Turkka Hautala: Paluu

Luin viime kuussa Turkka Hautalan esikoisromaanin Salo, ja tykkäsin siitä tosi paljon. Niinpä piti sitten tämä Paluukin käydä poimimassa kirjastosta, ja kovasti päädyin pitämään tästäkin. Hautala kirjoittaa sujuvasti ja mukavan koukuttavasti, niin, että kirjaa ei tee mieli laskea käsistään. Henkilöhahmot ovat myös molemmissa kirjoissa olleet aitoja ja kiinnostavia, ja vielä puhuvat niin hauskasti murteella, kuten nämä Dingosta keskustelevat teinitytöt:

Mut on se silti ihanin.
Nii o. Sil on nii ihanat silmät.
Niis on meikkii.
Pal välii.
Must kyl Jonttu o viä ihanampi.
Nii ja Pepe.
Ei oo! Kauhee karvapää.
Tiäsik te et sen oikee nimi on Pertti?
Kene?
Noimanni.
Mitä!
Ei voi ol!
On on! Pertti Niämine.
Mun isän nimi on Pertti.
Hyi!

(Toim. huom. Minusta ehdottomasti ihanin Dingon pojista oli Quuppa, Noimanni oli vasta kakkossijalla. Jonttu oli kaikista ällöin.)

Helsingissä opiskeleva (tai jotain opiskelun suuntaista yrittelevä) Väinö Linna palaa kotikaupunkiinsa tarkoituksenaan löytää isänsä, jota hän ei ole nähnyt vuosiin. Väinöllä on paljon hyviä muistoja isästä lapsuusajalta, vaikkakin useimpiin muistoista liittyy Muscat, White Horse tai useampi pullo olutta. Suurena Bukowskin ihailijana isä on viettänyt idolinsa kaltaista elämää, mikä on lopulta aiheuttanut yhteydenpidon katkeamisen isän ja lapsien välillä.

Väinön isän alkoholismia oli minusta kuvattu kirjassa hyvin, jotenkin niin että riippuvuuden ja sen asteittaisen pahenemisen ymmärsi pienistä asioista Väinön muistellessa lapsuuttaan. Sellaisista asioista, joita lapsi ei ymmärrä mutta jotka sivusta seuraava lukija huomaa ja huolestuu. En oikein osaa selittää mitä tarkoitan, mutta Hautalan tapa kuvata alkoholismia on minusta jotenkin epätyypillinen ainakin suomalaisessa kirjallisuudessa. Kun kirja loppui, päällimmäinen ajatukseni oli, että olipas hieno alkoholismin kuvaus, vaikka ei juopottelu edes ollut pääasia tarinassa.


Kirjassa vilahtelee muutamia edellisestä romaanista tuttuja hahmoja, ainakin Hattuleidi ja pitserianomistaja Pako. Hauska idea, vähän sama kuin bongaisi elokuvasta jonkin cameoroolin. (Ainakin Stephen King on harrastanut tällaista "sisäpiirihuumoria" paljonkin, hänen kirjoissaan törmää vähän väliä vanhoihin tuttuihin.) Minua huvitti suuresti myös kohtaus, jossa poikaporukka valtaa Radon 4 -yhtyeen keikkabussin ja sotkee sen kostoksi siitä, että yläasteen tytöt ovat olleet kiinnostuneempia miesduon pitkätukista kuin oman ikäisistään pojista. Kermavaahtoa ja rakkautta, sitä ihanaista makeaa, wo-o-o-ou!

Turkka Hautala: Paluu (Gummerus 2011)

315 sivua

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kirjastosta

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

En vieläkään tiedä, voiko onnea olla. Jos on, tunnistanko sitä. Mutta eilen illalla, kun kävelin katuvalojen hunnuttamilla kaduilla ja pysähdyin juomaan viiniä ja katselemaan ohikulkijoita kahvilan ikkunasta, minulla oli vähän aikaa keveä olo.

Aloin lukea Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta-romaania pian Joel Haahtelan lumoavan Tule risteykseen seitsemältä-teoksen jälkeen, ja yllätyin siitä kuinka paljon Hirvosen ja Haahtelan tyyleissä on yhteistä. Tuo alkuun lainaamani katkelma voisi yhtä hyvin olla Haahtelan kirjasta. (Paitsi niissä taitaa harvoin kellään olla "keveä" olo, ehkä korkeintaan haikeansuloinen. :)) Hirvonen kirjoittaa kauniisti, harkitusti ja enemmän tunnelmaa kuin tapahtumia korostaen. Kirjassa on samanlainen vähän kelluva ja harsomainen fiilis kuin Haahtelankin kirjoissa. Ehkä se johtuu siitä, että tarinaa kerrotaan paljon päähenkilöiden muistojen kautta, ja muistothan ovat aina enemmän tai vähemmän utuisia.

Lapsuutensa Afrikassa viettänyt suomalainen Paul palaa vanhoihin maisemiin masentuneena ja elämänhalunsa menettäneenä, vakaana aikomuksenaan ryypätä itsensä hitaasti hengiltä. Avioliitto Suomessa on aikaa sitten päättynyt, ja Paul on paennut ahdistavaa tilannetta lähtemällä kehitysyhteistyöhön Afrikkaan. Työ on kuitenkin tuottanut pettymyksiä ja turhautumista, ja samalla Paul on vieraantunut Suomeen jääneestä pojastaan.

Maaseudun heimoyhteisöstä kotoisin oleva Esther menettää onnettomuudessa rakastettunsa, brittiläisen kehitysyhteistyöntekijän. Estherin on aikanaan tuonut suurkaupunkiin hänen kadonnut lapsuudenystävänsä Bessy, jonka Esther on toivonut löytävänsä ja pelastavansa, mutta toivo on vuosien kuluessa hiipunut.

Esther ja Paul ovat molemmat tilanteessa, josta tuntuu olevan mahdoton jatkaa eteenpäin. Molemmat ovat kokeneet kovia ja menettäneet paljon. Molemmilla on myös kokemusta kehitysyhteistyöstä, kuten myös kirjailijalla: Elina Hirvonen asui kaksi vuotta Sambiassa, ja hänellä on selvästi omakohtaista kokemusta aiheesta. Kirjan loppupuolella kehitysyhteistyön kritiikki saa hetkeksi ehkä liiankin paljon huomiota, itse tarina tuntuu jäävän hetkeksi sivuosaan kun henkilöt purkavat turhautumistaan länsimaiden toimintaa kohtaan. Toisaalta aihe on kiinnostava ja haluaisin tietää siitä enemmänkin, ja sikäli romaani on ihan hyvä herättäjä. Siihen Hirvonen ehkä osaltaan on pyrkinytkin, herättämään tietoisuutta ja keskustelua aiheesta.

Pidin tästä kirjasta paljon, mutta en oikein osaa pukea tunnelmiani sanoiksi. Enkä nyt millään pääse irti Haahtela-vertailustakaan. Utuisuudesta ja harsomaisuudesta huolimatta Kauimpana kuolemasta on erisävyinen kuin Haahtelan kirjat, karumpi, julmempi, väkivaltaisempi. Mutta onneksi on kauniitakin hetkiä, niitä, kun olo on hetken aikaa keveä.

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta (Avain 2010)

239 sivua

Kirjastosta

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara on kehunut tätä kirjaa useasti ja paljon, joten vähän jännitin, tulenko pettymään liian suurien ennakko-odotusten takia. En pettynyt! Tule risteykseen seitsemältä oli aivan valtavan hieno lukuelämämys, ja vahvisti entisestään Joel Haahtelan asemaa yhtenä suosikkikirjailijoistani. Kirja on tulvillaan pakahduttavan kauniita lauseita, joita pysähdyin vähän väliä maistelemaan kesken lukemisen. Minulla ei ole tapana tehdä muistiinpanoja lukiessani, mutta tämän kirjan kanssa todellakin teki mieli ottaa muistivihko viereen ja poimia kauniit lauseet talteen.

Tunsin, että tulevaisuuteni oli piirretty rantahiekkaan, ja mitä enemmän sitä ajattelin, sitä kuumeisemmaksi kävi oloni, ja valo, joka muuttui sinertäväksi, sai hiljaisuuden tuntumaan lähes rauhalta. Ja silloin uni levisi ruumiiseeni niin kuin lehdet varisevat laaksoihin.

On päiviä, jotka nousevat päivien rikkonaisesta virrasta ja saavat elämän näyttämään kirkkaalta ja puhtaalta, levittäytyvät eteemme kuin mykkien laivojen maisemat.

Tänään tuuli on erityisen voimakas ja valo huokaa veden pinnasssa.

  Kirja kertoo fado-kitaristi Augustosta, josta isättömyys on tehnyt aina ulkopuolisen. Äidin mukaan Auguston isä on kaukaa pohjoisesta tullut luonnontieteilijä, perhosten tutkija. (Hauska yhteensattuma, että luin Haahtelan Perhoskerääjän ihan äskettäin.) Augusto lähtee orkesterinsa kanssa matkalle kohti Oporton musiikkikilpailua ja sen kautta kotikyläänsä Ajudoon, jonka alati nouseva meri uhkaa nielaista. Ajudoon häntä vetää myös vanha rakkaus: Augusto on saanut tietää, että hänen nuoruudenrakkautensa Lenan aviomies on kuollut.

Kirjassa on Haahtelalle tyypillinen melankolinen pohjavire, mutta tarina on valoisampi ja jotenkin vähän kevyempi kuin kirjailijan muu tuotanto. Ehkä se johtuu Portugalista ja merestä ja siitä, että päähenkilö ei ole puolisostaan eronnut tai etääntynyt suomalaismies, kuten aika monissa Haahtelan kirjoissa. Tunnelma on haikean kaunis, aivan kuten tämä kirjan kannessakin siteerattu Madredeus-orkesterin laulu O Mar.

Olen aivan lumoutunut kirjan tunnelmasta, ja tekisi mieli lukea se heti uudelleen. Ostan kirjoja omaksi nykyään tosi harvoin, mutta tämä kyllä tekisi mieli saada omaan hyllyyn, kuten oikeastaan kaikki muutkin Haahtelat. Kuten Poplaari-blogin Pekka tässä mainiossa Haahtela-koosteessaan kirjoittaa: "Haahtelan kirjoissa onkin se(kin) hyvä puoli, että ne eivät lukemalla kulu." Se on aivan totta, kirjat kestävät taatusti useamman lukukerran ja niistä löytää aina uusia sävyjä vaikka tarina olisikin tuttu.

Ihana kirja. En tiedä pystynkö lukemaan hetkeen mitään muuta, ettei tämän kirjan jättämä tunnelma haihdu. Ja haluan taas matkustaa Portugaliin! (Tämän blogauksen kuvat ovat aikaisemmilta Portugalin-reissuiltani. Voi kuinka iskikään kaipaus sinne kuvia selatessa!)

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä (Otava 2002)

207 sivua

Kansi: Päivi Puustinen
Kirjastosta

Turkka Hautala: Salo

Pidän episodielokuvista ja episodikirjoista. Minusta on hauskaa lukea tai katsoa tarinoita ihmisistä, jotka puuhailevat omiaan näennäisesti erillään muista, mutta joiden elämä kuitenkin linkittyy jatkuvasti toisiin ihmisiin ja heidän elämiinsä jonkun yhdistävän tekijän kautta. Turkka Hautalan Salo-romaanissa yhdistävä tekijä on paikkakunta, suomalainen pikkukaupunki.

Hassua muuten, miten usein Salo pomppasi uutisissa vastaan tätä kirjaa lukiessani: Nokia ilmoitti irtisanomisista Salon tehtaalla, Suomi sai salolaisen presidentin, viime sunnuntain Hesarissa oli iso juttu Björn Wahlroosista, joka myös on salolainen. Aikaisemmin en muista kiinnittäneeni mitään huomiota Salo-uutisiin mutta nyt niitä tuntui tulevan joka tuutista. Varsinkin tuo Nokian uutinen osui hämmästyttävästi yksiin kirjan kanssa, sillä kirjan ensimmäisessä episodissa matkapuhelintehtaan pomo tuskailee vasta kuulemiensa irtisanomisuutisten kanssa.

Tarinoiden kaikki henkilöt ovat jotenkin yksin, erillään muista. Vaikka tapahtumapaikkana on pienen kaupungin pienet ympyrät, henkilöiden väliset kohtaamiset ovat pintapuolisia, kaikki näkevät toisista vain ulkokuoren. Ainoastaan paikallinen kylähullu, Hattuleidi, tuntuu näkevän jonkinlaisen kokonaisuuden ja yhteydet tapahtumien välillä.

Lukija pääsee tiirailemaan kaupungin tapahtumia monesta kulmasta: narkkarin, grillimyyjän, pizzapojan, postinjakajan ja äitinsä kanssa asuvan nörttipojan tarinat muodostavat monisävyisen mosaiikin. Pidin kirjasta paljon, ainoastaan irakilaisen pizzalähetin tarinassa oli vähän paasaamisen makua. Sen päähenkilö oli liian kiiltokuvamainen ja särmätön ollakseen aito ja uskottava.

Salo on Hautalan esikoisromaani. Kun esikoinen on näin hyvä niin on kyllä aivan pakko tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Paluuta olen joskus pyöritellyt kirjastossa käsissäni, mutta Väinö Linna -niminen päähenkilö sai epäröimään ja kirja jäi lainaamatta. Korjaan virheen seuraavalla kirjastokäynnillä!

Turkka Hautala: Salo (Gummerus 2009)

320 sivua
Kirjastosta

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä

Anu Silfverbergin novellit eivät kolataneet minulle yhtä vahvasti kuin Philip Teirin. Olen pitänyt kovasti Silfverbergin kolumneista ja siksi tämä novellikokoelmakin kiinnosti, mutta ei sitten loppujen lopuksi tehnyt kovin suurta vaikutusta. Novellit ovat kyllä ihan hyviä, mutta ne eivät aiheuttaneet minussa oikein mitään tunnereaktioita, vaan jäivät jotenkin etäisiksi.

Kirjan kanssa poseeraavat Herra Kilpinen ja K. Rapula.

Vahvimmin novelleista mieleen jäivät Balfron Tower, jossa Lontoossa lomalla oleva suomalaistyttö päätyy asunnottoman pojan matkassa paikkoihin, joita turistit eivät yleensä näe, sekä Emakkohäkki, jossa raskaana oleva nainen samaistuu sikaan.

 

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä (Avain 2011)

256 sivua

Kirjastosta

Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja

Olipa piristävä novellikokoelma! Yleensä olen aika huono novellienlukija, romaani on minulle jotenkin sopivampi ja nautittavampi formaatti. Philip Teirin novelleista tykkäsin kuitenkin tosi paljon. Niissä tavallisille ihmisille tapahtuu melko arkiselta tuntuvia mutta silti absurdeja asioita, ja tarinoissa on sellaista hauskaa pientä vinksahtaneisuutta. Niminovellissa Donner-ryhmä kertoja pidätetään Jörn Donnerin työhuoneeseen murtautumisesta, Vainajan veljessä nainen joutuu outoon tilanteeseen appensa muistotilaisuudessa, Laumassa poika vakoilee teini-ikäisen isosiskonsa siiderihuuruista illanviettoa.

En osaa nimetä suosikkiani kokoelman novelleista, mutta hauskin nimi on novellilla Mehän sovittiin, että Espooseen ei muuteta. Se on aika hauska novelli muutenkin. Kirjan viimeinen novelli jäi mieleen erilaisuutensa vuoksi: Pelot on 99:n kohdan lista erilaisista enemmän tai vähemmän tavallisista peloista, kuten 25. Pelko, ettei selviä mahdollisesta zombi-invaasiosta, 41. Pelko, että vanhat ihmiset irrottavat tekohampaat suustaan ja laittavat ne pöydälle ja 70. Pelko, että menee mukaan mielenosoituskulkueeseen, jossa joutuu  toimittajan haastattelemaksi eikä tiedä, mitä sanoa.

Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja (Otava 2011)
Ruotsinkielinen alkuteos Akta dig för at färdas alltför fort
Suomentanut Taina Rönkkö

224 sivua

Kirjastosta

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Ai että kun tykkäsin tästäkin Joel Haahtelan kirjasta! Perhoskerääjä taitaa mennä jopa ihan Haahtela-suosikkilistani kärkeen ensimmäisenä häneltä lukemani Naiset katsovat vastavaloon-romaanin kanssa.

Mies saa yllättäen kuulla perineensä Suomessa asuneen saksalaisen, Henri Ruzickan, joka on miehelle täysin tuntematon. Hän lähtee tutkimaan Ruzickan ränsistynyttä, villiintyneen puutarhan keskellä uinuvaa taloa. Talosta löytyy kokoelma perhosia, valtava määrä perhosaiheista kirjallisuutta ja kirjeitä saksalaiselta Anna Printziltä.

Kirjassa on paljon samoja aineksia kuin muissakin Haahtelan teoksissa: puolisostaan vieraantunut, yksinäinen mies, menneisyyden tapahtumien yllättävä esiin pulpahtaminen, matkalle lähtö. Ja se jotenkin etäinen, utuinen tunnelma, ihan kuin kaikki tapahtuisi sumuharson peitossa, hidastettuna ja äänet vaimennettuna. Se on hieno tunnelma.

Joel Haahtela: Perhoskerääjä (Otava 2006)

189 sivua

Kirjastosta

Marja Leena Virtanen: Aida

Marja Leena Virtasen Aidassa on samantapainen asetelma kuin syksyllä lukemassani hienossa Kirjeitä kiven alle -romaanissa: neljä naista, samaa sukua, eri sukupolvea. Aidan päähenkilö ja kertoja on Irene, joka on nuorena kouluttautunut lastentarhanopettajaksi  mutta jäänyt sitten kotiin hoitamaan lapsia lääkärimiehensä Henrikin huolehtiessa perheen elannosta. Irenen äiti Senja asuu palvelutalossa, ja Irene käy häntä tunnollisesti katsomassa, vaikka äiti on katkera ja paha suustaan, Henrikin mukaan jopa luonnevikainen. Irenellä ja Henrikillä on kaksi jo aikuista tytärtä, Hanna ja Sarita. Tarina alkaa, kun Irenestä tulee isoäiti: Hanna saa pitkän yrittämisen ja hedelmöityshoitojen jälkeen tyttären, jonka nimeksi tulee Aida.

Virtanen kuvaa taitavasti äitien ja tyttärien suhteita ja naiseuden tuomia paineita. Erityisesti paineista kärsii Irene, joka yrittää suoriutua tunnollisesti joka rintamalla: äitinä, tyttärenä, mummona ja aviopuolisona, ja työelämääkin haluttaisi vielä kokeilla. Irene oli minusta aika rasittava tyyppi kaikessa tunnollisuudessaan ja miellyttämisenhalussaan, seuraavan sukupolven naiset Hanna ja Sarita vaikuttavat jo reippaammilta ja rohkeammilta. Muista henkilöistä en oikein kunnolla saanut otetta, mutta se ei oikeastaan pahasti ehtinyt häiritä - tarina koukutti sen verran hyvin, että pieniä puutteita ei ehtinyt huomata. Henrik oli minusta kiinnostava, jotenkin ristiriitainen hahmo, samoin Senja, joka nyt jäi vähän karikatyyriksi kärttyisästä vanhuksesta. Toisaalta on ehkä hyvä, että sivuhahmoihin ei keskitytty liikaa, joten tarina ei jäänyt missään vaiheessa junnaamaan paikoilleen. Virtanen osaa viedä tarinaa niin, että sitä ei malta jättää kesken, vaikka mitään valtavia cliffhangereita ei lukujen lopuissa olekaan.

Aida on hieno romaani, enkä lukiessa mitenkään kiinnittänyt huomiota siihen, että se on Virtasen esikoisteos. En siis havainnut minkäänlaista alkukankeutta tai kokemattoman kirjailijan kömpelyyttä. Vaikea sanoa kumpi on parempi, Aida vai Kirjeitä kiven alle, molemmista olen tykännyt todella paljon. Ehkä sen verran eroa niissä on, että Kirjeitä teki heti mieli lukea toiseenkin kertaan, mutta Aidassa ei välttämättä riittäisi pureskeltavaa toiselle kierrokselle.

Pidän kirjan kannesta. Se kuvaa osuvasti sitä, miten pieni Aida sitoo suvun jäsenet toisiinsa.

Marja Leena Virtanen: Aida (Tammi 2010)

265 sivua

Kansi: Anna-Mari Ahonen

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Rosa Liksomin Hytti nro 6:n aihe kuulosti lupaavalta, olenhan itsekin haaveillut joskus junamatkasta Siperian halki. Vielä en ole sitä reissua toteuttanut, eikä kyllä ainakaan tämän kirjan perusteella tekisi mielikään, sen verran vastenmielisen kuvan Liksom matkasta luo. Kaikki on likaista, nuhjuista ja hikistä, koko ajan juodaan vodkaa, rähistään ja puhutaan rivouksia. Kansiliepeessä kirjan sanotaan olevan "rujon kaunis kasvutarina", mutta minulle sitä rujoutta oli vähän liikaa.

Pari häiritsevää yksityiskohtaa: kirjassa mainittiin Bulkakovin Mestari ja Margarita - miksei siitä käytetä kirjan suomenkielistä nimeä Saatana saapuu Moskovaan? Ja miksi hotellivoucher kirjoitetaan voutcher (moneen kertaan vielä, eli ei ollut yksittäisestä painovirheestä kyse)? Pikkujuttuja, mutta kun kirja muutenkin ärsytti niin nämäkin pistivät silmään.

Olen lukenut muutamia Liksomin kirjoja aikaisemminkin, ainakin Yhden yön pysäkin ja Kreislandin, ja niistäkään en suuremmin tykännyt, joten en ole yllättynyt ettei tämä Finlandia-voittajakaan minulle kolahtanut. Taidan lopettaa itseni kiusaamisen ja jättää Liksomit suosiolla muille.

Hesarin tuoreimmassa Kuukausiliitteessä on iso juttu Liksomista (lehden kansi näkyy tuossa yläpuolella olevassa kuvassa).

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (WSOY 2011)

187 sivua

Nora Schuurman: Auringonkukkatalvi

Eilen miitistä kotiinkantamistani kirjoista tuli sitten kuitenkin ensimmäisenä tartuttua siihen ainoaan suomenkieliseen. Nora Schuurmanin Auringonkukkatalvi on niin pieni ja nopea luettava, että se tuli ahmaistua yhdeltä istumalta.

Yläasteikäisen Emman äiti kuolee yllättäen, ja Emma muuttaa pikkusiskonsa Sannin kanssa isän luo maalle. Vanhemmat ovat eronneet vuosia sitten ja isä on jäänyt tytöille melko etäiseksi, viikonlopputapaamisiakin on monesti jouduttu perumaan isän työ- tai muiden kiireiden takia. Isä ei oikein osaa suhtautua surun keskellä eläviin tyttäriinsä, ja Emma joutuu kätkemään tunteensa aikuisen roolin alle.

Auringonkukkatalvi on kuulas ja koskettava kertomus surusta ja siitä selviämisestä. Pidin siitä miten Schuurman kuvaa tarinan henkilöitä: heistä ei sanota suoraan juuri mitään, vaan kuva rakentuu pikkuhiljaa, ikään kuin rivien välissä. Emman isä on vähän ärsyttävä hahmo kädettömyydessään ja työhön pakenemisessaan, mutta häntäkin kohtaan tunsin sympatiaa. Onneksi kuolleesta äidistä ei tehty mitään pyhimystä, vaan hänestä rakentui moniulotteinen mielikuva, vaikka hän ei suuressa roolissa kirjassa ollutkaan. Emma on aidontuntuinen nuori tyttö, ja minua entisenä heppatyttönä viehätti myös Emman ratsastusharrastuksen kuvaus. Kirjailija selvästi tietää hevosista ja ratsastuksesta, kustantajan nettisivujen mukaan hän tekeekin väitöskirjaa hevosenpidosta(!). Hevosjutut solahtavat sujuvasti tarinaan mukaan nousematta liian suureen osaan, joten kirja ei vaadi lukijaltaan minkään sortin heppahulluutta.

On mukava löytää hyviä nuortenkirjoja, jotka sopivat aikuisellekin. Luulen, että myös 15-vuotias minä olisi tykännyt tästä kirjasta.

Nora Schuurman: Auringonkukkatalvi (Otava 2005)

156 sivua

Kieliasiaa ja bc-miitistä poimittuja

Taisin keksiä syyn lukublokkiini. Tai ainakin osasyyn, tokihan myös kaikenlaiset kiireet ja väsymys ovat verottaneet lukuhaluja. Mutta viikonloppuna tajusin yhtäkkiä, että minulla on kauhea englanninkielen vajaus! Yleensä luen englanniksi melkein yhtä paljon kuin suomeksi, ja jos (tai siis kun, tämä on enemmän sääntö kuin poikkeus) minulla on useampi kirja kesken, niin ainakin yksi niistä on englanninkielinen. Mutta nyt olen koko syksyn lukenut pelkästään suomeksi: viimeisimmät englanniksi lukemani kirjat ovat Paul Austerin The New York Trilogyn viimeinen osa syyskuussa ja David Nichollsin One Day elokuussa. Ei ole ihme jos on englantia ikävä! Suomi on ihana kieli, ja syksyn aikana olen lukenut paljon hyviä suomalaisia tai suomeksi käännettyjä kirjoja, mutta englanniksi lukiessa aivoni jotenkin naksahtavat eri asentoon ja lukeminen maistuu erilaiselta. Vaihtelu virkistää, se taitaa päteä tässäkin asiassa.

Ensi hätään kävin ostamassa kirjakaupasta David Nichollsin Starter for Tenin, jota olen jo vähän aloittanut. Ja lukenut ääneen! Minulla on ilmeisesti liian vähän tilaisuuksia puhua englantia, kun pitää itsekseen kotona höpöttää sitä. :)

Tänään kävin bookcrossing-tapaamisessa, ja sieltä tarttui mukaan lisää englanninkielisiä kirjoja. Haluaisin aloittaa ne kaikki nyt heti, mutta ehkä yritän hillitä itseni ja lukea tuon Nichollsin ensin. Tällaisia opuksia kannoin kotiin (yksi suomenkielinenkin kuvassa mukana):

Nora Schuurman: Aurinkokukkatalvi. Äidin kuolemasta kertova nuortenkirja. Nuortenkirjoja tulee luettua aika vähän, mutta tämä vaikuttaa kiinnostavalta. Pidän myös kirjan nimestä ja kannesta.

Azar Nafisi: Things I've Been Silent About - Memories od a Prodigal Daughter. Muistelmateos Reading Lolita in Tehranin kirjoittajalta. Pidin Lolitasta ja eritysesti kiinnostuin sen myötä Iranin kulttuurista ja historiasta, joten tämä kirja vaikuttaa todella kiinnostavalta.

Téa Obreht: The Tiger's Wife. Tästä en tiedä tässä vaiheessa juuri muuta kuin että tarina sijoittuu Balkanille (ehkä Serbiaan) sodan jälkeen. Tarinaan liittyy kuollut isoisä, Viidakkokirja ja legenda tiikerin vaimosta...hmm, tämä voi olla tosi hyvä tai sitten tosi huono. Mutta Balkanin maat ja sota, varsinkin siitä toipuminen, kiinnostavat minua, joten siksi päätin kokeilla miten tämän kirjan kanssa käy.

Talitha Stevenson: An Empty Room. Tämänkin poimin mukaan oikeastaan vain kansikuvan ja nimen perusteella. Tarina on kansiliepeen perusteella jonkinlainen kasvukertomus, jossa 19-vuotias nuori nainen etsii suuntaa elämälleen vanhempien ja muiden lähipiirin aikuisten avio-ongelmien ja -erojen keskellä. Kaverini kuvasi kirjailijan tyyliä sanoilla "cool" ja "crisp" mikä kuulostaa varsin viehättävältä.

Mutta nyt komennan itseni hus pois blogin ja koneen ääreltä, lukemaan siitä!

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö taitaa olla tänä vuonna eniten lukemani kirjailija. Ainakin vuoden loppupuoliskolla hän on ylivoimainen: luin ensimmäisen Kyröni, Mielensäpahoittajan, elokuussa, ja Kerjäläinen ja jänis on jo neljäs lukemani Kyrön teos. Tähän sopiikin hyvin Mielensäpahoittajan lausuma: Se ensimmäinen on aina paras. Auto ja nainen ja musiikki. Ja ainakin tässä tapauksessa myös kirja, koska muut Kyrön kirjat eivät ole minusta päässeet ihan Mielensäpahoittajan tasolle. Eivät muutkaan huonoja ole olleet, mutta Mielensäpahoittaja asetti riman aika korkealle.

Romanialainen Vatanescu lähtee Suomeen kerjäläiseksi, koska hän haluaa pojalleen paremman elämän ja ennen kaikkea nappulakengät. Kerjäläisen elämä ei ole hääviä eikä sillä rikastu, varsinkaan kun ihmiskauppaa harjoittava Järjestö ja sen edustaja Jegor Kugar vie suurimman osan tuloista. Kun vielä virkavalta tuhoaa kerjäläisten leirin ja Kugar antaa Vatanesculle potkut, Vatanescu on täysin omillaan, kodittomana, rahattomana ja paperittomana vieraassa maassa. Puistosta tarttuu matkaan nuorisojoukon jahtaama citykani, ja siitä alkaa Vatanescun seikkailu pitkin Suomea, kani kainalossa.

Olen lukenut Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden joskus lapsena, enkä muista siitä juuri mitään. Jos se olisi tuoreemmassa muistissa niin yhtymäkohtia näiden kahden kirjan välillä olisi varmaan löytynyt paljonkin. Nyt osasin yhdistää vain perusidean, eli sen että Vatanen tai Vatanescu reissaa Lapissa jäniksen kanssa.

Kyrön kirja on hauska ja sympaattinen, mutta ei se kuitenkaan jää mieleen kovin mullistavana lukukokemuksena, eikä tullut sellainen olo että tämän voisin lukea toistekin. Ihan viihdyttävä tarina, ja toki myös hieno kunnianosoitus Arto Paasilinnalle.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis (Siltala 2011)

Sivuja 328

Kansi: Elina Warsta

Lomalla luetut

Kylläpä nyt on iskenyt kertakaikkinen writer's block, kun en millään meinaa saada mitään kirjoitetuksi. Enkä luetuksikaan sen puoleen: en ole lomani jälkeen lukenut yhtään kirjaa, kun mikään ei nyt vain tunnu iskevän. No, välillä näin, eiköhän lukeminenkin ala taas maistua jossain vaiheessa. Jos kävisi vaikka kirjastossa katselemassa uutuushyllyä ja hakemassa inspiraatiota (ihan kuin kotona ei olisi tarpeeksi lukemista odottavia kirjoja...).

Päädyin tekemään koostepostauksen lomareissulla lukemistani kirjoista, kun en erillisiä merkintöjä näytä saavan aikaiseksi. Ihan sattumalta ne kaikki liittyivät aihepiiriltään toisiinsa: kaikissa sivuttiin jollain tavalla masennusta ja kuolemaa, erityisesti itsemurhaa. Olipa synkkää lomalukemista! En tiedä miten tällainen raskasmielinen kirjajoukko valikoitui lukupinoon. Osan tietysti otin itse kotoa mukaan, mutta lainasin pari kirjaa myös muilta matkalaisilta, ja nekin osuivat olemaan samaa aihepiiriä. No, ehkä niitä oli parempi lukea Espanjan auringossa kuin Suomen synkkyydessä!

Merete Mazzarellan Marraskuun otin matkaan siksi, että halusin ehdottomasti lukea sen marraskuussa. Kerrankin luen jotain ajankohtaista! :) Marraskuu on ensimmäinen Mazzarellalta lukemani romaani (eipä niitä olekaan tämän lisäksi kuin Pääsiäinen), aikaisemmin olen lukenut vain hänen esseeteoksiaan, joista olen tykännyt kovasti. Niin tykkäsin tästä romaanistakin. Kirjoitustyyli on hyvin samanlainen, pohdiskeleva, kuin esseissäkin, ja se jättää paljon tilaa lukijan omalle ajattelulle.
Kirja koostuu neljästä erillisestä tarinasta, jotka sijoittuvat lähitulevaisuuteen, tai itse asiassa hyvin lähelle nykyhetkeä - kirja on julkaistu 2004 joten silloin 2010-luku on ollut vielä tulevaisuutta. Tarinoista tuli mieleen Margaret Atwoodin teokset, Mazzarella maalailee samaan tyyliin varsin synkkää tulevaisuuden maailmaa. Ihan niin kylmää maailman meno ei onneksi (kaikilta osin) vielä ole kuin näissä tarinoissa, mutta paljon on pelottavankin tuttua: naistenlehden kolumnisti, joka kirjoittaa elämän ihanuudesta, nautinnoista, hyvästä ruuasta, sisustuksesta mutta kokee oman elämänsä täysin tyhjänä ja ahdistuu rapistuvasta ulkonäöstään; nuoret suomalaispojat jotka kaappaavat Yhdysvaltoihin matkalla olevan lentokoneen ja ilmoittavat edustavansa Petri Gerdtin muistoyhdistystä; pankki, jonka verkkoasiakaspalvelussa pankkineidin ulkonäkö on etusijalla, ja etuasiakkaat voivat vaatia ties minkälaisia palveluja; yritys, joka elämänlaadun tarjoamisen sijasta räätälöi asiakkaalleen juuri hänen näköisensä kuoleman. Mihin maailma on menossa ja mikä on ihmiselämän arvo, tuntuu Mazzarella kysyvän. Ajatuksia herättävää lukemista.

Eppu Nuotion Peiton paikka oli matkalukemiseksi hyvin sopiva pienikokoinen pokkari. Sisällöltä en odottanut kauheasti, koska en jostain syystä oikein pidä Eppu Nuotion julkisuuskuvasta. Ennakkoluulojani uhmaten päätin kuitenkin tämän kirjan lukea, kun kaverikin sitä suositteli. Ja tykkäsin kyllä. Sujuvaa kerrontaa, hienoa ajankuvausta, kevyehköä luettavaa mutta ei mitään hömppää. (Masennusta ja itsemurhaa oli tässäkin.) Tarina on 1960-luvun Varkauteen sijoittuva kasvukertomus, ja käsittääkseni osa jonkinlaista kirjasarjaa. Saatan lukea jatkoakin, jos kirjoja osuu sopivasti kohdalle, mutta en niin paljoa innostunut että jatko-osia alkaisin varta vasten metsästämään.

Markku Pääskysen Vihan päivä oli minulle aivan tuntematon tapaus, vaikka sen on ollut Finlandia-ehdokkaana 2006 (jolloin Kjell Westön Missä kuljimme kerran voitti palkinnon). Hienoa että kirja tuli nyt vastaan, se oli nimittäin todella vaikuttava, joskin myös ihan kauhean ahdistava. (Varmaan arvaatte jo mitä aiheita siinä käsitellään.) Pääskysen tuotantoon pitää perehtyä tarkemmin, jospa sieltä löytyisi muitakin helmiä.

Veikko Huovisen Pojan kuolema on kirja, jota ei voi arvostella. Mitä voi sanoa teoksesta, jossa kirjailija-isä purkaa tuntojaan oman poikansa itsemurhasta? Sanon silti, että hieno ja rohkea kirja.

Alan Drew'n Vesipuutarhat sijoittuu Istanbuliin, jossa muslimityttö ja amerikkalainen kristityn perheen poika ihastuvat toisiinsa. Maanjäristys tuhoaa molempien perheiden kodit, ja perheet joutuvat entistä lähempiin tekemisiin toistensa kanssa, kun muslimiperhe päätyy amerikkalaisen avustusjärjestön leirille. Kulttuurit, perinteet ja arvot kolisevat vastakkain. Nuorten rakkaustarinan lisäksi kirjassa käsitellään paljon nykymaailman ongelmia, kuten kulttuurien ja uskontojen kohtaamista, pakolaisten asemaa ym. mutta se ei tee kirjasta tylsää, tarina vie niin hyvin mukanaan. Muslimityttö Iremin isä on kiinnostava hahmo, jota jotenkin on pakko arvostaa, vaikka ei samaa mieltä asioista olisikaan.

Huh, siinä kaikki! Tulipa pitkä postaus, kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti!

Tuomas Kyrö: Nahkatakki

Ilahduttavaa huomata, että Tuomas Kyrö on kehittynyt kirjailijana. Kymmenen vuotta sitten julkaistu Nahkatakki ei nimittäin ole läheskään samaa tasoa kuin hänen myöhemmät teoksensa (joista olen lukenut vasta kaksi, Liitto ja Mielensäpahoittaja).

Tarina liikkuu erään taaloilla vuoratun nahkatakin ympärillä. Raivio antaa sen Liimataiselle, jonka pitäisi toimittaa se Pennaselle, mutta takki päätyykin narikkalappusotkun kautta Virtaselle. Mukana on myös muita sukunimellä tunnettuja mieshenkilöitä, pari teini-ikäistä skiniä, Pennasen ex-vaimo ja heidän yhteinen poikansa Sami, muutama mummo ja lähiöbaarin tikkaremmi - vähän liikaa henkilöitä minun makuuni, varsinkin kun kenestäkään ei saanut oikein kunnon mielikuvaa. Kirjassa tapahtuu kauheasti koko ajan ja eri henkilöiden menemisiä ja tekemisiä kuvataan vuorotellen hyvinkin tiiviissä rytmissä. Minulla oli vähän vaikeuksia pysyä mukana, eikä oikeastaan kauheasti kiinnostanutkaan, kun en välittänyt yhdestäkään henkilöstä pätkän vertaa.

Mahtaisiko tämä kirja olla enemmän nuorten miesten makuun? Vanha täti ei ymmärrä tämmöisiä tarinoita. En silti sanoisi kirjaa ihan huonoksi, se olisi vain kaivannut vähän rauhallisempaa otetta ja ehkä muutaman uudelleenkirjoittamisen. Nyt siitä paistaa enemmän kirjoittamisen into kuin taito. Mutta kuten alussa sanoin, sittemmin Kyrö on petrannut valtavasti. Jostainhan kaikkien on aloitettava.

Annamari Marttinen: Kuu huoneessa

Katja on nelikymppinen, työtön kahden lapsen äiti, jonka elämä tuntuu tyhjälle. Aviomiehenkään kanssa ei tunnu olevan enää oikein mitään yhteistä. Katja kaipaisi elämäänsä jotain uutta potkua, mutta ei tiedä mistä sitä saisi. Sitten naapurin Satu antaa Katjalle nipun lehtiä, joissa kerrotaan terveellisestä ruokavaliosta, kehon puhdistamisesta ja sen myötä tulevasta henkisestä hyvinvoinnista. Katja innostuu, kohta keittiön kaapit ovat täynnä itupurkkeja eivätkä lapset saa enää tuoretta pullaa, koska valkoiset vehnäjauhot ovat pannassa. Lehdistä löytyy myös toinen toistaan kiinnostavampia kursseja enkeliterapiasta entisten elämien tutkimiseen. Katja osallistuu, kokeilee kaikkea mahdollista ja lähtee erään hyvin henkistyneen Erkan houkuttelemana  viikonloppukurssille kauas kotoa.

Annamari Marttisen Kuu huoneessa osuu tarkasti tähän aikaan, kun monenlaiset vaihtoehtohoidot ja -terapiat, raakaruoka ja muut puhdistavat ruokavaliot, meditaatio, henkisyys jne. ovat pinnalla. Katjan tarina on minusta hyvin uskottava, hänenkaltaisiaan naisia (ja miehiäkin) on varmasti paljon. Aiheeseen liittyviä blogejakin on netissä pilvin pimein, itsekin olen seuraillut pitkään esim. Quinoaa!-blogia, joka alkuaikoinaan keskittyi lähinnä ruokavaliojuttuihin, mutta lähti sitten melkoisella vaudilla korkeampiin sfääreihin.

Kirja oli ihan sujuvaa ja mukavaa luettavaa, mutta jotenkin se jätti vähän lattean fiiliksen. En jaksanut kauheasti sympata Katjaa enkä samastua häneen, vaikka ymmärsin hänen ajatuksiaan ja toimintaansa. Osa henkilöhahmoista (kuten Erkka) oli aika kliseisiä, ja juonenkäänteitäkin oli helppo ennustaa kun tiesi mitä henkilöiltä voi odottaa.

Ei siis mikään järistyttävä lukukokemus, mutta kiinnostava aihe ja sujuvasti kerrottu tarina. En oikein osaa sanoa tästä enempää, ja luulen että kirja tulee myös valitettavasti haihtumaan muististani aika nopeasti.

Kuun huoneessa ovat lukeneet ainakin Leena Lumi, Mari A. ja Susa.

Annamari Marttinen: Kuu huoneessa (Tammi 2009)

294 sivua

Kansi: Aino Ahtiainen

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Antti Vallas on 79-vuotias dementoitunut sotaveteraani. Kun hän eräänä päivänä kiipeää katolle ja putoaa, ei silmissä vilahdakaan filminauhana koko elämä, vaan sotamuistot ajalta, kun hän palveli natsi-Saksan SS-joukoissa. Menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat, perheenjäsenet muuttuvat sotakavereiksi ja Antti joutuu kokemaan uudelleen asioita, jotka hän on koko sodanjälkeisen elämänsä yrittänyt aktiivisesti unohtaa. Antin serkku Kaarlo suhtautuu sotakokemuksiin toisella tavalla: hän on paikallisen veteraaniyhdistyksen puheenjohtaja ja siinä asemassa hyvin arvonsa tunteva. Suunnitelmissa on myös muistelmien kirjoittaminen. Antin kanssa Saksan joukoissa sotinut Erkki puolestaan ei pystynyt vaikenemaan mutta ei myöskään elämään muistojensa kanssa.

Jenni Linturin Isänmaan tähden ei ole varsinaisesti sotakirja, vaikka jonkin verran siinä taisteluita ja sotilaiden elämää kuvataankin. Jännää, että nuori (s. 1979) nainen on valinnut tällaisen aiheen esikoisromaanilleen. Linturi kyllä selvästi tuntee aiheensa ja kirjoittaa sotakokemuksista hyvin uskottavasti (tai ainakin riittävän uskottavasti minun tietämykseeni nähden). Myös vanhan Antin päänsisäisen sekamelskan kuvaus toimii hyvin. Voin kuvitella että juuri noin dementikon ajatus kulkee, poukkoillen kaukana menneessä, vain hetkellisesti selväjärkisyyden ja nykyhetken saarekkeelle osuen.

Kirjassa on paljon teräviä, hiottuja ajatuksia, joita jäin lukemisen välissä oikein erikseen miettimään:

Rohkeus oli loppujen lopuksi vain sitä, että vieressä oli joku joka ei ollut yhtä rohkea.

Kaikista valmiin maailman valmiista asioista vain toivo ei perinyt maksua.

Kaksinaismoraali oli kuitenkin moraalia, toisin kuin moraalittomuus, johon Antti ei aikonut enää sortua.

Pieneen hetkeen mahtui niin monta tunnetta, ettei yhtäkään niistä ennättänyt tuntea kunnolla.

Yksi asia minua kirjassa häiritsi: miksi niin monen Antin sotakaverin nimi oli Erkki? Varsinkin kirjan alkupuolella minulta menivät jatkuvasti Erkit sekaisin, myöhemmin heistä onneksi käytettiin enimmäkseen sukunimiä.

Pidän kirjan kannesta, jossa vanha mies istuu rapistuneen rakennuksen katolla synkännäköisten pilvien alla. Se sopii hyvin kirjan tunnelmaan.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden (Teos 2011)

233 sivua
Kannen suunnittelu: Nina Leino

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Jopa oli ärsyttävä kirja tämä Johanna Sinisalon Linnunaivot. Onneksi se oli yli kolmestasadasta sivustaan huolimatta hyvin helppo- ja nopealukuinen, muuten olisi ehkä pitänyt jättää se kesken. Nyt se tuli lukaistua loppuun asti, mutta eipä siitä paljon mitään jäänyt käteen, paitsi ärsytystä. Onhan se jotain sekin, ainakin enemmän kuin täydellinen mitäänsanomattomuus.

Jyrki ja Heidi eivät ole tunteneet toisiaan kovinkaan kauaa, kun Jyrki ilmoittaa lähtevänsä puoleksi vuodeksi vaellusreissulle maailmalle. Heidi tahtoo mukaan päästäkseen irti isänsä vaikutuspiiristä, tehdäkseen kerrankin jotain omaa ilman isin apua. Pariskunta suuntaa ensin Australiaan ja sieltä Tasmaniaan South Coast Trackille, äärimmäisen haastavalle vaellusreitille. Jyrki on kokenut vaeltaja, jolla on varusteet viimeisenpäälle ja joka pitää itseään suurenakin luonnonystävänä, vaikka tosiasiassa taitaa saada enemmän kicksejä extreme-kokemuksillaan leuhottamisesta kuin luonnosta. Heidin, ensikertalaisen, ehdotukset reitinvalinnasta tai leiripaikasta saavat useimmiten tylyn tyrmäyksen Jyrkiltä. Silti pari jatkaa yhdessä paarustamista välillä toisiaan, välillä luonnonvoimia vastaan taistellen.

Kaikissa lukemissani Sinisalon kirjoissa on minusta sama ongelma: henkilöt. Tuli mieleen Risto Isomäen kirjat, niiden henkilöhahmot ovat samalla tavalla kankeita. Muutamissa lukemissani arvosteluissa Jyrkiä ja Heidiä kehutaan eläviksi ja aidontuntuisiksi, mutta minusta he ovat paperinohuita, teennäisiä ja vieläpä hemmetin tyhmiä. Ja kömpelöitä ovat välillä juonenkäänteetkin: jos henkilö on vaeltanut viikkoja ilman kunnon peseytymismahdollisuutta puskassa, johon ei saa jättää mitään roskia eli omat jätteet on käytettyjä vessapapereita ja tamponeja myöten roudattava mukana, niin miten sitä voi yhtäkkiä alkaa inhottaa homeinen leivänpala niin paljon, ettei sitä pysty pakkaamaan rinkkaan? Pieni juttu, eikä edes juonen kannalta kovin olennainen, mutta minua se häiritsi pahasti.
 
En tuntenut minkäänlaista sympatiaa kumpaakaan päähenkilöä kohtaan, joten heidän kohtalonsakaan ei kauheasti kiinnostanut. Heidän välillään ei myöskään ollut minkäänlaista kemiaa, molemmat tuntuivat olevan omalla vaelluksellaan ja vain sattumalta kulkevan samaan tahtiin toisen kanssa. En ollenkaan ymmärtänyt heidän motiivejaan lähteä reissuun yhdessä ja vieläpä pysyä yhdessä. Jos minun matkakumppanini tylyttäisi minua yhtä pahasti kuin Jyrki Heidiä, niin käskisin herran pitää tunkkinsa ja jatkaisin matkaa yksin.

Henkilöiden typeryyden lisäksi minua ärsytti tarinan kronologian rikkominen. Heidin ja Jyrkin tapaamisen ja taustojen kertominen takaumina oli hyvä ratkaisu, mutta kun vaelluksella pompittiin reitiltä toiselle, oli vaikeuksia pysyä perässä. Ehkä tämä ei häiritse jos lukija on perehtynyt Australian ja Tasmanian vaellusreitteihin, mutta minulta menivät paikkojen ja reittien nimet iloisesti sekaisin, ja välillä piti ihmetellä, tapahtuuko tämä kohta ennen vai jälkeen edellisen.

Kirja pyrkii olemaan ekologinen kannanotto, ja kyllähän se siinä onnistuukin, mutta sekin tuntui minusta vähän väkinäiseltä ja päälleliimatulta. Ei kolahtanut, ei sitten yhtään. Ehkä minun pitää vain myöntää itselleni että en suuremmin pidä Sinisalon tyylistä, vaikka Ennen päivänlaskua ei voi olikin aikoinaan piristävän erilainen lukukokemus.Muistan ajatelleeni, että ohhoh, kirjoitetaanko Suomessa tällaisiakin kirjoja!  Sen jälkeen valitettavasti mikään Sinisalon kirja ei ole aiheuttanut riemunkiljahduksia.

Linnunaivoja ovat kehuneet ainakin Amma ja Ilse.

Johanna Sinisalo: Linnunaivot (Teos 2008)

331 sivua

Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Sara kirjoitti tästä kirjasta niin hurmaantuneen arvion (ja Karoliina kehui myös), että minun oli pakko hankkia opus käsiini. Äkkiä sen kirjastosta sainkin, vaikka varausta tehdessäni kirja oli vasta hankinnassa. Ja kerron heti kärkeen, että kovasti tästä tykkäsin minäkin!

Kirjeitä kiven alle kertoo neljän sukupolven naisista, äideistä ja tyttäristä. Pieni Marketta kuolee samana päivänä kun hänen perheensä lähtee Karjalasta evakkoon. Marketan ruumis jää vanhan kotipihan kylmään aittaan odottamaan kunnollista hautausta. Myöhemmin perheeseen syntyy toinen tyttö, joka saa saman etunimen. Tällä Toisella ja kuolleella Marketalla on yhteys, Toinen kirjoittaa siskolleen kirjeitä ja piilottaa ne kivien alle luettavaksi.

Tarinaa kertovat Marketan lisäksi hänen äitinsä Siviä ja tämän äiti Mar. Vaikka samaa sukua ovatkin, naiset ovat keskenään kovin erilaisia eivätkä äiti-tytär-suhteet ole ongelmattomia. Heillä on myös salaisuuksia, syvälle kätkettyjä muistoja ja suruja. Nämä menneisyyden haamut paljastuvat lukijalle vähän kerrallaan, kun eri henkilöt avaavat tapahtumien kulkua omalta osaltaan. Kirja onkin varsin koukuttava, kun alusta lähtien on selvää että jotain tässä on taustalla, mutta kokonaisuus hahmottuu vasta lopussa.

Virtanen käyttää kieltä ja erityisesti murteita todella hienosti. Pitkästä aikaa oikein nautin lukemisesta ja kaikista suomenkielen vivahteista. Minulla ei ole mitään henkilökohtaista suhdetta Karjalaan, sukuni ei ole sieltä päin, mutta eläväistä Karjalan murretta oli mukava lukea. Hauska yhteensattuma oli se, että luin kirjan ollessani viikonloppuna Valamon luostarissa, ja siellä esittelykierrosta pitänyt munkki kertoi Valamon historiasta ja siitä, kuinka luostarikin joutui lähtemään Laatokan saaresta evakkoon. Oli luostarin kannalta onni onnettomuudessa, että talvisotatalvi oli todella kylmä, sillä ilman Laatokan paksua jääpeitettä luostarin arvokkaat ikonit olisivat jääneet pelastamatta. Kirjassakin muuten mainitaan Laatokan Valamo, kun Luukas ja Eljas Pösö ovat lähdössä kalastamaan ja Mar kyselee mihin he menevät yöksi:

- Yösija, mihi työ pääsettä makkaamaa? Luostarin tuvil?

- Ei myö männä Rasinsaaree ast, Luukas sanoi.

- Mittää tuppii tarvita, munkki kerätköö vuokrat vaivasemmilt. Kalliol kunnolline kokko palamaa, siin äärel loikollaa iltakahu, haastellaa, syyvvää iltaasta, sit lakassaa tuhkat tiehee ja käyvää tilal makkaamaa. A vot on lämmi, Eljas selitti.

Miesten palattua neljän päivän kuluttua märkinä, likaisina ja kylmissään Mar vielä kommentoi, että tais käyvä valamolaisen kortteer mieles.

Uuden Valamon pääkirkko

Hieno kirja, tekisi melkein mieli lukea se heti uudestaan, että ehtisi huomata kaiken pinnan alla liikkuvan. Tuntuu, että tarinassa ja henkilöissä on paljon enemmän kuin mitä ensimmäisellä lukukerralla osuu silmään.

Taidankin käydä metsästämässä kirjastosta Virtasen esikoisen Aidan, josta myös olen kuullut paljon kehuja.

Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle (Tammi 2011)

267 sivua

Kjell Westö: Halkeamia

Jostain syystä oletin, että Kjell Westön Halkeamia olisi novellikokoelma. Olin vilkuillut kirjaa aikaisemmin kirjakaupassa, ja kirjaston viikkolainahyllystä sen bongatessani tutkailin sitä vähän tarkemminkin, mutta silti vasta kotona, kun aloin varsinaisesti lukemaan kirjaa, tajusin, että se onkin kokoelma Westön kolumneja ja muita ei-fiktiivisiä tekstejä. Olin hitusen pettynyt, sillä olin nimenomaan novellinlukutuulella, mutta päätin sitten kuitenkin lukea kirjan, koska yleensä pidän Westön teksteistä kirjoitti hän mitä tahansa.

Kirjan rungon muodostavat Yhteishyvä-lehdessä julkaistut kolumnit, joista suurin osa olikin minulle ennestään tuttuja (Yhteishyvässä on aika vähän minua kiinnostavia juttuja, mutta Westön kolumnin luen aina). Tuttuus ei sinänsä haitannut, harva kolumni on niin väkevästi mieleeni painunut etteikö sitä voisi uudestaan lukea. Hyvä kuitenkin, että mukana oli muitakin, minulle uusia kirjoituksia, mm. Hufvudstadsbladetissa,Veikkaaja-lehdessä tai eri antologioissa aikaisemmin julkaistuja.

Kirja on jaettu seitsemään osaan kirjoituksien aihepiirin mukaan, ja kunkin aihepiirin sisällä tekstit ovat aikajärjestyksessä. Tämä on hyvä ratkaisu, koska pelkän kronologian mukaan koottuna kirja olisi melkoinen sillisalaatti. Westö on kirjoittanut paljon mm. musiikista, urheilusta, suomalaisuudesta ja suomenruotsalaisuudesta ja etenkin Helsingistä ja helsinkiläisyydestä, ja nyt eri aiheita koskevat tekstit ovat luettavissa kätevästi yhtenä kokonaisuutena. Westö on myös kirjoittanut tätä kokoelmaa varten teksteihin jälkisanoja, joissa hän kommentoi esim. tekstin taustaa, kirjoitusajankohtaa ja saamaansa palautetta. Esimerkiksi maahanmuuttoa käsitellyt kolumni oli saanut aikaan palautevyöryn, jonka seurauksena Westö kirjoitti aiheesta uuden kolumnin, ja vielä kolmannenkin. Nämä kaikki ovat mukana kirjassa ja muodostavat jälkisanoineen kiinnostavan kokonaisuuden.

Ehkä eniten pidin vuonna 1989 julkaistusta Suomalainen mäkihyppääjä-kolumnista, jossa pitkään jatkunut nousukausi vertautuu suomalaisten mäkihyppääjien (etenkin Matti Nykäsen) huimaan menestykseen. Se jäi mieleen ehkä siksikin, että se voisi yhtä hyvin olla novelli, ja vieläpä aika hauska sellainen. (Aikaisemmassa Westötä koskevassa kirjoituksessani onkin mainittu siitä, kuinka Westö ei pidä tärkeänä millä nimellä hänen kirjoituksiaan kutsutaan.)

Musiikkiaiheisia kirjoituksia luen aina mielelläni, vaikka Westön musiikkimaku ei ihan osu yksiin omani kanssa - minä en ainakaan vielä ole ymmärtänyt bluesin hienoutta ja pidän paljon brittipopista, joka ei Kjelliä tunnu juuri koskettavan. Ilahduin kuitenkin valtavasti, kun löysin kirjasta Noir Désir-bändiä koskevan kirjoituksen. Ranskalainen yhtye ei ole Suomessa (eikä kai nykyään oikein muuallakaan) kovin tunnettu, ja jos onkin, niin ei musiikkinsa takia, vaan siksi että laulaja Bertrand Cantat pahoinpiteli naisystävänsä kuoliaaksi vilnalaisessa hotellissa vuonna 2003. Westö kirjoittaa juuri tästä, pohtien onko ihmisen tekojen ja hänen taiteensa välillä suora yhteys, ts. jos ihminen on tappaja, voiko ja saako hänen tekemästään musiikista pitää.

Minusta Noir Désirin Le Vent Nous Portera on valtavan kaunis kappale.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Olipa erikoinen kirja tämä Herra Darwinin puutarhuri. Jollain tavalla pidin siitä, mutta toisaalta en tiedä ymmärsinkö siitä yhtään mitään. Kristina Carlsonin tyyli on ainakin mielenkiintoista ja erikoista, lauseet alkavat ja päättyvät vähän miten sattuu, välimerkkejä ei kovin paljoa näy, pisteitä varsinkaan. Tulee sellainen tunne kuin kuuntelisi Downin kyläläisten ajatuksia sivustaseuraajana, kärpäsenä katossa, kuulisi pätkän sieltä ja toisen täältä. Tai kuin sukeltaisi ihmisten ajatuksista ja sanoista muodostuneen sarjakuvamaisen puhekuplapilven läpi.

Herra Darwin itse ei ole kirjassa läsnä muuten kuin kyläläisten puheiden kautta, onhan hän paikallinen julkkis, jolla käy vieraita Lontoosta saakka. Eipä puutarhuri Davieskaan varsinaisesti kirjan päähenkilö ole, vaan tarinassa on aktiivisesti mukana koko kylän väki. Daviesia oudoksutaan, koska hän ei käy kirkossa ja on muutenkin vähän erillään yhteisöstä, elelee vaimon kuoltua lastensa kanssa.

Kirjassa ei ole varsinaista juonta. Välillä luulin että sellainen kehittyisi, kun kylään saapui kummallinen keikari, jonka kyläläiset tunnistivat vanhaksi tutuksi ja jonka paluusta ei ilahduttu, mutta sekin juonenpätkä hiipui sitten jonnekin. Ehkä kirjaa olisi pitänyt pohdiskella ja analysoida tarkemmin sen idean ymmärtääkseen, mutta minulla ei oikein ole kiinnostusta tai keskittymiskykyä sellaiseen. Jotain viehättävää tässä kuitenkin oli, joten ei teos kylmäksi jättänyt missään tapauksessa. Tosin täytyy sanoa, että jos tämäntyylinen kirja olisi  kovin paljon pidempi, niin joutuisin ehkä jättämään kesken. Näin pienenä annoksena (176 nopealukuista sivua) kerrontatyylin erikoisuus tuntuu hauskalta, mutta pitemmän päälle se varmaan alkaisi puuduttaa ja ärsyttää ainakin minun kaltaistani ymmärtämätöntä lukijaa.

Linnut olivat kirjassa hauskoja, niillä oli omat äänensä: naakat naureskelevat ylimielisesti kirkontornissa, kanat kotkottavat paheksuvasti ja varpuset tirskuvat ja hihittelevät keskenään.