Hupsista, blogini meinaa muuttua ihan musablogiksi, kun en tunnu ehtivät julkaisemaan muita kuin näitä musahaastejuttuja. Minulla on monta kirjaa kesken, mutta yhtäkään en ole tällä viikolla saanut luettua loppuun asti. Jotain kirjallisuuteen liittyvää olen sentään tehnyt, kävin nimittäin katsomassa Missä kuljimme kerran-leffan. Luin Kjell Westön kirjan pari vuotta sitten ja tykkäsin siitä aivan valtavasti, joten olin jo etukäteen varautunut pettymään leffan suhteen. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Jossain lukemassani arviossa sanottiin, että elokuva on ikään kuin ylipitkä traileri tulevalle tv-sarjalle, ja se on minusta aika osuvasti sanottu - leffa tuntui koostuvan vain irrallisista kohtauksista sieltä täältä, ja jos tarina ei olisi ollut ennalta tuttu, en varmasti olisi tajunnut juonesta yhtään mitään. No, toivottavasti se tv-sarja on sitten parempi.
Mutta sitten päivän musiikkiteemaan, joka on tällä viikolla Suosikkibändin laulua. Minusta on yleensä hankala nimetä vain yhtä suosikkibändiä, mutta tällä kertaa valinta oli helppo, koska olen viimeiset pari viikkoa jumittanut lähinnä vain yhden bändin yhden levyn parissa. Kasabianin uusin levy Velociraptor! on niin loistava että kyseinen orkesteri toimittakoon nyt suosikkibändini virkaa, vaikka en sen aikaisemmista levyistä ole innostunutkaan. Tässä Re-Wired-biisissä on hauska video.
Viikon kuva-aihe on Tästä olen riippuvainen. En myönnä olevani varsinasesti riippuvainen mistään, mutta teetä tulee kyllä lipitettyä melko runsaasti. Kuvassa Prahan Starbuckista ostettu lempimukini, azorilaista vihreää lempiteetäni, hauska mutta ei kovin käytännöllinen Tukholman-tuliainen Tea-Sub sekä kotimaista luomuhunajaa. Näillä pärjää!
Jostain syystä oletin, että Kjell WestönHalkeamia olisi novellikokoelma. Olin vilkuillut kirjaa aikaisemmin kirjakaupassa, ja kirjaston viikkolainahyllystä sen bongatessani tutkailin sitä vähän tarkemminkin, mutta silti vasta kotona, kun aloin varsinaisesti lukemaan kirjaa, tajusin, että se onkin kokoelma Westön kolumneja ja muita ei-fiktiivisiä tekstejä. Olin hitusen pettynyt, sillä olin nimenomaan novellinlukutuulella, mutta päätin sitten kuitenkin lukea kirjan, koska yleensä pidän Westön teksteistä kirjoitti hän mitä tahansa.
Kirjan rungon muodostavat Yhteishyvä-lehdessä julkaistut kolumnit, joista suurin osa olikin minulle ennestään tuttuja (Yhteishyvässä on aika vähän minua kiinnostavia juttuja, mutta Westön kolumnin luen aina). Tuttuus ei sinänsä haitannut, harva kolumni on niin väkevästi mieleeni painunut etteikö sitä voisi uudestaan lukea. Hyvä kuitenkin, että mukana oli muitakin, minulle uusia kirjoituksia, mm. Hufvudstadsbladetissa,Veikkaaja-lehdessä tai eri antologioissa aikaisemmin julkaistuja.
Kirja on jaettu seitsemään osaan kirjoituksien aihepiirin mukaan, ja kunkin aihepiirin sisällä tekstit ovat aikajärjestyksessä. Tämä on hyvä ratkaisu, koska pelkän kronologian mukaan koottuna kirja olisi melkoinen sillisalaatti. Westö on kirjoittanut paljon mm. musiikista, urheilusta, suomalaisuudesta ja suomenruotsalaisuudesta ja etenkin Helsingistä ja helsinkiläisyydestä, ja nyt eri aiheita koskevat tekstit ovat luettavissa kätevästi yhtenä kokonaisuutena. Westö on myös kirjoittanut tätä kokoelmaa varten teksteihin jälkisanoja, joissa hän kommentoi esim. tekstin taustaa, kirjoitusajankohtaa ja saamaansa palautetta. Esimerkiksi maahanmuuttoa käsitellyt kolumni oli saanut aikaan palautevyöryn, jonka seurauksena Westö kirjoitti aiheesta uuden kolumnin, ja vielä kolmannenkin. Nämä kaikki ovat mukana kirjassa ja muodostavat jälkisanoineen kiinnostavan kokonaisuuden.
Ehkä eniten pidin vuonna 1989 julkaistusta Suomalainen mäkihyppääjä-kolumnista, jossa pitkään jatkunut nousukausi vertautuu suomalaisten mäkihyppääjien (etenkin Matti Nykäsen) huimaan menestykseen. Se jäi mieleen ehkä siksikin, että se voisi yhtä hyvin olla novelli, ja vieläpä aika hauska sellainen. (Aikaisemmassa Westötä koskevassa kirjoituksessani onkin mainittu siitä, kuinka Westö ei pidä tärkeänä millä nimellä hänen kirjoituksiaan kutsutaan.)
Musiikkiaiheisia kirjoituksia luen aina mielelläni, vaikka Westön musiikkimaku ei ihan osu yksiin omani kanssa - minä en ainakaan vielä ole ymmärtänyt bluesin hienoutta ja pidän paljon brittipopista, joka ei Kjelliä tunnu juuri koskettavan. Ilahduin kuitenkin valtavasti, kun löysin kirjasta Noir Désir-bändiä koskevan kirjoituksen. Ranskalainen yhtye ei ole Suomessa (eikä kai nykyään oikein muuallakaan) kovin tunnettu, ja jos onkin, niin ei musiikkinsa takia, vaan siksi että laulaja Bertrand Cantat pahoinpiteli naisystävänsä kuoliaaksi vilnalaisessa hotellissa vuonna 2003. Westö kirjoittaa juuri tästä, pohtien onko ihmisen tekojen ja hänen taiteensa välillä suora yhteys, ts. jos ihminen on tappaja, voiko ja saako hänen tekemästään musiikista pitää.
Minusta Noir Désirin Le Vent Nous Portera on valtavan kaunis kappale.
Rennot suosikit on kokoelma Kjell Westön kertomuksia vuosilta 1989-2004. Kokoelmassa on mukana monenmittaisia tarinoita muutamasta sivusta lähes satasivuiseen. Westö kertoo kirjan alkusanoissa, ettei hän ole kiinnostunut tekstien nimityksistä vaan häntä kiinnostaa ennen kaikkea tarinoiden kertominen:
Pitkänovelli tai lyhytromaani, juttu tai eepos, olen kiinnostunut vain yhdestä asiasta, kertomuksesta. Jokaisella kertomuksella on oma pituutensa ja oma kielensä. Kerran kun olin kirjoittanut yhdeksänkymmentäkolmesivuisen novellin, eräs lukija kysyi miksi en saman tien kirjoittanut kahtakymmentä tai kolmeakymmentä sivua lisää ja julkaissut kertomusta romaanina. Vastasin että se olisi ollut väärin tehty.
Pohdiskelin tätä samaa asiaa jokin aika sitten, kun luin Riku Korhosen Hyvästi tytöt -kirjan. Etsiessäni netistä muiden arvioita kirjasta huomasin nimittäin, että joissain arvioissa sitä kutsuttiin romaaniksi, vaikka minun silmääni se oli ilman muuta novellikokoelma. No, väliäkö hällä, pääasia on että tarina toimii.
Tykkään Westön kirjoitustyylistä kovasti, ja hänen ajankuvauksensa on mainiota. Hän kuvaa myös sielunmaisemaansa Helsinkiä hienosti ja rakkaudella - Westön kirjoja lukiessa tekee aina mieli muuttaa Helsinkiin tai mennä ainakin käymään siellä. Paras lukemani Westön kirja on Missä kuljimme kerran. Se oli ensimmäinen häneltä lukemani kirja ja teki minusta välittömästi Kjell-fanin. Todella hienoa ajankuvausta ja kiinnostavia, eläviä henkilöhahmoja. En tavallisesti ole kovinkaan kiinnostunut historiallisista romaaneista ja koulussakin hissa oli maailman tylsin aine, mutta tuo kirja kuvasi mm. vuoden 1918 tapahtumia niin kiinnostavasti, että heräsi halu lukea muitakin samaan aikaan sijoittuvia teoksia.
Mutta asiaan, Rennoista suosikeistahan tässä piti kertoa. Kokoelman tarinat olivat aika tasaisen hyviä, mutta juuri mikään niistä ei tehnyt sen suurempaa vaikutusta. Eniten pidin kirjan ensimmäisestä kertomuksesta Elsie-täti, jossa seurataan nuoren pojan silmin suvun kesänviettoa ja erityisesti hieman erikoista Elsie-tätiä, joka ei sovi samoihin raameihin muun perheen kanssa.
Osa novelleista olisi ansainnut vähän huolellisemmankin lukemisen, nyt luin kirjan vähän turhan nopeaan tahtiin ja yhdessä pötkössä. Luulen, että tarinoista olisi saanut enemmän irti lukemalla niitä harvakseltaan, yhden silloin, toisen tällöin. Nyt kokoelman loppua kohden tuntui, että Westön tyyli alkaa jo vähän puuduttaa, ja siksi varsinkin loppupuolen tarinat tuli lukaistua vähän huolimattomasti läpi. Minulla on sama ongelma myös runokirjojen kanssa: luen niitä kuin romaania, alusta loppuun kerralla, enkä malta pitää taukoja ja maistella lukemaani. Pitäisi oppia vähän hillitsemään lukuhimojaan.
