Tarkoitukseni oli vain piipahtaa kirjaston lehtilukusalissa lukemassa uuden Imagen kansijuttu Samuli Putrosta, mutta samalla reissulla sattui monta mukavaa asiaa:
1) Löysin viikkolainahyllystä Siri Hustvedtin Vapisevan naisen, jonka olen halunnut lukea jo pitkään (tietysti, kun se on Hustvedtia). Viikkolaina on kyllä ihan paras kirjastoidea, kerrankin on mahdollista saada uutuuskirjoja luettavaksi ilman varaamista ja viikkokausien jonotusta. Pisteet kirjastolle!
2) Kirjaston aulan BookCrossing-hyllystä nappasin kyytiin Arundhati Royn Joutavuuksien jumalan, josta sattumoisiin juttelin ystäväni kanssa muutama päivä sitten. Olen kuullut kirjasta paljon kehuja, joten odotan lukukokemusta innolla.
3) Kirjaston aulassa oli portugalilaisen käsityön näyttely. En erityisemmin kiinnostunut huiveista ja puujakkaroista (kauniita ja värikkäitä ne toki olivat), mutta pidän Portugalista noin yleisesti. Olen muutaman vuoden sisällä käynyt siellä kolmesti, ja aina olen ollut onnellinen. No, jos totta puhutaan niin olen aina onnellinen ollessani matkalla, mutta Portugali on kuitenkin vallannut pienen nurkan sydämestäni.
4) Kuljin paluumatkalla ohi tanssisalin, jonka mainosjulisteesta ilmeni että siellä voi harrastaa balletonea. Balletonesta juttelin ystäväni kanssa viime viikolla, kun Black Swan -elokuva aiheutti akuutin balettiharrastuskaipuun. Olin ajatellut etsiväni netistä paikkoja, jossa lajia voi harrastaa, mutta se oli tietenkin unohtunut. Nyt paikka tuli vastaan ihan itsestään.
Noin monta hauskaa sattumaa yhdellä kirjastoreissulla - enkä oikeastaan edes usko sattumiin. Everything happens for a reason, sanottiin siinä yhdessä tv-sarjassakin.
tiistai 29. maaliskuuta 2011
sunnuntai 27. maaliskuuta 2011
Liikanainen entisvaimo
Olen aina (itsellenikin tuntemattomasta syystä) tykännyt lukea kaikenlaisia sairauskertomuksia, erityisesti syöpään ja syömishäiriöihin liittyviä. Tämän oudon taipumukseni johdosta päädyin lukemaan myös Marya Hornbacherin kirjan Elämä kateissa. Hornbacher sairastui bulimiaan jo 9-vuotiaana, ja myöhemmin bulimian rinnalle kehittyi myös vakava anoreksia. Hän kertoo tarinansa suorasanaisesti ja kaunistelematta, enkä voi kuin ihmetellä, miten kukaan voi selvitä tuollaisesta rääkistä hengissä. Elossa Hornbacher näyttää yhä olevan, ja on kirjoittanut lisääkin kirjoja tämän esikoisensa jälkeen, mm. kaksisuuntaisesta mielialahöiriöstä kertovan Madness: A Bipolar Life.
Elämä kateissa -kirjassa pisti korvaan muutama suomentajan erikoinen ratkaisu. Esimerkiksi ex-vaimosta käytettiin nimitystä entisvaimo, joka minusta kuulostaa vähän oudolta mutta myös aika näppärältä. Google ei löydä yhtään osumaa entisvaimo-haulla, joten tuskin olen ainoa jolle tämä sana oli ihan uusi tuttavuus. Toinen kielikorvaani häirinnyt sana on liikanainen. Se on kai ihan oikea sana, kun löytyy sanakirjastakin, mutta minusta liiallinen kuulostaisi paremmalta.
Elämä kateissa -kirjassa pisti korvaan muutama suomentajan erikoinen ratkaisu. Esimerkiksi ex-vaimosta käytettiin nimitystä entisvaimo, joka minusta kuulostaa vähän oudolta mutta myös aika näppärältä. Google ei löydä yhtään osumaa entisvaimo-haulla, joten tuskin olen ainoa jolle tämä sana oli ihan uusi tuttavuus. Toinen kielikorvaani häirinnyt sana on liikanainen. Se on kai ihan oikea sana, kun löytyy sanakirjastakin, mutta minusta liiallinen kuulostaisi paremmalta.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Äiti, koira ja kesä ilman miehiä
Luin sattumalta melkein peräkkäin kaksi kirjaa, joissa oli hyvin samankaltainen alkuasetelma: päälle viisikymppisen naisen elämä mullistuu, kun aviomies ilmoittaa kolmen vuosikymmenen avioliiton jälkeen löytäneensä uuden rakkauden omien lastensa ikäisestä naisesta.
Siri Hustvedtin The Summer Without Menissä päähenkilö Mia ottaa etäisyyttä mieheensä ja avioliiton "taukoon" (kuten mies syrjähyppyään kutsuu) muuttamalla kesäksi entiselle kotiseudulleen. Hän opettaa varhaisteini-ikäisille tytöille runoutta ja kirjoittamista kesäkurssilla, viettää aikaa vanhan äitinsä ja tämän neljän ystävättären (Mia kutsuu heitä viideksi joutseneksi) kanssa sekä tutustuu naapurissa asuvaan nuoreen äitiin ja tämän rasavilliin tyttäreen. Tarinassa on paljon naisia ja naisten välisiä suhteita, miehet häivähtelevät vain taustalla Mian aviomiehen Boriksen sähköpostiviesteinä tai naapurin Peten pihasta kaasuttavana autona.
Hustvedt loikkasi suoraan lempikirjailijoideni listakärkeen muutamia vuosia sitten, kun luin Amerikkalaisen elegian. Olen pitänyt kaikista hänen kirjoistaan, eikä The Summer Without Men ole poikkeus, se on aivan yhtä hurmaava kuin aiemmin lukemani Hustvedtin kirjat. Rakastan hänen kirjoitustyyliään, älykkyyttä, sivistyneisyyttä ja taiteiden tuntemusta. Kirjojen hahmot ovat niin aidontuntuisia, että heidät tekisi mieli tavata oikeasti. Tosin täytyy myöntää että Mia kävi välillä vähän hermoilleni, mutta niinhän käy useimpien ihmisten kanssa joskus.
Toinen samasta asetelmasta lähtevä kirja on Anja Snellmanin Äiti ja koira. Suhteeni Snellmaniin ei ole yhtä lämmin kuin Hustvedtiin - osasta Snellmanin kirjoja olen pitänyt paljon, toisia inhonnut. Äiti ja koira on neutraalimmasta päästä, se ei aiheuttanut valtavia tunnereaktioita vaan oli enemmänkin mukavaa ja viihdyttävää iltalukemista.
Näitä kirjoja yhdisti alkuasetelman lisäksi myös se, että molempien tarinoiden aviomiehet olivat vähän tossukoita. Johtuuko se vain siitä, että tarinaa kerrottiin enemmän naisen näkökulmasta (Snellmanin kirjassa välillä miehenkin)? En muista koskaan törmänneeni kirjaan, jossa miespuolinen päähenkilö avautuisi suhteestaan nuorempaan naiseen. Onko niitä? Sellaisen tarinan lukeminen voisi olla mielenkiintoista.
Siri Hustvedtin The Summer Without Menissä päähenkilö Mia ottaa etäisyyttä mieheensä ja avioliiton "taukoon" (kuten mies syrjähyppyään kutsuu) muuttamalla kesäksi entiselle kotiseudulleen. Hän opettaa varhaisteini-ikäisille tytöille runoutta ja kirjoittamista kesäkurssilla, viettää aikaa vanhan äitinsä ja tämän neljän ystävättären (Mia kutsuu heitä viideksi joutseneksi) kanssa sekä tutustuu naapurissa asuvaan nuoreen äitiin ja tämän rasavilliin tyttäreen. Tarinassa on paljon naisia ja naisten välisiä suhteita, miehet häivähtelevät vain taustalla Mian aviomiehen Boriksen sähköpostiviesteinä tai naapurin Peten pihasta kaasuttavana autona.
Hustvedt loikkasi suoraan lempikirjailijoideni listakärkeen muutamia vuosia sitten, kun luin Amerikkalaisen elegian. Olen pitänyt kaikista hänen kirjoistaan, eikä The Summer Without Men ole poikkeus, se on aivan yhtä hurmaava kuin aiemmin lukemani Hustvedtin kirjat. Rakastan hänen kirjoitustyyliään, älykkyyttä, sivistyneisyyttä ja taiteiden tuntemusta. Kirjojen hahmot ovat niin aidontuntuisia, että heidät tekisi mieli tavata oikeasti. Tosin täytyy myöntää että Mia kävi välillä vähän hermoilleni, mutta niinhän käy useimpien ihmisten kanssa joskus.
Toinen samasta asetelmasta lähtevä kirja on Anja Snellmanin Äiti ja koira. Suhteeni Snellmaniin ei ole yhtä lämmin kuin Hustvedtiin - osasta Snellmanin kirjoja olen pitänyt paljon, toisia inhonnut. Äiti ja koira on neutraalimmasta päästä, se ei aiheuttanut valtavia tunnereaktioita vaan oli enemmänkin mukavaa ja viihdyttävää iltalukemista.
Näitä kirjoja yhdisti alkuasetelman lisäksi myös se, että molempien tarinoiden aviomiehet olivat vähän tossukoita. Johtuuko se vain siitä, että tarinaa kerrottiin enemmän naisen näkökulmasta (Snellmanin kirjassa välillä miehenkin)? En muista koskaan törmänneeni kirjaan, jossa miespuolinen päähenkilö avautuisi suhteestaan nuorempaan naiseen. Onko niitä? Sellaisen tarinan lukeminen voisi olla mielenkiintoista.
Tunnisteet:
anja snellman,
kirjat,
kotimainen kirjallisuus,
siri hustvedt,
ulkomainen kirjallisuus
torstai 24. maaliskuuta 2011
Ulkomusiikillisia seikkoja
Minulla on lempilevyjen lisäksi myös lempilevynnimiä. Saatan pitää todella paljon jonkun levyn nimestä, vaikka en välttämättä pitäisi levyn sisältämästä musiikista. Yksi levy, jossa sekä sisältö että nimi ovat kohdallaan, on PJ Harveyn To Bring You My Love. Se on minusta aivan täydellisen kaunis levyn nimi. Mewin And the Glass Handed Kites on upea levyn nimi, mutta yhtyeen musiikki ei minulle kolahda. Suzanne Vegan Nine Objects of Desire kuulostaa jännittävältä ja houkuttelevalta, PJ Harveyn Is This Desire? hiukan hämmentävältä ja salaperäiseltä. Nick Cave & The Bad Seedsin No More Shall We Part on myös hieno. Pidän runollisista ja vähän arvoituksellisista nimistä, sellaisista joissa ajatus jää avoimeksi. Turhan usein levyjen nimet ovat lyhyitä, ytimekkäitä ja tylsiä, kuten So, Us ja Up. (Ei minulla ole mitään Peter Gabrielia vastaan, pidän noidenkin levyjen sisällöstä.)
Haluaisin tähän loppuun kertoa Peter Gabrielin levyihin liittyvän vitsin, mutta en valitettavasti muista sitä kokonaan. Puolikasta vitsiä ei kannata kertoa, vaikka muistaisikin siitä sen hauskemman eli loppupuolen.
Haluaisin tähän loppuun kertoa Peter Gabrielin levyihin liittyvän vitsin, mutta en valitettavasti muista sitä kokonaan. Puolikasta vitsiä ei kannata kertoa, vaikka muistaisikin siitä sen hauskemman eli loppupuolen.
tiistai 22. maaliskuuta 2011
Auringon asema
Minun isäni tapasi minun äitini junassa matkalla Luxorista Assuaniin.
Ranya El Ramlyn esikoisromaani Auringon asema on yksi lempikirjoistani. Se hiipi elämääni kuin varkain eräänä sateisena kesäpäivänä silloisen poikaystäväni mökillä. Silloinen anoppikokelas oli jättänyt kirjan pöydälle lojumaan, ja käperryin sen kanssa sohvannurkkaan sadetta pitämään. Ensilukemalta kirja oli minusta outo. En saanut siitä oikein otetta, mutta jotenkin se jäi mieleeni kummittelemaan, koska muutamaa vuotta myöhemmin ostin sen Sokoksen pokkarihyllystä itselleni. Ja rakastuin. Rakastuin sen runolliseen, toistavaan kieleen, Egyptin auringon paahteeseen, ääniin ja tuoksuihin joita tulvi kirjan sivuilta.
Olen sittemmin lukenut kirjan monta kertaa, ja se on edelleen ihana. Viimeisimmästä lukukerrasta on muutama vuosi aikaa, joten en todellisuudessa muista tarinasta paljoakaan, tunnelmasta sitäkin enemmän. Kirjan tunnelman lisäksi muistan aina sen sateisen ja koleahkon kesäpäivän mökillä, jossa en ole käynyt enää vuosiin. Poikaystävän kanssa tuli ero, ja myönnettävä on, että vaikka en hänestäkään juuri pahaa sanottavaa keksi, niin eniten suhteestamme jäin kaipaamaan sitä kesämökkiä.
Ranya El Ramlyn esikoisromaani Auringon asema on yksi lempikirjoistani. Se hiipi elämääni kuin varkain eräänä sateisena kesäpäivänä silloisen poikaystäväni mökillä. Silloinen anoppikokelas oli jättänyt kirjan pöydälle lojumaan, ja käperryin sen kanssa sohvannurkkaan sadetta pitämään. Ensilukemalta kirja oli minusta outo. En saanut siitä oikein otetta, mutta jotenkin se jäi mieleeni kummittelemaan, koska muutamaa vuotta myöhemmin ostin sen Sokoksen pokkarihyllystä itselleni. Ja rakastuin. Rakastuin sen runolliseen, toistavaan kieleen, Egyptin auringon paahteeseen, ääniin ja tuoksuihin joita tulvi kirjan sivuilta.
Olen sittemmin lukenut kirjan monta kertaa, ja se on edelleen ihana. Viimeisimmästä lukukerrasta on muutama vuosi aikaa, joten en todellisuudessa muista tarinasta paljoakaan, tunnelmasta sitäkin enemmän. Kirjan tunnelman lisäksi muistan aina sen sateisen ja koleahkon kesäpäivän mökillä, jossa en ole käynyt enää vuosiin. Poikaystävän kanssa tuli ero, ja myönnettävä on, että vaikka en hänestäkään juuri pahaa sanottavaa keksi, niin eniten suhteestamme jäin kaipaamaan sitä kesämökkiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)