Sunnuntaisäveliä, osa 11: Suosikkibändin laulua

Hupsista, blogini meinaa muuttua ihan musablogiksi, kun en tunnu ehtivät julkaisemaan muita kuin näitä musahaastejuttuja. Minulla on monta kirjaa kesken, mutta yhtäkään en ole tällä viikolla saanut luettua loppuun asti. Jotain kirjallisuuteen liittyvää olen sentään tehnyt, kävin nimittäin katsomassa Missä kuljimme kerran-leffan. Luin Kjell Westön kirjan pari vuotta sitten ja tykkäsin siitä aivan valtavasti, joten olin jo etukäteen varautunut pettymään leffan suhteen. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Jossain lukemassani arviossa sanottiin, että elokuva on ikään kuin ylipitkä traileri tulevalle tv-sarjalle, ja se on minusta aika osuvasti sanottu - leffa tuntui koostuvan vain irrallisista kohtauksista sieltä täältä, ja jos tarina ei olisi ollut ennalta tuttu, en varmasti olisi tajunnut juonesta yhtään mitään. No, toivottavasti se tv-sarja on sitten parempi.

Mutta sitten päivän musiikkiteemaan, joka on tällä viikolla Suosikkibändin laulua. Minusta on yleensä hankala nimetä vain yhtä suosikkibändiä, mutta tällä kertaa valinta oli helppo, koska olen viimeiset pari viikkoa jumittanut lähinnä vain yhden bändin yhden levyn parissa. Kasabianin uusin levy Velociraptor! on niin loistava että kyseinen orkesteri toimittakoon nyt suosikkibändini virkaa, vaikka en sen aikaisemmista levyistä ole innostunutkaan. Tässä Re-Wired-biisissä on hauska video.

Viikon kuva-aihe on Tästä olen riippuvainen. En myönnä olevani varsinasesti riippuvainen mistään, mutta teetä tulee kyllä lipitettyä melko runsaasti. Kuvassa Prahan Starbuckista ostettu lempimukini, azorilaista vihreää lempiteetäni, hauska mutta ei kovin käytännöllinen Tukholman-tuliainen Tea-Sub sekä kotimaista luomuhunajaa. Näillä pärjää!

David Nicholls: One Day

Emma ja Dexter tapaavat yliopiston päättäjäisjuhlissa ja päätyvät viettämään yön yhdessä. Siitä alkaa heidän suhteensa, joka on virallisesti ystävyyttä mutta vuosien varrella tahtoo aina jommankumman taholta luisua rakkauden puolelle. Tarina on rakennettu niin, että Dexterin ja Emman elämään kurkistetaan aina kerran vuodessa, heidän ensimmäisen tapaamisensa vuosipäivänä 15. heinäkuuta. Molemmille tapahtuu monenlaista vuosien varrella ja välillä yhteydenpitokin jää vähiin, mutta täysin he eivät pysty toisiaan unohtamaan.

Pidin David Nichollsin One Daysta aivan valtavan paljon! Dexter ja Emma olivat niin aidon oloisia hahmoja, että heidän seuraansa jäi kaipaamaan kirjan loputtua. Varsinkin Emmasta pidin ja samastuin häneen vahvasti. Nicholls on aikaisemmin käsikirjoittanut Rimakauhua ja rakkautta -tv-sarjaa, ja veikkaanpa että monet Rimiksen ystävät pitävät myös tästä kirjasta. Juoni ei ole mitenkään erikoinen, mutta kyllä tämmöinen tavalliseen arkeen sijoittuva ihmissuhdekuvaus ainakin minua viehättää, kun henkilöt ovat kiinnostavia ja dialogi toimii.

Nichollsin teksti on hyvin samantyylistä kuin maanmiehensä Nick Hornbyn, molemmilla on samanlainen lempeän sympaattinen ote, Nichollsilla tosin ehkä astetta vakavampi kuin humoristisemmalla Hornbylla. Sen verran paljon herrojen tyylit muistuttavat toisiaan, että huomasin välillä luulevani, että käsissäni on Hornbyn kirja.

Kirjan pohjalta ollaan tekemässä elokuvaa, jonka pääosissa ovat Anne Hathaway ja Jim Sturgess. Minun päässäni Emma ei ole yhtään Anne Hathawayn näköinen, ja kuten aikaisemmin mainitsin, minun Dexterini näyttää James Nesbittiltä. Voi olla että tuo leffa jää väliin, en halua pilata sillä kirjan jättämää tunnelmaa.

Kirja on kerännyt kehuja ainakin näissä blogeissa: Kirjainten virrassa, Oota, mä luen tän eka loppuun, Lumiomena ja Järjellä ja tunteella.

Menneen maailman maalari

Jännästi on viime aikoina tullut vastaan useampia Japaniin sijoittuvia kirjoja: ensin Haruki Murakamin Kafka rannalla, sitten Kazuo Ishiguron Menneen maailman maalari, ja lukupinossa odottaa vielä Kaori Ekunin Blink blink (todellakin kirjoitin ensin "bling bling" :D). En ole mikään suuri Japani-fani enkä näitäkään kirjoja ole valinnut luettavaksi niiden japanilaisuuden takia, mutta kieltämättä Japanin kulttuuri on erilaisuudessaan aika mielenkiintoinen.

Kazuo Ishiguron Menneen maailman maalarissa huomio kiinnittyy ensimmäisenä juuri kulttuurieroihin, ja varsinkin siihen, miten pidättyväistä ja äärimmäisen kohteliasta japanilaisten keskustelu on. Perheenjäsenetkin puhuvat keskenään niin koukeroisesti, kaukaa hakien ja vihjaillen, että kirjan henkilöitä teki mieli ravistella ja huutaa että sanoisivat nyt suoraan mitä tarkoittavat, ettei vastapuolen tarvitse arvailla. Itselläni menisi hermo tuollaisessa keskustelussa välittömästi, mutta silti siinä on oma viehätyksensä ja kauneutensa.

Kirja kertoo Onosta, vanhasta taidemaalarista, joka on nuorempana ollut teoksissaan hyvin vahvasti isänmaan ja keisarin asialla. Nyt vanhempana, toisen maailmansodan jälkeen, hän joutuu pohtimaan ja selittelemään menneisyyttään nuoremmalle polvelle, joka ei enää kannata samoja aatteita. Onon nuorempi tytär Noriko pitäisi saada naitettua hyvään sukuun, ja taiteilijaa mietityttää, miten avioliittoneuvotteluissa suhtaudutaan hänen taustaansa, pitäisikö siitä puhua vai ei. Samalla seurataan Onon suhdetta hänen tyttärenpoikaansa, pieneen Ichiroon, joka kasvaa aivan erilaisessa maailmassa kuin se missä Ono on elänyt ja ihailee samuraiden sijaan Kippari-Kallea ja amerikkalaisia cowboyta.

Kirjassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, vaan tarinaa kerrotaan Onon muistojen kautta, kun hän unohtuu arkisten askareiden lomassa miettimään milloin mitäkin vanhaa tapahtumaa. Tarinaan olisi ehkä päässyt vähän paremmin sisälle, jos tuntisi enemmän Japanin historiaa ja kulttuuria - tosin japanilaisesta maalaustaiteesta tulee aika paljonkin informaatiota, mutta ei kuivasti luennoiden vaan sujuvasti tapahtumien sekaan ujutettuna.

Ishiguro on taitava kirjailija, ja tässäkin tarinassa rivien välistä saa varmasti enemmän irti kuin itse riveistä. Luin kirjaa vähän pätkittäin ja väsyneenä, joten tuntui etten oikein saanut siitä kunnolla otetta, mutta silti pidin kirjasta ja ennen kaikkea Ishiguron tavasta kertoa tarina. Olen aiemmin lukenut häneltä yhden kirjan, Never Let Me Go (josta on äskettäin tehty myös elokuva), ja siitä pidin valtavan paljon. Elokuvaa en ole vielä nähnyt, kertokaapa kannattaako se katsoa!

Päivä 23: Kirja, jonka olen halunnut lukea jo pitkään

Tämän keksin helposti: Moby Dick. Herman Melvillen klassikkoteos on ollut hyllyssäni vuosikausia, mutta jostain syystä en saa koskaan aloitettua sen lukemista, vaikka haluaisin. Aina joku uudempi (ja ohuempi!) kirja kiilaa tielle, ja välillä valkoisen valaan olemassaolokin unohtuu kokonaan, kunnes se taas osuu hyllystä silmään ja aiheuttaa ai-niin-tuokin-pitäisi-lukea -olon.

Olen nähnyt lapsena (ehkä vähän liiankin pienenä) moneen kertaan Moby Dick - valkoinen valas -elokuvan vuodelta 1956. En tiedä miksi leffa minuun niin kolahti, mutta ainakin Gregory Peck pakkomielteisenä kapteeni Ahabina on jäänyt elävästi mieleen.

Päivä 19: Paras kirjaan perustuva elokuva

Olen maininnut Ian McEwanin Sovituksen tässä haasteessa jo muutamaan kertaan, mutta pakko se on tähänkin kohtaan vastata. Tarina toimii Joe Wrightin ohjaamana elokuvanakin upeasti, James McAvoy on i-h-a-n-a, Keira Knightley valtavan kaunis ja Keiran vihreä kolttu se vasta mahottoman nätti onkin. (Se on jopa voittanut Best Costume of All Time -äänestyksen.)

(kuva täältä)

Toinen kirja/leffasuosikkini on Stephen Daldryn ohjaama elokuva Tunnit (The Hours), joka perustuu Michael Cunninghamin samannimiseen kirjaan. Harvassa ovat elokuvat, joissa on yhtä hienoja aikuisia naishahmoja kuin Tunneissa, ja leffaan on saatu myös loistavat näyttelijät: Meryl Streep, Nicole Kidman ja Julianne Moore.

(kuva: imdb.com)

Julianne Mooresta tuli mieleen vielä yksi hieno leffa ja kirja: A Single Man. Kirja on Christopher Isherwoodin, leffan ohjasi paremmin muotisuunnittelijana tunnettu Tom Ford. Ja sen kyllä huomaa, positiivisessa mielessä: leffa on visuaalisesti todella kaunis. Siinä on myös valtavan hieno, surumielinen tunnelma, ja pääosia näyttelevät Colin Firth ja Julianne Moore ovat huikean hyviä.

 (kuva täältä)

Päivät 15 & 16: Suosikkihenkilöhahmoni (miehet & naiset)

Päätin yhdistää kahden seuraavan päivän aiheet ja esitellä sekä mies- että naishahmoja, joista pidän. Tykkään usein vähän vinksahtaneista tai oudoista hahmoista, ja monesti pahikset ovat hyviksiä kiinnostavampia. Melko synkkä listaus siis tulossa. :)

Kuvat ovat kirjojen pohjalta tehdyistä elokuvista, ja nyt kun tarkemmin aloin asiaa ajatella niin olen tainnut nämä kaikki elokuvat nähdä ennen kyseisten kirjojen lukemista... tuleeko tästä nyt sitten kuitenkin lempielokuvahahmo-listaus? No, hahmot ovat toimineet kirjoissa vähintään yhtä hyvin kuin leffoissa, joten mennään tällä. Ja on siellä listan viimeisenä yksi hahmo, jota en ole nähnyt valkokankaalla.

Naiset ensin: Lisbeth Salander, Stieg Larssonin Millennium-trilogian naispäähenkilö. Rankka ja rohkea nainen, jota jossain kuvattiin aikuisten Peppi Pitkätossuksi. Salaperäinen ja siksi niin kiinnostava hahmo.

Patrick Bateman, Brett Easton Ellisin Amerikan Psykon, no, se psyko. Täydellisen kajahtanut tyyppi, jonka sliipattu ulkokuori peittää alleen mielipuolen murhaajan. Lisäksi kaverilla on tapana pitää pitkiä monologeja popmusiikista.

Francis "Franco" Begbie Irvine Welshin Trainspottingista. Tappelupukari, huijari ja varas, kaikin puolin vastenmielinen tyyppi, mutta juuri siksi niin loistava hahmo.

Anton Chigurh Cormac McCarthyn No Country for Old Menistä. Aivan pimeä tyyppi, ja todella pelottava.

Viikatemies eli itse Kuolema Terry Pratchettin Viikatemiehestä. "MINÄ EN OLE JUURIKAAN TUNNETTU HUUMORINTAJUSTANI", se (vai hän?) sanoo, mutta on hahmona aivan äärettömän hauska.

Nyyhkyromantiikkaa

Sara mainitsi 30 Days of Books -haasteessaan romanttiseksi kirjasuosikikseen Robert James Wallerin Hiljaiset sillat. Joudunkohan tekemään saman valinnan, kunhan sinne asti haasteessa pääsen... en nimittäin yleensä ole suuri romantiikan ystävä, enkä juurikaan lue romantiikaksi luokiteltavia kirjoja. Tämän kuitenkin luin, koska olen nähnyt kirjaan perustuvan elokuvan joskus vuosia sitten, ja muistan että se oli hyvin koskettava. (Senkin katsoin muistaakseni puolivahingossa, koska en myöskään juurikaan katso romantiikaksi luokiteltavia elokuvia. Ehkä pitäisi. :))

Aikaisemmin kirjoitin aliarvioiduista kirjoista ja genreistä, ja nyt pitää kyllä todeta että romantiikka on selvästi yksi sellainen, itsekin kun sorrun sitä jatkuvasti aliarvioimaan. Hiljaisten siltojen kansiliepeessä kerrotaan, että sen julkaisun aikaan suuret kirjakauppaketjut sivuuttivat sen, ja kirja nousi lopulta huippusuosioon yksittäisten kirjakauppojen innokkuuden ansiosta. Niinpä niin, teoksen kirjalliset ansiot eivät ehkä ole valtavat eikä se varmasti ole kirjallisuustieteilijöiden tai kriitikoiden mielestä suurta ja merkittävää kirjallisuutta, mutta en yhtään ihmettele että siitä tuli myyntimenestys. Se on päällisin puolin kevyt ja nopea luettava, mutta ah sitä tunteiden määrää! Harva kirja saa minut kyyneliin, mutta tätä lukiessa olivat nenäliinat tarpeen. Tarina ei silti ole mitenkään imelä tai siirappinen, vaan pikemminkin aito ja herkkä, ja siksi niin lumoava.

Nyt haluaisin nähdä sen leffankin uudestaan. Kunnon nyyhkyily kirjan tai leffan parissa tekee välillä hyvää!

Puun ja kuoren välissä

Aron Ralston on se kaveri, joka jäi ranteestaan jumiin kivenlohkareen ja kanjonin seinämän väliin 127 tunniksi, mistä Danny Boyle intoutui äskettäin tekemään leffan. En ole leffaa nähnyt, ja vähän ihmettelen miksi yritin lukea tätä kirjaakaan, kun ajatus kolmesta ja puolesta sadasta sivusta kiven kolossa jumittamista tuntui jo etukäteen melko raskaalta. Sitä se olikin, jaksoin noin kolmanneksen kirjasta ja sitten totesin että eiköhän tämä riitä, kun loppuratkaisukin on tiedossa. (Jos lukija ei sitä etukäteen tiedä, niin kirjan kuvat paljastavat miten jumiutuneelle kädelle kävi.)

Kaikki kunnia Ralstonille kirjan puuduttavuudesta huolimatta - pitää olla aika kova jätkä että tuollaisesta pinteestä selviää hengissä ja järjissään. Eikä kirjakaan varsinaisesti huono ole, nyt vain ei ollut sopiva hetki sille. Tykkään aina välillä lukea tällaisia tosielämän seikkailuja, esimerkiksi Jon Krakauerin kirjat Jäätäviin korkeuksiin ja Into the Wild (josta on myös tehty hieno leffa) ovat tosi hyviä. Ei mikään yllätys että myös Ralston mainitsee Krakauerin kirjat suosikeikseen.

Kirja on alun perin julkaistu nimellä Between a Rock and a Hard Place, mutta leffajulkisuuden ansiosta nimi on tässä painoksessa 127 Hours Between a Rock and a Hard Place.

Hassua muuten, että sanonnan suomalaisversio on englanninkielistä huomattavasti pehmeämpi - onhan puun ja kuorenkin välissä varmasti ahdasta mutta siinä molemmat materiaalit ovat jossain määrin joustavia, toisin kuin kallio ja kova paikka (mitä se sitten tarkoittaakin).