Kirjasta kimmoke hyvään tekoon

Kävin tänään luovuttamassa verta. Veripalvelussa on meneillään ruusuviikot, joten nyt kannattaa käydä verenluovutuksessa - hyvän mielen ja pullakahvien lisäksi sieltä saa vielä kauniin ruusun kaupan päälle!

Olen luovuttanut verta melko säännöllisesti koko aikuisikäni, ja syy siihen löytyy - yllätys, yllätys - kirjallisuudesta!

Doris Lundin Eric on tositarina leukemiaan sairastuvasta Ericistä, Lundin omasta pojasta. Luin kirjan teini-ikäisenä useampaan kertaan, ja se oli valtavan koskettava. Erityisesti minulle jäi mieleen kuvaukset sairaalan veripalvelusta, jossa ihmiset kävivät verenluovutuksessa, ja jonne Ericin perheenjäseniä ja ystäviäkin usein hälytettiin, kun poika tarvitsi nopeasti uutta verta. Lund kehui veripalvelun tunnelmaa ja henkilökuntaa todella ystävälliseksi ja mukavaksi - lieneekö kyseessä yleismaailmallinen ilmiö, sillä minulla on aivan samanlaisia kokemuksia täkäläisestä veripalvelusta! Sinne on aina mukava mennä, hoitajat ovat hyväntuulisia ja tunnelma rento ja välitön. Ja pulla on hyvää!

Eric siis antoi minulle kimmokkeen verenluovutukseen, ja kun kokemukset siitä olivat alusta lähtien positiivisia, olen jatkanut harrastusta ja aion jatkaakin niin kauan kuin minusta vain kelvollista verta irtoaa. Suosittelen muillekin sekä Ericin lukemista että verenluovutuksessa käymistä! Veripalvelun sivuilla on tietoa luovutuspaikoista, veritilanteesta ja siitä, mitä luovuttajalta vaaditaan. Ja ruusujakin saa vielä tämän viikon loppuun asti!

Enkeleitä, onko heitä?

Irlantilainen Lorna Byrne on nähnyt enkeleitä ja henkiä lapsuudestaan saakka. Enkelit ovat neuvoneet häntä, näyttäneet tulevaisuudessa tapahtuvia asioita ja auttaneet häntä auttamaan muita ihmisiä. Enkeleitä hiuksissani on Byrnen omaelämäkerta, jossa hän kertoo elämästään ja kohtaamisistaan enkeleiden kanssa.

Kirjaan olisi helppo suhtautua kyynisesti ja pitää Byrnen näkyjä vain osoituksena hänen jälkeenjääneisyydestään (kirjan mukaan lääkäri sanoi 2-vuotiaan Lornan äidille tytön olevan jälkeenjäänyt ja myöhemmin mainittiin hänen kärsineen oppimisvaikeuksista, mutta muuten jälkeenjääneisyyden laatua tai vakavuutta ei kirjassa kommentoitu). Minusta kyynisyys on älyllistä ja henkistä laiskuutta, sitä ettei viitsitä tai edes haluta ymmärtää jotain, joka on oman kokemuspiirin ulkopuolella ja sen vuoksi helposti leimattavissa huuhaaksi. Jos Lorna Byrne (tai kuka tahansa muu) kokee saavansa apua enkeleiltä ja käyttää kykyään vieläpä hyvään tarkoitukseen, auttaakseen muita ihmisiä, niin eihän se ole keneltäkään muulta pois, uskoi enkeleihin tai ei.

Jyrkimmät skeptikot tuskin tähän kirjaan tarttuvatkaan, mutta moni muu on niin tehnyt: kirja oli Irlannin myydyin tietokirja julkaisuvuonnaan 2008. Ilmeisesti siis tällaiset henkimaailman asiat kiinnostavat ihmisiä, vaikka moni ei ehkä uskalla julkisesti niistä puhuakaan. Lorna Byrnekin salasi näkynsä perheeltään, ja puolisolleenkin hän kertoi asiasta hyvin varovasti ja vähän kerrallaan.

Kirja ei ollut minusta erityisen hyvin kirjoitettu, ja varsinkin alussa Byrnen tyyli jotenkin ärsytti. Sitten kuitenkin tapahtui jonkinlainen koukuttuminen, ja luin kirjan melko nopeasti loppuun. Mitenkään erityisen mieleenpainuva se ei ollut, enkä usko että sen pariin tulee palattua, mutta jollain tavalla tarina kuitenkin kosketti, ja kyynelehdin useaan otteeseen lukemisen aikana.

Pidin erityisesti Byrnen (ja hänen enkeleidensä) avomielisyydestä, siitä, että enkelit eivät välitä uskontokuntien rajoista vaan jokaisella sielulla on suojelusenkelinsä, oli sielun "omistaja" sitten kristitty, muslimi tai ateisti. Byrnen kanta aborttiin oli (hänen katolisen taustansa huomioon ottaen) yllättävä: hän kertoo, että sielu tietää jo etukäteen, miten sen valitsemalle ihmiselle tulee käymään. Abortoidun sikiön sielu on siis tehnyt tietoisen valinnan lyhyestä maanpäällisestä elämästä, joten abortti ei sinänsä ole mitenkään väärin. (Katolisessa Irlannissa abortti on edelleen lailla kielletty ja se sallitaan vain niissä tapauksissa, kun äidin henki on vakavassa vaarassa.) Byrnen usko on siis hyvin suvaitsevaista eikä hän kirjassaan tuomitse mitään tai ketään, vaan korostaa useaan otteeseen, että maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset vain kuuntelisivat enkeleitään.

Byrneltä on hiljattain ilmestynyt toinen kirja, Portaat taivaaseen. Sen verran tykkäsin tästä ensimmäisestä, että voisin tuon toisenkin lukea, jos se joskus vastaan tulee. Akateemisen kirjakaupan myyjäkin sitä jo minulle suositteli, kun ostin tämän esikoisen.

Puun ja kuoren välissä

Aron Ralston on se kaveri, joka jäi ranteestaan jumiin kivenlohkareen ja kanjonin seinämän väliin 127 tunniksi, mistä Danny Boyle intoutui äskettäin tekemään leffan. En ole leffaa nähnyt, ja vähän ihmettelen miksi yritin lukea tätä kirjaakaan, kun ajatus kolmesta ja puolesta sadasta sivusta kiven kolossa jumittamista tuntui jo etukäteen melko raskaalta. Sitä se olikin, jaksoin noin kolmanneksen kirjasta ja sitten totesin että eiköhän tämä riitä, kun loppuratkaisukin on tiedossa. (Jos lukija ei sitä etukäteen tiedä, niin kirjan kuvat paljastavat miten jumiutuneelle kädelle kävi.)

Kaikki kunnia Ralstonille kirjan puuduttavuudesta huolimatta - pitää olla aika kova jätkä että tuollaisesta pinteestä selviää hengissä ja järjissään. Eikä kirjakaan varsinaisesti huono ole, nyt vain ei ollut sopiva hetki sille. Tykkään aina välillä lukea tällaisia tosielämän seikkailuja, esimerkiksi Jon Krakauerin kirjat Jäätäviin korkeuksiin ja Into the Wild (josta on myös tehty hieno leffa) ovat tosi hyviä. Ei mikään yllätys että myös Ralston mainitsee Krakauerin kirjat suosikeikseen.

Kirja on alun perin julkaistu nimellä Between a Rock and a Hard Place, mutta leffajulkisuuden ansiosta nimi on tässä painoksessa 127 Hours Between a Rock and a Hard Place.

Hassua muuten, että sanonnan suomalaisversio on englanninkielistä huomattavasti pehmeämpi - onhan puun ja kuorenkin välissä varmasti ahdasta mutta siinä molemmat materiaalit ovat jossain määrin joustavia, toisin kuin kallio ja kova paikka (mitä se sitten tarkoittaakin).

Liikanainen entisvaimo

Olen aina (itsellenikin tuntemattomasta syystä) tykännyt lukea kaikenlaisia sairauskertomuksia, erityisesti syöpään ja syömishäiriöihin liittyviä. Tämän oudon taipumukseni johdosta päädyin lukemaan myös Marya Hornbacherin kirjan Elämä kateissa. Hornbacher sairastui bulimiaan jo 9-vuotiaana, ja myöhemmin bulimian rinnalle kehittyi myös vakava anoreksia. Hän kertoo tarinansa suorasanaisesti ja kaunistelematta, enkä voi kuin ihmetellä, miten kukaan voi selvitä tuollaisesta rääkistä hengissä. Elossa Hornbacher näyttää yhä olevan, ja on kirjoittanut lisääkin kirjoja tämän esikoisensa jälkeen, mm. kaksisuuntaisesta mielialahöiriöstä kertovan Madness: A Bipolar Life.

Elämä kateissa -kirjassa pisti korvaan muutama suomentajan erikoinen ratkaisu. Esimerkiksi ex-vaimosta käytettiin nimitystä entisvaimo, joka minusta kuulostaa vähän oudolta mutta myös aika näppärältä. Google ei löydä yhtään osumaa entisvaimo-haulla, joten tuskin olen ainoa jolle tämä sana oli ihan uusi tuttavuus. Toinen kielikorvaani häirinnyt sana on liikanainen. Se on kai ihan oikea sana, kun löytyy sanakirjastakin, mutta minusta liiallinen kuulostaisi paremmalta.