja on enemmän filosofinen kuin varsinaisesti urheilullinen, vaikka välillä Murakami selostaakin pitkään jonkin maraton- tai triathlonkisan etenemistä.

Kirja oli ihan mukava luettava, mutta ei kuitenkaan mitenkään maata mullistava elämys. Jos minun pitäisi suositella yhtä juoksemisesta kertovaa kirjaa, valitsisin ennemmin Christopher McDougallin Born to Runin.

Matkalla hyvä kumppani, kotona hyvät naapurit

"Kiitos", hän sanoo. "Matkalla hyvä kumppani, niin kuin tavataan sanoa."
Minä nyökkään. Nyök nyök nyök - näköjään minusta ei muuhun olekaan. Mutta mitä tuohon pitäisi sanoa?
"Miten se jälkiosa menikään?" hän kysyy.
"Ai mikä jälkiosa?"
"Sen hyvä kumppani -jutun jälkeen. Miten se sanonta jatkuu? Minä en muista. En ollut erityisen hyvä äidinkielessä."
"Kotona hyvät naapurit", minä sanon.
"Matkalla hyvä kumppani, kotona hyvät naapurit", hän toistaa vielä varmuuden vuoksi. Jos hänellä olisi kynä ja paperia, en yhtään ihmettelisi, vaikka hän kirjoittaisi sen muistiin. "Mitä se sitten noin niin kuin selväkielellä sanottuna tarkoittaa?"
Minä tuumailen. Ajatusten kokoaminen ottaa aikansa, mutta hän odottaa kärsivällisesti.
"Luultavasti se tarkoittaa sitä", minä sanon, "että satunnaisista tapaamisista saa voimaa. Noin niin kuin selväkielellä."
Hän pohtii vähän aikaa ja painaa sitten molemmat kätensä kevyesti pöydän pintaan. "Taidat olla oikeassa - satunnaisista tapaamisista saa voimaa."

Lainaus on edellisessä merkinnässä ylistämästäni Haruki Murakamin Kafka rannalla -kirjasta. Minusta tuo on ihana ja hyvin paikkansa pitävä ajatus: miten hyvä mieli tuleekaan siitä, kun vaihtaa hississä muutaman sanan naapurin kanssa tai kaupan kassan kanssa tulee puhuttua muutakin kuin pakolliset kiitokset ja olehyvät - ihan lyhyt kohtaaminen tuntemattoman kanssa voi valaista koko päivän.

Kafka rannalla, minä riippumatossa

Vietin koko Helatorstain parvekkeella riippumatossa lukien Harukin Murakamin kirjaa Kafka rannalla. Pitkästä aikaa tuli vastaan niin koukuttava kirja, ettei sitä vain voinut jättää kesken! Urakoin koko 639-sivuisen romaanin käytännössä yhdessä päivässä, tosin pikkuisen olin ehtinyt aloittaa sitä jo edellisenä päivänä.

Kafka on ensimmäinen lukemani Murakamin kirja. Joku ystävä suositteli sitä minulle jo vuosia sitten, mutta vasta nyt tulin lainanneeksi sen kirjastosta, kun se ihan sattumalta tuli siellä vastaan. Minusta tuli kyllä välittömästi Murakamin fani ja aion varmasti lukea lisää hänen kirjojaan, niin suuren vaikutuksen tämä kirja teki.

Kirja kertoo 15-vuotiaasta pojasta, joka kutsuu itseään Kafkaksi. Hänen äitinsä on jättänyt perheen Kafkan ollessa 4-vuotias ja vienyt siskon mukanaan. Kafka ei tule toimeen isänsä kanssa, joten hän karkaa kotoa ja päättää selvitä yksin, onhan hän maailman kovin 15-vuotias. Kafka päätyy Shikokun saarelle ja pääsee töihin yksityiseen kirjastoon, jonka johtaja on hieman erikoinen neiti Saeki.

Samaan aikaan Tokiossa kuusikymppinen Nakata etsii kadonneita kissoja. Nakata on lapsena joutunut kummalliseen onnettomuuteen, jossa hän on menettänyt muistinsa eikä ole koskaan palannut oikein normaaliksi. Hän ei osaa lukea ja elää kuvernöörin myöntämällä aburahalla, mutta yksi erityiskyky hänellä on: hän osaa keskustella kissojen kanssa. Erästä kissaa etsiessään Nakata joutuu kummallisten tapahtumien pyörteeseen, johon liittyy myös Kafkan isä.

Kirjasta tuli mieleen Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, ehkä siksi että siinäkin puhuvalla kissalla on merkittävä rooli. Muutenkin kirjoissa on yhtäläisyyksiä, niissä on monta aluksi erillistä juonta jotka sitten kietoutuvat toisiinsa. Molemmat ovat myös melkoisia tiiliskiviä mutta silti hyvin koukuttavia ja otteessaan pitäviä teoksia. (Harmi kun Saatanan lukemisesta on niin kauan etten muista sitä kunnolla - pitää lukea sekin uudestaan.) Kafka rannalla on kuitenkin kevyempi ja vähemmän poliittinen kuin Bulgakovin kirja. Murakami käyttää runsaasti viittauksia kirjallisuuteen ja (pop)kulttuuriin, mitä minä aina rakastan - taas tuntui että ihan viisastui itsekin, kun kirjan henkilöt keskustelivat esimerkiksi antiikin kirjallisuudesta tai klassisen musiikin säveltäjistä.

Ihana kirja, tekisi mieli aloittaa lukeminen heti alusta uudestaan! Henkilöhahmoihinkin kiinnyin niin kovasti, että haluaisin tietää mitä heille tapahtui tarinan päättymisen jälkeen. Lisää Murakamia minulle, kiitos!