Marja Leena Virtanen: Aida

Marja Leena Virtasen Aidassa on samantapainen asetelma kuin syksyllä lukemassani hienossa Kirjeitä kiven alle -romaanissa: neljä naista, samaa sukua, eri sukupolvea. Aidan päähenkilö ja kertoja on Irene, joka on nuorena kouluttautunut lastentarhanopettajaksi  mutta jäänyt sitten kotiin hoitamaan lapsia lääkärimiehensä Henrikin huolehtiessa perheen elannosta. Irenen äiti Senja asuu palvelutalossa, ja Irene käy häntä tunnollisesti katsomassa, vaikka äiti on katkera ja paha suustaan, Henrikin mukaan jopa luonnevikainen. Irenellä ja Henrikillä on kaksi jo aikuista tytärtä, Hanna ja Sarita. Tarina alkaa, kun Irenestä tulee isoäiti: Hanna saa pitkän yrittämisen ja hedelmöityshoitojen jälkeen tyttären, jonka nimeksi tulee Aida.

Virtanen kuvaa taitavasti äitien ja tyttärien suhteita ja naiseuden tuomia paineita. Erityisesti paineista kärsii Irene, joka yrittää suoriutua tunnollisesti joka rintamalla: äitinä, tyttärenä, mummona ja aviopuolisona, ja työelämääkin haluttaisi vielä kokeilla. Irene oli minusta aika rasittava tyyppi kaikessa tunnollisuudessaan ja miellyttämisenhalussaan, seuraavan sukupolven naiset Hanna ja Sarita vaikuttavat jo reippaammilta ja rohkeammilta. Muista henkilöistä en oikein kunnolla saanut otetta, mutta se ei oikeastaan pahasti ehtinyt häiritä - tarina koukutti sen verran hyvin, että pieniä puutteita ei ehtinyt huomata. Henrik oli minusta kiinnostava, jotenkin ristiriitainen hahmo, samoin Senja, joka nyt jäi vähän karikatyyriksi kärttyisästä vanhuksesta. Toisaalta on ehkä hyvä, että sivuhahmoihin ei keskitytty liikaa, joten tarina ei jäänyt missään vaiheessa junnaamaan paikoilleen. Virtanen osaa viedä tarinaa niin, että sitä ei malta jättää kesken, vaikka mitään valtavia cliffhangereita ei lukujen lopuissa olekaan.

Aida on hieno romaani, enkä lukiessa mitenkään kiinnittänyt huomiota siihen, että se on Virtasen esikoisteos. En siis havainnut minkäänlaista alkukankeutta tai kokemattoman kirjailijan kömpelyyttä. Vaikea sanoa kumpi on parempi, Aida vai Kirjeitä kiven alle, molemmista olen tykännyt todella paljon. Ehkä sen verran eroa niissä on, että Kirjeitä teki heti mieli lukea toiseenkin kertaan, mutta Aidassa ei välttämättä riittäisi pureskeltavaa toiselle kierrokselle.

Pidän kirjan kannesta. Se kuvaa osuvasti sitä, miten pieni Aida sitoo suvun jäsenet toisiinsa.

Marja Leena Virtanen: Aida (Tammi 2010)

265 sivua

Kansi: Anna-Mari Ahonen

Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Sara kirjoitti tästä kirjasta niin hurmaantuneen arvion (ja Karoliina kehui myös), että minun oli pakko hankkia opus käsiini. Äkkiä sen kirjastosta sainkin, vaikka varausta tehdessäni kirja oli vasta hankinnassa. Ja kerron heti kärkeen, että kovasti tästä tykkäsin minäkin!

Kirjeitä kiven alle kertoo neljän sukupolven naisista, äideistä ja tyttäristä. Pieni Marketta kuolee samana päivänä kun hänen perheensä lähtee Karjalasta evakkoon. Marketan ruumis jää vanhan kotipihan kylmään aittaan odottamaan kunnollista hautausta. Myöhemmin perheeseen syntyy toinen tyttö, joka saa saman etunimen. Tällä Toisella ja kuolleella Marketalla on yhteys, Toinen kirjoittaa siskolleen kirjeitä ja piilottaa ne kivien alle luettavaksi.

Tarinaa kertovat Marketan lisäksi hänen äitinsä Siviä ja tämän äiti Mar. Vaikka samaa sukua ovatkin, naiset ovat keskenään kovin erilaisia eivätkä äiti-tytär-suhteet ole ongelmattomia. Heillä on myös salaisuuksia, syvälle kätkettyjä muistoja ja suruja. Nämä menneisyyden haamut paljastuvat lukijalle vähän kerrallaan, kun eri henkilöt avaavat tapahtumien kulkua omalta osaltaan. Kirja onkin varsin koukuttava, kun alusta lähtien on selvää että jotain tässä on taustalla, mutta kokonaisuus hahmottuu vasta lopussa.

Virtanen käyttää kieltä ja erityisesti murteita todella hienosti. Pitkästä aikaa oikein nautin lukemisesta ja kaikista suomenkielen vivahteista. Minulla ei ole mitään henkilökohtaista suhdetta Karjalaan, sukuni ei ole sieltä päin, mutta eläväistä Karjalan murretta oli mukava lukea. Hauska yhteensattuma oli se, että luin kirjan ollessani viikonloppuna Valamon luostarissa, ja siellä esittelykierrosta pitänyt munkki kertoi Valamon historiasta ja siitä, kuinka luostarikin joutui lähtemään Laatokan saaresta evakkoon. Oli luostarin kannalta onni onnettomuudessa, että talvisotatalvi oli todella kylmä, sillä ilman Laatokan paksua jääpeitettä luostarin arvokkaat ikonit olisivat jääneet pelastamatta. Kirjassakin muuten mainitaan Laatokan Valamo, kun Luukas ja Eljas Pösö ovat lähdössä kalastamaan ja Mar kyselee mihin he menevät yöksi:

- Yösija, mihi työ pääsettä makkaamaa? Luostarin tuvil?

- Ei myö männä Rasinsaaree ast, Luukas sanoi.

- Mittää tuppii tarvita, munkki kerätköö vuokrat vaivasemmilt. Kalliol kunnolline kokko palamaa, siin äärel loikollaa iltakahu, haastellaa, syyvvää iltaasta, sit lakassaa tuhkat tiehee ja käyvää tilal makkaamaa. A vot on lämmi, Eljas selitti.

Miesten palattua neljän päivän kuluttua märkinä, likaisina ja kylmissään Mar vielä kommentoi, että tais käyvä valamolaisen kortteer mieles.

Uuden Valamon pääkirkko

Hieno kirja, tekisi melkein mieli lukea se heti uudestaan, että ehtisi huomata kaiken pinnan alla liikkuvan. Tuntuu, että tarinassa ja henkilöissä on paljon enemmän kuin mitä ensimmäisellä lukukerralla osuu silmään.

Taidankin käydä metsästämässä kirjastosta Virtasen esikoisen Aidan, josta myös olen kuullut paljon kehuja.

Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle (Tammi 2011)

267 sivua