Runohaaste, osa 2

Minähän nyt vallan villiinnyin tästä runohaasteesta. Ensin ajattelin etten muista mitään hyviä runoja, enkä jaksa alkaa niitä varta vasten etsimäänkään, mutta niinpä niitä vain on alkanut tupsahdella eteen.

Tämä P. Mustapään runo on vanha suosikkini jo vuosien takaa, jostain yläastevuosilta kenties, jolloin erilaisuuden ja joukkoon kuulumattomuuden tunteet olivat vahvasti esillä. Runo pulpahti jostain mieleni syövereistä esiin, kun näin töihin pyöräillessäni naakkaparven. (Ainakin luulen että ne olivat naakkoja, mutta tunnen lintuja suunnilleen yhtä huonosti kuin runoutta, joten saattoivat ne olla joitain muitakin siivekkäitä.)

KELTAINEN NAAKKA

Oli kirkon harjalla naakka,
oli naakka keltainen,
siis harvinainen naakka,
siis narri naakkojen.

Se viivytteli yksin
kai ajatellakseen
ja perin harvoin nousi
valjuille siivilleen.

Vaan mustain naakkain parvi
hihkui ja vaakkui vain.
Ja annas olla, aamu
kun koitti sunnuntain,

kun tornissa juhlallisesti
kelloja kläpättiin
ja lukkari rovastin myötä
vaelsi temppeliin,

se mustain naakkain parvi
kuten arvata saattaakin
kuin raekuuro sinkos
yli korkean tapulin.

Vaan keltainen naakka silloin
oli ainoa äänetön,
joten silläkin vihastutti
se naakkayhteisön.

Se ei ulvonut susien myötä
- tai naakkakielellä, ei
se vaakkunut naakkojen
lailla - mikä siltä suosion vei,

joten kerran mustat naakat
sen silmät sokaisivat -
ovat vallalla naakkojen maassa
periaatteet ankarat.

Oli kirkonharjalla naakka,
oli naakka keltainen,
siis harvinainen naakka,
siis narri naakkojen.

Ja aforismin laati
se ensimmäisen näin:
On selkärankaa mulla,
jos silmittäkin jäin.

Ja toisen, yhtä hyvän:
Ma oivan osan sain -
on kunniallista kuolla
väriänsä tunnustain.

Runohaaste, osa 1

K-blogin Jenni on käynnistänyt runohaasteen, johon ilahduttavan moni bloginpitäjä onkin jo osallistunut. Minä rakastan runoja, mutta olen kauhean huono lukemaan niitä: en jotenkin osaa keskittyä, hiljentyä ja malttaa lukea riittävän vähän kerrallaan, vaan ahmin runokirjoja samalla tavalla kuin romaaneja. Ei hyvä.

Silloin tällöin vastaan tulee niin lumoava runo, että se pysäyttää ja saa väkisinkin miettimään, maistelemaan sanoja ja pohtimaan sisältöä. Sellaiset runot pitäisi aina hoksata kirjoittaa muistiin, mutta senkin suhteen olen ihan hapero. Niinpä unohdan ne hyvätkin runot enkä osaa niihin enää palata. Ehkä runohaasteen myötä tulee kirjoiteltua mieleenpainuvia runoja talteen tänne blogiin. Yritän ainakin!

Tämä ensimmäinen runo on hiukan epämääräinen tapaus, koska en tiedä, onko sitä koskaan virallisesti julkaistu (googlekaan ei kertonut kun kysyin). Luen parhaillaan Tove Janssonista kertovaa muistokirjaa Resa med Tove, jossa ystävät, työtoverit ja muut läheiset kertovat Tovesta. Irmelin Sandman Lilius kertoo saaneensa nuorena Tovelta pienen runovihkosen, jossa tämä runo oli mukana (vai runot? En ole varma onko kyse kahdesta eri runosta (tai saman runon eri versioista) vai yhdestä, jossa on kaksi säkeistöä). Minusta tämä on ihana, ja kuulostaa ruotsiksi tosi kauniilta. Sitäkään en tiedä onko tätä käännetty suomeksi. Jos lukijoissa on joku Tove Janssonin runoihin perehtynyt, niin valaiskaa minua!

Novembervisa

Det var sent i november och skymningen kom

som en tjuv kröp den in i mitt hus

blott för ensamhets skull slog jag i ett glas rom

och steg upp för att tända mitt ljus

och gick fram till mitt fönster där staden låg stum

i sin kvävande svepning av snö.

Det var andlöst tyst, som det är i ett rum

där man väntar att någon skall dö.

Det var sent i november och skymningen kom

den steg in som en vän i mitt hus,

och för festlighets skull drack jag ur min rom

och tände varteviga ljus

och gick fram till mitt fönster där staden låg stum

i sin klänning av snö som till fest.

Det var andlöst tyst som det är i ett rum

där man väntar en älskad gäst.