tiistai 6. maaliskuuta 2012

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

En vieläkään tiedä, voiko onnea olla. Jos on, tunnistanko sitä. Mutta eilen illalla, kun kävelin katuvalojen hunnuttamilla kaduilla ja pysähdyin juomaan viiniä ja katselemaan ohikulkijoita kahvilan ikkunasta, minulla oli vähän aikaa keveä olo.

Aloin lukea Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta-romaania pian Joel Haahtelan lumoavan Tule risteykseen seitsemältä-teoksen jälkeen, ja yllätyin siitä kuinka paljon Hirvosen ja Haahtelan tyyleissä on yhteistä. Tuo alkuun lainaamani katkelma voisi yhtä hyvin olla Haahtelan kirjasta. (Paitsi niissä taitaa harvoin kellään olla "keveä" olo, ehkä korkeintaan haikeansuloinen. :)) Hirvonen kirjoittaa kauniisti, harkitusti ja enemmän tunnelmaa kuin tapahtumia korostaen. Kirjassa on samanlainen vähän kelluva ja harsomainen fiilis kuin Haahtelankin kirjoissa. Ehkä se johtuu siitä, että tarinaa kerrotaan paljon päähenkilöiden muistojen kautta, ja muistothan ovat aina enemmän tai vähemmän utuisia.


Lapsuutensa Afrikassa viettänyt suomalainen Paul palaa vanhoihin maisemiin masentuneena ja elämänhalunsa menettäneenä, vakaana aikomuksenaan ryypätä itsensä hitaasti hengiltä. Avioliitto Suomessa on aikaa sitten päättynyt, ja Paul on paennut ahdistavaa tilannetta lähtemällä kehitysyhteistyöhön Afrikkaan. Työ on kuitenkin tuottanut pettymyksiä ja turhautumista, ja samalla Paul on vieraantunut Suomeen jääneestä pojastaan.

Maaseudun heimoyhteisöstä kotoisin oleva Esther menettää onnettomuudessa rakastettunsa, brittiläisen kehitysyhteistyöntekijän. Estherin on aikanaan tuonut suurkaupunkiin hänen kadonnut lapsuudenystävänsä Bessy, jonka Esther on toivonut löytävänsä ja pelastavansa, mutta toivo on vuosien kuluessa hiipunut.

Esther ja Paul ovat molemmat tilanteessa, josta tuntuu olevan mahdoton jatkaa eteenpäin. Molemmat ovat kokeneet kovia ja menettäneet paljon. Molemmilla on myös kokemusta kehitysyhteistyöstä, kuten myös kirjailijalla: Elina Hirvonen asui kaksi vuotta Sambiassa, ja hänellä on selvästi omakohtaista kokemusta aiheesta. Kirjan loppupuolella kehitysyhteistyön kritiikki saa hetkeksi ehkä liiankin paljon huomiota, itse tarina tuntuu jäävän hetkeksi sivuosaan kun henkilöt purkavat turhautumistaan länsimaiden toimintaa kohtaan. Toisaalta aihe on kiinnostava ja haluaisin tietää siitä enemmänkin, ja sikäli romaani on ihan hyvä herättäjä. Siihen Hirvonen ehkä osaltaan on pyrkinytkin, herättämään tietoisuutta ja keskustelua aiheesta.

Pidin tästä kirjasta paljon, mutta en oikein osaa pukea tunnelmiani sanoiksi. Enkä nyt millään pääse irti Haahtela-vertailustakaan. Utuisuudesta ja harsomaisuudesta huolimatta Kauimpana kuolemasta on erisävyinen kuin Haahtelan kirjat, karumpi, julmempi, väkivaltaisempi. Mutta onneksi on kauniitakin hetkiä, niitä, kun olo on hetken aikaa keveä.


Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta (Avain 2010)
239 sivua
Kirjastosta

2 kommenttia:

  1. Minä en ole vieläkään tätä lukenut, mutta ostin sen siskolleni toissa jouluna lahjaksi ajatuksena sitten lainata kirjaa ja lukea se. Vertaus Haahtelaan kuulostaa kyllä siltä, että voisin pyytää kirjan lainaan aika piankin!

    VastaaPoista
  2. Tämä kirja on lähiaikojen lukulistallani! Luen parasta aikaa Hirvosen esikoista ja olen aivan vaikuttunut! Viime kesänä kuuntelin muuten alkua Kauimpana kuolemasta Ylen radiokanavilta, sitä lähetettiin sunnuntaiaamuisin ihanan Vuokko Hovatan lukemana jatkokertomuksena. Ihastuin kirjaan jo sen perusteella kovasti, mutta tuskastuin kun kirjaa ei kuullut kuin kerran viikossa sen n. kolmetoista minuuttia kerrallaan. Minun kärsivällisyyteni ei riitä moiseen! :) Mutta olen varma että rakastan kirjaa kun saan sen lopulta luettua! Lisäksi vertauksesi Haahtelaan lupaa erittäin hyvää! <3

    VastaaPoista