Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara on kehunut tätä kirjaa useasti ja paljon, joten vähän jännitin, tulenko pettymään liian suurien ennakko-odotusten takia. En pettynyt! Tule risteykseen seitsemältä oli aivan valtavan hieno lukuelämämys, ja vahvisti entisestään Joel Haahtelan asemaa yhtenä suosikkikirjailijoistani. Kirja on tulvillaan pakahduttavan kauniita lauseita, joita pysähdyin vähän väliä maistelemaan kesken lukemisen. Minulla ei ole tapana tehdä muistiinpanoja lukiessani, mutta tämän kirjan kanssa todellakin teki mieli ottaa muistivihko viereen ja poimia kauniit lauseet talteen.

Tunsin, että tulevaisuuteni oli piirretty rantahiekkaan, ja mitä enemmän sitä ajattelin, sitä kuumeisemmaksi kävi oloni, ja valo, joka muuttui sinertäväksi, sai hiljaisuuden tuntumaan lähes rauhalta. Ja silloin uni levisi ruumiiseeni niin kuin lehdet varisevat laaksoihin.

On päiviä, jotka nousevat päivien rikkonaisesta virrasta ja saavat elämän näyttämään kirkkaalta ja puhtaalta, levittäytyvät eteemme kuin mykkien laivojen maisemat.

Tänään tuuli on erityisen voimakas ja valo huokaa veden pinnasssa.

  Kirja kertoo fado-kitaristi Augustosta, josta isättömyys on tehnyt aina ulkopuolisen. Äidin mukaan Auguston isä on kaukaa pohjoisesta tullut luonnontieteilijä, perhosten tutkija. (Hauska yhteensattuma, että luin Haahtelan Perhoskerääjän ihan äskettäin.) Augusto lähtee orkesterinsa kanssa matkalle kohti Oporton musiikkikilpailua ja sen kautta kotikyläänsä Ajudoon, jonka alati nouseva meri uhkaa nielaista. Ajudoon häntä vetää myös vanha rakkaus: Augusto on saanut tietää, että hänen nuoruudenrakkautensa Lenan aviomies on kuollut.

Kirjassa on Haahtelalle tyypillinen melankolinen pohjavire, mutta tarina on valoisampi ja jotenkin vähän kevyempi kuin kirjailijan muu tuotanto. Ehkä se johtuu Portugalista ja merestä ja siitä, että päähenkilö ei ole puolisostaan eronnut tai etääntynyt suomalaismies, kuten aika monissa Haahtelan kirjoissa. Tunnelma on haikean kaunis, aivan kuten tämä kirjan kannessakin siteerattu Madredeus-orkesterin laulu O Mar.

Olen aivan lumoutunut kirjan tunnelmasta, ja tekisi mieli lukea se heti uudelleen. Ostan kirjoja omaksi nykyään tosi harvoin, mutta tämä kyllä tekisi mieli saada omaan hyllyyn, kuten oikeastaan kaikki muutkin Haahtelat. Kuten Poplaari-blogin Pekka tässä mainiossa Haahtela-koosteessaan kirjoittaa: "Haahtelan kirjoissa onkin se(kin) hyvä puoli, että ne eivät lukemalla kulu." Se on aivan totta, kirjat kestävät taatusti useamman lukukerran ja niistä löytää aina uusia sävyjä vaikka tarina olisikin tuttu.

Ihana kirja. En tiedä pystynkö lukemaan hetkeen mitään muuta, ettei tämän kirjan jättämä tunnelma haihdu. Ja haluan taas matkustaa Portugaliin! (Tämän blogauksen kuvat ovat aikaisemmilta Portugalin-reissuiltani. Voi kuinka iskikään kaipaus sinne kuvia selatessa!)

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä (Otava 2002)

207 sivua

Kansi: Päivi Puustinen
Kirjastosta

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Ai että kun tykkäsin tästäkin Joel Haahtelan kirjasta! Perhoskerääjä taitaa mennä jopa ihan Haahtela-suosikkilistani kärkeen ensimmäisenä häneltä lukemani Naiset katsovat vastavaloon-romaanin kanssa.

Mies saa yllättäen kuulla perineensä Suomessa asuneen saksalaisen, Henri Ruzickan, joka on miehelle täysin tuntematon. Hän lähtee tutkimaan Ruzickan ränsistynyttä, villiintyneen puutarhan keskellä uinuvaa taloa. Talosta löytyy kokoelma perhosia, valtava määrä perhosaiheista kirjallisuutta ja kirjeitä saksalaiselta Anna Printziltä.

Kirjassa on paljon samoja aineksia kuin muissakin Haahtelan teoksissa: puolisostaan vieraantunut, yksinäinen mies, menneisyyden tapahtumien yllättävä esiin pulpahtaminen, matkalle lähtö. Ja se jotenkin etäinen, utuinen tunnelma, ihan kuin kaikki tapahtuisi sumuharson peitossa, hidastettuna ja äänet vaimennettuna. Se on hieno tunnelma.

Joel Haahtela: Perhoskerääjä (Otava 2006)

189 sivua

Kirjastosta

Mies katoaa

Kylläpä on tullut luettua ihan peräkanaa monta tosi hyvää kirjaa! Alexandra Salmelan 27 eli Kuolema tekee taiteilijan, Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna ja nyt vielä Joel Haahtelan Katoamispiste.

Olen lukenut Haahtelalta aikaisemmin ainakin Naiset katsovat vastavaloon ja Lumipäiväkirjan, joista olen pitänyt, mutta tämä Katoamispiste taitaa kyllä mennä tykkäämislistan kärkeen.

Kirjan kertoja tapaa kadulla ranskalaisen naisen, joka on tullut Helsinkiin etsimään entistä miestään. Pariskunta on eronnut, mutta miehellä on eron jälkeenkin ollut tapana pitää yhteyttä ex-vaimoon säännöllisesti. Viimeinen viesti on postikortti Helsingistä puolen vuoden takaa, sen jälkeen ei mitään. Pian käy ilmi, että mies ja vuonna 2004 kuollut kirjalija Raija Siekkinen liittyvät jotenkin toisiinsa. Kertoja, joka on itsekin kirjoittanut muutaman kirjan, kiinnostuu tästä ja jatkaa asian tutkimista, vaikka ranskalaisnainen päättääkin lopettaa etsinnän ja palata Pariisiin.

Niinä päivinä minusta tuntui kuin olisin valmistautunut rikokseen ja siksi oli kuljettava äänettömin askelin, tunnusteltava pimeää, varottava katkaisijaa, valoa, joka voisi säikyttää kaiken pois. Olin astumassa paikkaan, johon kenelläkään ei ollut asiaa, toisen ihmisen elämään, ja pelottavinta oli varmuus; ettei kukaan voisi estää minua, kieltää, hänkään ei voisi sanoa enää mitään. Ja kun aamun olivat tuulisia, kun ikkunat kolahtelivat ja kaupungin melu kasvoi, hukutti muut äänet alleen, oli pysähdyttävä, kuunneltava, avattava huoneiden ovet hiljaa; jos hän sittenkin seisoisi siinä ja näkisi kaiken.

Tarina on mielenkiintoinen, välillä jopa vähän salapoliisikertomuksen henkinen, kun kertoja kiertää hotelleja ja matkustajakoteja etsimässä tietoja kadonneesta miehestä ja tutkii samalla Raija Siekkisen vaiheita. Jännää että kirjan hahmoksi on otettu ihan oikea henkilö - tosin lukijan on vaikea tietää mikä on totta ja mikä fiktiota, eikä sillä ole tässä tapauksessa väliäkään. Etelä-Suomen Sanomien haastattelussa Haahtela kertoo pitävänsä David Lynchin elokuvista, ja tarinassa on toden totta vähän lynchmaista hämäryyttä ja salaperäisyyttä.

Kirja herätti kiinnostuksen Raija Siekkisen tuotantoa kohtaan, ei vähiten kirjan lopussa olevien kirjailijan kiitoksien takia, jossa Haahtela omistaa kirjan "Raijalle, jonka kirjoihin on kätketty onni". Olen lukenut vain yhden Siekkisen teoksen, lastenkirjan Herra Kuningas, ja se oli ainakin varsin sympaattinen (ja Hannu Tainan hienosti kuvittama), mutta nyt haluan tutustua Siekkisen muuhunkin tuotantoon. Osaatteko suositella jotain tiettyä kirjaa häneltä?