Turkka Hautala: Paluu

Luin viime kuussa Turkka Hautalan esikoisromaanin Salo, ja tykkäsin siitä tosi paljon. Niinpä piti sitten tämä Paluukin käydä poimimassa kirjastosta, ja kovasti päädyin pitämään tästäkin. Hautala kirjoittaa sujuvasti ja mukavan koukuttavasti, niin, että kirjaa ei tee mieli laskea käsistään. Henkilöhahmot ovat myös molemmissa kirjoissa olleet aitoja ja kiinnostavia, ja vielä puhuvat niin hauskasti murteella, kuten nämä Dingosta keskustelevat teinitytöt:

Mut on se silti ihanin.
Nii o. Sil on nii ihanat silmät.
Niis on meikkii.
Pal välii.
Must kyl Jonttu o viä ihanampi.
Nii ja Pepe.
Ei oo! Kauhee karvapää.
Tiäsik te et sen oikee nimi on Pertti?
Kene?
Noimanni.
Mitä!
Ei voi ol!
On on! Pertti Niämine.
Mun isän nimi on Pertti.
Hyi!

(Toim. huom. Minusta ehdottomasti ihanin Dingon pojista oli Quuppa, Noimanni oli vasta kakkossijalla. Jonttu oli kaikista ällöin.)

Helsingissä opiskeleva (tai jotain opiskelun suuntaista yrittelevä) Väinö Linna palaa kotikaupunkiinsa tarkoituksenaan löytää isänsä, jota hän ei ole nähnyt vuosiin. Väinöllä on paljon hyviä muistoja isästä lapsuusajalta, vaikkakin useimpiin muistoista liittyy Muscat, White Horse tai useampi pullo olutta. Suurena Bukowskin ihailijana isä on viettänyt idolinsa kaltaista elämää, mikä on lopulta aiheuttanut yhteydenpidon katkeamisen isän ja lapsien välillä.

Väinön isän alkoholismia oli minusta kuvattu kirjassa hyvin, jotenkin niin että riippuvuuden ja sen asteittaisen pahenemisen ymmärsi pienistä asioista Väinön muistellessa lapsuuttaan. Sellaisista asioista, joita lapsi ei ymmärrä mutta jotka sivusta seuraava lukija huomaa ja huolestuu. En oikein osaa selittää mitä tarkoitan, mutta Hautalan tapa kuvata alkoholismia on minusta jotenkin epätyypillinen ainakin suomalaisessa kirjallisuudessa. Kun kirja loppui, päällimmäinen ajatukseni oli, että olipas hieno alkoholismin kuvaus, vaikka ei juopottelu edes ollut pääasia tarinassa.


Kirjassa vilahtelee muutamia edellisestä romaanista tuttuja hahmoja, ainakin Hattuleidi ja pitserianomistaja Pako. Hauska idea, vähän sama kuin bongaisi elokuvasta jonkin cameoroolin. (Ainakin Stephen King on harrastanut tällaista "sisäpiirihuumoria" paljonkin, hänen kirjoissaan törmää vähän väliä vanhoihin tuttuihin.) Minua huvitti suuresti myös kohtaus, jossa poikaporukka valtaa Radon 4 -yhtyeen keikkabussin ja sotkee sen kostoksi siitä, että yläasteen tytöt ovat olleet kiinnostuneempia miesduon pitkätukista kuin oman ikäisistään pojista. Kermavaahtoa ja rakkautta, sitä ihanaista makeaa, wo-o-o-ou!

Turkka Hautala: Paluu (Gummerus 2011)

315 sivua

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kirjastosta

Turkka Hautala: Salo

Pidän episodielokuvista ja episodikirjoista. Minusta on hauskaa lukea tai katsoa tarinoita ihmisistä, jotka puuhailevat omiaan näennäisesti erillään muista, mutta joiden elämä kuitenkin linkittyy jatkuvasti toisiin ihmisiin ja heidän elämiinsä jonkun yhdistävän tekijän kautta. Turkka Hautalan Salo-romaanissa yhdistävä tekijä on paikkakunta, suomalainen pikkukaupunki.

Hassua muuten, miten usein Salo pomppasi uutisissa vastaan tätä kirjaa lukiessani: Nokia ilmoitti irtisanomisista Salon tehtaalla, Suomi sai salolaisen presidentin, viime sunnuntain Hesarissa oli iso juttu Björn Wahlroosista, joka myös on salolainen. Aikaisemmin en muista kiinnittäneeni mitään huomiota Salo-uutisiin mutta nyt niitä tuntui tulevan joka tuutista. Varsinkin tuo Nokian uutinen osui hämmästyttävästi yksiin kirjan kanssa, sillä kirjan ensimmäisessä episodissa matkapuhelintehtaan pomo tuskailee vasta kuulemiensa irtisanomisuutisten kanssa.

Tarinoiden kaikki henkilöt ovat jotenkin yksin, erillään muista. Vaikka tapahtumapaikkana on pienen kaupungin pienet ympyrät, henkilöiden väliset kohtaamiset ovat pintapuolisia, kaikki näkevät toisista vain ulkokuoren. Ainoastaan paikallinen kylähullu, Hattuleidi, tuntuu näkevän jonkinlaisen kokonaisuuden ja yhteydet tapahtumien välillä.

Lukija pääsee tiirailemaan kaupungin tapahtumia monesta kulmasta: narkkarin, grillimyyjän, pizzapojan, postinjakajan ja äitinsä kanssa asuvan nörttipojan tarinat muodostavat monisävyisen mosaiikin. Pidin kirjasta paljon, ainoastaan irakilaisen pizzalähetin tarinassa oli vähän paasaamisen makua. Sen päähenkilö oli liian kiiltokuvamainen ja särmätön ollakseen aito ja uskottava.

Salo on Hautalan esikoisromaani. Kun esikoinen on näin hyvä niin on kyllä aivan pakko tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Paluuta olen joskus pyöritellyt kirjastossa käsissäni, mutta Väinö Linna -niminen päähenkilö sai epäröimään ja kirja jäi lainaamatta. Korjaan virheen seuraavalla kirjastokäynnillä!

Turkka Hautala: Salo (Gummerus 2009)

320 sivua
Kirjastosta