Ian McEwan: The Daydreamer

Lempikirjailijoihini kuuluvan Ian McEwanin The Daydreamer on vähän niin kuin lastenkirja, mutta sopii yhtä lailla aikuisenkin luettavaksi. Kirjan päähenkilö on kymmenen ikävuoden korvilla oleva Peter, joka  on mielikuvituksekas ja haaveiluun taipuvainen poika - tuli mieleen, että kuinkahan paljon Peterissä on McEwania itseään? On helppo kuvitella kirjailijan olleen lapsena juuri tuollainen kuvitelmiinsa uppoava haaveilija, joka saattaa unohtaa pikkusiskonsa bussiin kun päässä pyörii kiinnostava tarina.

Kirjassa on seitsemän tarinaa, joissa Peter elää mielikuvituksessaan mm. kissan, vauvan ja aikuisen elämää. Kissatarina (The Cat) oli minusta viihdyttävin, vaikka kaikki muutkin olivat hyviä. Kirjan viimeinen tarina, The Grown-up, on sävyltään haikein ja ehkä eniten aikuista lukijaa koskettava, sillä siinä Peter pohtii kasvamista ja lapsuuden taaksejäämistä, ja kokee myös jonkinlaisen ensirakkauden.

Ei The Daydreamer ihan McEwanin parhaita ole enkä sitä ehkä toistamiseen lukisi, mutta hieno ja erinomaisen hyvin kirjoitettu kirja kuitenkin (mikä on aika itsestäänselvyys kun on McEwanista kyse). Olisi hauska tietää miten lapset nämä tarinat kokevat - luulen että he keskittyvät ihan eri asioihin kuin aikuinen lukija. Jos olisin itse lukenut tämän kymmenvuotiaana, olisin ehkä pitänyt ainakin The Grown-upia outona ja turhanpäiväisenä haahuiluna. Miksei se Peter vaan mennyt rannalle leikkimään muiden lapsien kanssa sen sijaan että mietti jotain ällöjä pussailujuttuja?!

Ian McEwan: The Daydreamer (Anchor Books 1994)

144 sivua

 Bookcrossing

Rain Mitchell: Tasapainoilua (Joogasalin naiset 1)

Joogatunnilla käydessäni huomasin salin ikkunalaudalla kiinnostavan näköisen kirjan, ja kun kysyin opettajalta, saisinko sen lainaksi, vastaus oli "no sinua varten minä sen tänne toinkin". Ihanaa kun on ihmisiä, jotka osaavat arvata minkälaisista kirjoista tykkään. :)

Rain Mitchellin Tasapainoilua on tyylilajiltaan puhdasta chick-litiä, jota en yleensä kovin paljon lue, mutta kun tarinan keskiössä on joogasali ja siellä käyvät naiset, löydän heti samastumiskohteita huomattavasti enemmän kuin vaikka jostain Himoshoppaajasta. (Tunnustan että tämä on ennakkoluulo, koska en ole tainnut lukea yhtään Himoshoppaaja-kirjaa, mutta jo sarjan nimi nostaa karvat pystyyn.)

 Lee pyörittää pientä ja sympaattista joogakoulua Los Angelesissa miehensä Alanin kanssa. Pariskunnan elämä näyttää ulospäin auvoiselta, mutta Lee ei ole kertonut kenellekään, että Alan on muuttanut toistaiseksi pois yhteisestä kodista. Päänvaivaa Leelle aiheuttaa myös suuri joogasaliketju YogaHappens, joka on kiinnostunut ostamaan Leen joogakoulun.

Katherine on Leen ystävä, joka toimii hierojana joogakoululla. Hänellä on rankka menneisyys, mutta nyt elämä tuntuu olevan hallussa, mitä nyt miessuhteet aiheuttavat ongelmia. Imani on näyttelijä, joka pitää taukoa töistä toipuakseen keskenmenosta. Hänen ystävänsä Becky (kovasti Jennifer Anistonia muistuttava hahmo) on himojoogaaja ja roudaa Imania mitä erilaisimmille saleille ja tunneille. Graciela on jalkansa loukannut tanssija, jonka pitäisi päästä pian takaisin huippukuntoon Beyoncén musiikkivideon koekuvauksia varten. Stephanie on elokuvabisneksessä, tekee liikaa töitä ja tahtoo sortua myös tissuttelemaan liian usein. Kaikkia näitä naisia yhdistää Leen joogasali.

Tasapainoilua on mukavaa ja viihdyttävää ihmissuhdehömppää. Henkilöt ovat aika kliseisiä eikä juonikaan mitenkään syvällinen, mutta kerronta on sen verran sujuvaa että mielenkiinto pysyy koko ajan yllä. Ja henkilötkin olivat kliseisyydestä huolimatta ihan sympaattisia, eniten pidin Katherinesta ja Gracielasta, joista ehkä syntyikin hiukan moniulotteisempi kuva kuin muista. Loppuratkaisut menivät ihan niin kuin arvasin, ilman mitään yllätyksiä, mutta se kai on tällaisten kirjojen funktiokin: mukavaa, rentouttavaa viihdettä, josta kenellekään ei jää paha mieli ja lukija voi luottaa lopun onnellisuuteen. Tekee kyllä hyvää lukea välillä tämmöisiä vaahtokarkkikirjoja. :)

Kuten alaotsikosta Joogasalin naiset 1 voi päätellä, kirjalle on tulossa jatko-osa. Se on nimeltään Head Over Heels ja kuulostaa amazon.comin juonikuvauksen perusteella suunnilleen samalta kuin sarjan ykkösosa. Tuttua ja turvallista siis, mutta eiköhän tuokin tule luettua jossain vaiheessa, kun sopiva hömpänkaipuu iskee.

Rain Mitchell: Tasapainoilua (Tammi 2011)

Englanninkielinen alkuteos Tales from the Yoga Studio (2011)

Suomentanut Terhi Kuusisto

310 sivua

Kansi Eveliina Rusanen

Turkka Hautala: Paluu

Luin viime kuussa Turkka Hautalan esikoisromaanin Salo, ja tykkäsin siitä tosi paljon. Niinpä piti sitten tämä Paluukin käydä poimimassa kirjastosta, ja kovasti päädyin pitämään tästäkin. Hautala kirjoittaa sujuvasti ja mukavan koukuttavasti, niin, että kirjaa ei tee mieli laskea käsistään. Henkilöhahmot ovat myös molemmissa kirjoissa olleet aitoja ja kiinnostavia, ja vielä puhuvat niin hauskasti murteella, kuten nämä Dingosta keskustelevat teinitytöt:

Mut on se silti ihanin.
Nii o. Sil on nii ihanat silmät.
Niis on meikkii.
Pal välii.
Must kyl Jonttu o viä ihanampi.
Nii ja Pepe.
Ei oo! Kauhee karvapää.
Tiäsik te et sen oikee nimi on Pertti?
Kene?
Noimanni.
Mitä!
Ei voi ol!
On on! Pertti Niämine.
Mun isän nimi on Pertti.
Hyi!

(Toim. huom. Minusta ehdottomasti ihanin Dingon pojista oli Quuppa, Noimanni oli vasta kakkossijalla. Jonttu oli kaikista ällöin.)

Helsingissä opiskeleva (tai jotain opiskelun suuntaista yrittelevä) Väinö Linna palaa kotikaupunkiinsa tarkoituksenaan löytää isänsä, jota hän ei ole nähnyt vuosiin. Väinöllä on paljon hyviä muistoja isästä lapsuusajalta, vaikkakin useimpiin muistoista liittyy Muscat, White Horse tai useampi pullo olutta. Suurena Bukowskin ihailijana isä on viettänyt idolinsa kaltaista elämää, mikä on lopulta aiheuttanut yhteydenpidon katkeamisen isän ja lapsien välillä.

Väinön isän alkoholismia oli minusta kuvattu kirjassa hyvin, jotenkin niin että riippuvuuden ja sen asteittaisen pahenemisen ymmärsi pienistä asioista Väinön muistellessa lapsuuttaan. Sellaisista asioista, joita lapsi ei ymmärrä mutta jotka sivusta seuraava lukija huomaa ja huolestuu. En oikein osaa selittää mitä tarkoitan, mutta Hautalan tapa kuvata alkoholismia on minusta jotenkin epätyypillinen ainakin suomalaisessa kirjallisuudessa. Kun kirja loppui, päällimmäinen ajatukseni oli, että olipas hieno alkoholismin kuvaus, vaikka ei juopottelu edes ollut pääasia tarinassa.


Kirjassa vilahtelee muutamia edellisestä romaanista tuttuja hahmoja, ainakin Hattuleidi ja pitserianomistaja Pako. Hauska idea, vähän sama kuin bongaisi elokuvasta jonkin cameoroolin. (Ainakin Stephen King on harrastanut tällaista "sisäpiirihuumoria" paljonkin, hänen kirjoissaan törmää vähän väliä vanhoihin tuttuihin.) Minua huvitti suuresti myös kohtaus, jossa poikaporukka valtaa Radon 4 -yhtyeen keikkabussin ja sotkee sen kostoksi siitä, että yläasteen tytöt ovat olleet kiinnostuneempia miesduon pitkätukista kuin oman ikäisistään pojista. Kermavaahtoa ja rakkautta, sitä ihanaista makeaa, wo-o-o-ou!

Turkka Hautala: Paluu (Gummerus 2011)

315 sivua

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kirjastosta

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

En vieläkään tiedä, voiko onnea olla. Jos on, tunnistanko sitä. Mutta eilen illalla, kun kävelin katuvalojen hunnuttamilla kaduilla ja pysähdyin juomaan viiniä ja katselemaan ohikulkijoita kahvilan ikkunasta, minulla oli vähän aikaa keveä olo.

Aloin lukea Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta-romaania pian Joel Haahtelan lumoavan Tule risteykseen seitsemältä-teoksen jälkeen, ja yllätyin siitä kuinka paljon Hirvosen ja Haahtelan tyyleissä on yhteistä. Tuo alkuun lainaamani katkelma voisi yhtä hyvin olla Haahtelan kirjasta. (Paitsi niissä taitaa harvoin kellään olla "keveä" olo, ehkä korkeintaan haikeansuloinen. :)) Hirvonen kirjoittaa kauniisti, harkitusti ja enemmän tunnelmaa kuin tapahtumia korostaen. Kirjassa on samanlainen vähän kelluva ja harsomainen fiilis kuin Haahtelankin kirjoissa. Ehkä se johtuu siitä, että tarinaa kerrotaan paljon päähenkilöiden muistojen kautta, ja muistothan ovat aina enemmän tai vähemmän utuisia.

Lapsuutensa Afrikassa viettänyt suomalainen Paul palaa vanhoihin maisemiin masentuneena ja elämänhalunsa menettäneenä, vakaana aikomuksenaan ryypätä itsensä hitaasti hengiltä. Avioliitto Suomessa on aikaa sitten päättynyt, ja Paul on paennut ahdistavaa tilannetta lähtemällä kehitysyhteistyöhön Afrikkaan. Työ on kuitenkin tuottanut pettymyksiä ja turhautumista, ja samalla Paul on vieraantunut Suomeen jääneestä pojastaan.

Maaseudun heimoyhteisöstä kotoisin oleva Esther menettää onnettomuudessa rakastettunsa, brittiläisen kehitysyhteistyöntekijän. Estherin on aikanaan tuonut suurkaupunkiin hänen kadonnut lapsuudenystävänsä Bessy, jonka Esther on toivonut löytävänsä ja pelastavansa, mutta toivo on vuosien kuluessa hiipunut.

Esther ja Paul ovat molemmat tilanteessa, josta tuntuu olevan mahdoton jatkaa eteenpäin. Molemmat ovat kokeneet kovia ja menettäneet paljon. Molemmilla on myös kokemusta kehitysyhteistyöstä, kuten myös kirjailijalla: Elina Hirvonen asui kaksi vuotta Sambiassa, ja hänellä on selvästi omakohtaista kokemusta aiheesta. Kirjan loppupuolella kehitysyhteistyön kritiikki saa hetkeksi ehkä liiankin paljon huomiota, itse tarina tuntuu jäävän hetkeksi sivuosaan kun henkilöt purkavat turhautumistaan länsimaiden toimintaa kohtaan. Toisaalta aihe on kiinnostava ja haluaisin tietää siitä enemmänkin, ja sikäli romaani on ihan hyvä herättäjä. Siihen Hirvonen ehkä osaltaan on pyrkinytkin, herättämään tietoisuutta ja keskustelua aiheesta.

Pidin tästä kirjasta paljon, mutta en oikein osaa pukea tunnelmiani sanoiksi. Enkä nyt millään pääse irti Haahtela-vertailustakaan. Utuisuudesta ja harsomaisuudesta huolimatta Kauimpana kuolemasta on erisävyinen kuin Haahtelan kirjat, karumpi, julmempi, väkivaltaisempi. Mutta onneksi on kauniitakin hetkiä, niitä, kun olo on hetken aikaa keveä.

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta (Avain 2010)

239 sivua

Kirjastosta

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara on kehunut tätä kirjaa useasti ja paljon, joten vähän jännitin, tulenko pettymään liian suurien ennakko-odotusten takia. En pettynyt! Tule risteykseen seitsemältä oli aivan valtavan hieno lukuelämämys, ja vahvisti entisestään Joel Haahtelan asemaa yhtenä suosikkikirjailijoistani. Kirja on tulvillaan pakahduttavan kauniita lauseita, joita pysähdyin vähän väliä maistelemaan kesken lukemisen. Minulla ei ole tapana tehdä muistiinpanoja lukiessani, mutta tämän kirjan kanssa todellakin teki mieli ottaa muistivihko viereen ja poimia kauniit lauseet talteen.

Tunsin, että tulevaisuuteni oli piirretty rantahiekkaan, ja mitä enemmän sitä ajattelin, sitä kuumeisemmaksi kävi oloni, ja valo, joka muuttui sinertäväksi, sai hiljaisuuden tuntumaan lähes rauhalta. Ja silloin uni levisi ruumiiseeni niin kuin lehdet varisevat laaksoihin.

On päiviä, jotka nousevat päivien rikkonaisesta virrasta ja saavat elämän näyttämään kirkkaalta ja puhtaalta, levittäytyvät eteemme kuin mykkien laivojen maisemat.

Tänään tuuli on erityisen voimakas ja valo huokaa veden pinnasssa.

  Kirja kertoo fado-kitaristi Augustosta, josta isättömyys on tehnyt aina ulkopuolisen. Äidin mukaan Auguston isä on kaukaa pohjoisesta tullut luonnontieteilijä, perhosten tutkija. (Hauska yhteensattuma, että luin Haahtelan Perhoskerääjän ihan äskettäin.) Augusto lähtee orkesterinsa kanssa matkalle kohti Oporton musiikkikilpailua ja sen kautta kotikyläänsä Ajudoon, jonka alati nouseva meri uhkaa nielaista. Ajudoon häntä vetää myös vanha rakkaus: Augusto on saanut tietää, että hänen nuoruudenrakkautensa Lenan aviomies on kuollut.

Kirjassa on Haahtelalle tyypillinen melankolinen pohjavire, mutta tarina on valoisampi ja jotenkin vähän kevyempi kuin kirjailijan muu tuotanto. Ehkä se johtuu Portugalista ja merestä ja siitä, että päähenkilö ei ole puolisostaan eronnut tai etääntynyt suomalaismies, kuten aika monissa Haahtelan kirjoissa. Tunnelma on haikean kaunis, aivan kuten tämä kirjan kannessakin siteerattu Madredeus-orkesterin laulu O Mar.

Olen aivan lumoutunut kirjan tunnelmasta, ja tekisi mieli lukea se heti uudelleen. Ostan kirjoja omaksi nykyään tosi harvoin, mutta tämä kyllä tekisi mieli saada omaan hyllyyn, kuten oikeastaan kaikki muutkin Haahtelat. Kuten Poplaari-blogin Pekka tässä mainiossa Haahtela-koosteessaan kirjoittaa: "Haahtelan kirjoissa onkin se(kin) hyvä puoli, että ne eivät lukemalla kulu." Se on aivan totta, kirjat kestävät taatusti useamman lukukerran ja niistä löytää aina uusia sävyjä vaikka tarina olisikin tuttu.

Ihana kirja. En tiedä pystynkö lukemaan hetkeen mitään muuta, ettei tämän kirjan jättämä tunnelma haihdu. Ja haluan taas matkustaa Portugaliin! (Tämän blogauksen kuvat ovat aikaisemmilta Portugalin-reissuiltani. Voi kuinka iskikään kaipaus sinne kuvia selatessa!)

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä (Otava 2002)

207 sivua

Kansi: Päivi Puustinen
Kirjastosta

Turkka Hautala: Salo

Pidän episodielokuvista ja episodikirjoista. Minusta on hauskaa lukea tai katsoa tarinoita ihmisistä, jotka puuhailevat omiaan näennäisesti erillään muista, mutta joiden elämä kuitenkin linkittyy jatkuvasti toisiin ihmisiin ja heidän elämiinsä jonkun yhdistävän tekijän kautta. Turkka Hautalan Salo-romaanissa yhdistävä tekijä on paikkakunta, suomalainen pikkukaupunki.

Hassua muuten, miten usein Salo pomppasi uutisissa vastaan tätä kirjaa lukiessani: Nokia ilmoitti irtisanomisista Salon tehtaalla, Suomi sai salolaisen presidentin, viime sunnuntain Hesarissa oli iso juttu Björn Wahlroosista, joka myös on salolainen. Aikaisemmin en muista kiinnittäneeni mitään huomiota Salo-uutisiin mutta nyt niitä tuntui tulevan joka tuutista. Varsinkin tuo Nokian uutinen osui hämmästyttävästi yksiin kirjan kanssa, sillä kirjan ensimmäisessä episodissa matkapuhelintehtaan pomo tuskailee vasta kuulemiensa irtisanomisuutisten kanssa.

Tarinoiden kaikki henkilöt ovat jotenkin yksin, erillään muista. Vaikka tapahtumapaikkana on pienen kaupungin pienet ympyrät, henkilöiden väliset kohtaamiset ovat pintapuolisia, kaikki näkevät toisista vain ulkokuoren. Ainoastaan paikallinen kylähullu, Hattuleidi, tuntuu näkevän jonkinlaisen kokonaisuuden ja yhteydet tapahtumien välillä.

Lukija pääsee tiirailemaan kaupungin tapahtumia monesta kulmasta: narkkarin, grillimyyjän, pizzapojan, postinjakajan ja äitinsä kanssa asuvan nörttipojan tarinat muodostavat monisävyisen mosaiikin. Pidin kirjasta paljon, ainoastaan irakilaisen pizzalähetin tarinassa oli vähän paasaamisen makua. Sen päähenkilö oli liian kiiltokuvamainen ja särmätön ollakseen aito ja uskottava.

Salo on Hautalan esikoisromaani. Kun esikoinen on näin hyvä niin on kyllä aivan pakko tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Paluuta olen joskus pyöritellyt kirjastossa käsissäni, mutta Väinö Linna -niminen päähenkilö sai epäröimään ja kirja jäi lainaamatta. Korjaan virheen seuraavalla kirjastokäynnillä!

Turkka Hautala: Salo (Gummerus 2009)

320 sivua
Kirjastosta

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä

Anu Silfverbergin novellit eivät kolataneet minulle yhtä vahvasti kuin Philip Teirin. Olen pitänyt kovasti Silfverbergin kolumneista ja siksi tämä novellikokoelmakin kiinnosti, mutta ei sitten loppujen lopuksi tehnyt kovin suurta vaikutusta. Novellit ovat kyllä ihan hyviä, mutta ne eivät aiheuttaneet minussa oikein mitään tunnereaktioita, vaan jäivät jotenkin etäisiksi.

Kirjan kanssa poseeraavat Herra Kilpinen ja K. Rapula.

Vahvimmin novelleista mieleen jäivät Balfron Tower, jossa Lontoossa lomalla oleva suomalaistyttö päätyy asunnottoman pojan matkassa paikkoihin, joita turistit eivät yleensä näe, sekä Emakkohäkki, jossa raskaana oleva nainen samaistuu sikaan.

 

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä (Avain 2011)

256 sivua

Kirjastosta

Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja

Olipa piristävä novellikokoelma! Yleensä olen aika huono novellienlukija, romaani on minulle jotenkin sopivampi ja nautittavampi formaatti. Philip Teirin novelleista tykkäsin kuitenkin tosi paljon. Niissä tavallisille ihmisille tapahtuu melko arkiselta tuntuvia mutta silti absurdeja asioita, ja tarinoissa on sellaista hauskaa pientä vinksahtaneisuutta. Niminovellissa Donner-ryhmä kertoja pidätetään Jörn Donnerin työhuoneeseen murtautumisesta, Vainajan veljessä nainen joutuu outoon tilanteeseen appensa muistotilaisuudessa, Laumassa poika vakoilee teini-ikäisen isosiskonsa siiderihuuruista illanviettoa.

En osaa nimetä suosikkiani kokoelman novelleista, mutta hauskin nimi on novellilla Mehän sovittiin, että Espooseen ei muuteta. Se on aika hauska novelli muutenkin. Kirjan viimeinen novelli jäi mieleen erilaisuutensa vuoksi: Pelot on 99:n kohdan lista erilaisista enemmän tai vähemmän tavallisista peloista, kuten 25. Pelko, ettei selviä mahdollisesta zombi-invaasiosta, 41. Pelko, että vanhat ihmiset irrottavat tekohampaat suustaan ja laittavat ne pöydälle ja 70. Pelko, että menee mukaan mielenosoituskulkueeseen, jossa joutuu  toimittajan haastattelemaksi eikä tiedä, mitä sanoa.

Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja (Otava 2011)
Ruotsinkielinen alkuteos Akta dig för at färdas alltför fort
Suomentanut Taina Rönkkö

224 sivua

Kirjastosta

Stephen Fry: Virtahepo

Entinen kuuluisa runoilija, nykyinen katkera teatterikriitikko Ted Wallace saa harvoin tapaamaltaan kummityttäreltä erikoisen toimeksiannon: hänen pitää matkustaa vanhan ystävänsä ja tämän perheen kartanoon Norfolkiin ja raportoida sieltä kirjeitse kummityttärelle paikan tapahtumista ja ihmisten edesottamuksista. Kummityttö kertoo kokeneensa Norfolkissa jonkinlaisen ihmeen, ja siinä on ollut merkittävässä osassa Tedin toinen kummilapsi, teini-ikäinen, runoilijan ammatista haaveileva David.

En oikein osaa sanoa tästä kirjasta mitään. Aika hauska se on, ja räävitön, välillä vähän rietaskin. (En suosittelisi tätä ihan kaikista tiukkapipoisimmille siveydensipuleille.) Joku tässä kuitenkin vähän tökki, en vain osaa määrittää mitä se oli. Ehkä kirja ei vain kohdannut odotuksiani, jotka olivat kieltämättä aika korkealla. Tykkään Stephen Frysta (voiko hänestä olla pitämättä?) ja minusta on äärimmäisen hienoa ja hauskaa että hänet on äänestetty osaksi Ison-Britannian kansallisaarteistoa. :) Virtahepo on ihan kelpo kirja, mutta siitä puuttuu se jokin joka tekisi siitä loistavan.

Mietin sitäkin, että johtuisiko lattea fiilis suomennoksesta ja olisinko innostunut kirjasta enemmän englanniksi luettuna. Käännös on kuitenkin minusta hyvin onnistunut ja oikein sujuvaa tekstiä, joten sitäkään ei voi syyttää.

Ärsyttävää, kun kirjasta ei keksi mitään vikaa mutta ei silti oikein osaa siitä tykätäkään. Ehkä tämä kaikki johtuu Stephen Frysta. Jos Virtahepo olisi jonkun muun kirjoittama niin osaisin ehkä muodostaa siitä selkeämmän mielipiteen. Nyt kirjailijan hahmo puskee jotenkin liikaa mieleen, varsinkin kun kirjan kannessakin on iso kuva hänestä.

Stephen Fry: Virtahepo (Schildts 2011)

Alkuperäisteos The Hippopotamus (1994)
Suomentanut Titia Schuurman
335 sivua

Kaverilta lainattu

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Ai että kun tykkäsin tästäkin Joel Haahtelan kirjasta! Perhoskerääjä taitaa mennä jopa ihan Haahtela-suosikkilistani kärkeen ensimmäisenä häneltä lukemani Naiset katsovat vastavaloon-romaanin kanssa.

Mies saa yllättäen kuulla perineensä Suomessa asuneen saksalaisen, Henri Ruzickan, joka on miehelle täysin tuntematon. Hän lähtee tutkimaan Ruzickan ränsistynyttä, villiintyneen puutarhan keskellä uinuvaa taloa. Talosta löytyy kokoelma perhosia, valtava määrä perhosaiheista kirjallisuutta ja kirjeitä saksalaiselta Anna Printziltä.

Kirjassa on paljon samoja aineksia kuin muissakin Haahtelan teoksissa: puolisostaan vieraantunut, yksinäinen mies, menneisyyden tapahtumien yllättävä esiin pulpahtaminen, matkalle lähtö. Ja se jotenkin etäinen, utuinen tunnelma, ihan kuin kaikki tapahtuisi sumuharson peitossa, hidastettuna ja äänet vaimennettuna. Se on hieno tunnelma.

Joel Haahtela: Perhoskerääjä (Otava 2006)

189 sivua

Kirjastosta

Marja Leena Virtanen: Aida

Marja Leena Virtasen Aidassa on samantapainen asetelma kuin syksyllä lukemassani hienossa Kirjeitä kiven alle -romaanissa: neljä naista, samaa sukua, eri sukupolvea. Aidan päähenkilö ja kertoja on Irene, joka on nuorena kouluttautunut lastentarhanopettajaksi  mutta jäänyt sitten kotiin hoitamaan lapsia lääkärimiehensä Henrikin huolehtiessa perheen elannosta. Irenen äiti Senja asuu palvelutalossa, ja Irene käy häntä tunnollisesti katsomassa, vaikka äiti on katkera ja paha suustaan, Henrikin mukaan jopa luonnevikainen. Irenellä ja Henrikillä on kaksi jo aikuista tytärtä, Hanna ja Sarita. Tarina alkaa, kun Irenestä tulee isoäiti: Hanna saa pitkän yrittämisen ja hedelmöityshoitojen jälkeen tyttären, jonka nimeksi tulee Aida.

Virtanen kuvaa taitavasti äitien ja tyttärien suhteita ja naiseuden tuomia paineita. Erityisesti paineista kärsii Irene, joka yrittää suoriutua tunnollisesti joka rintamalla: äitinä, tyttärenä, mummona ja aviopuolisona, ja työelämääkin haluttaisi vielä kokeilla. Irene oli minusta aika rasittava tyyppi kaikessa tunnollisuudessaan ja miellyttämisenhalussaan, seuraavan sukupolven naiset Hanna ja Sarita vaikuttavat jo reippaammilta ja rohkeammilta. Muista henkilöistä en oikein kunnolla saanut otetta, mutta se ei oikeastaan pahasti ehtinyt häiritä - tarina koukutti sen verran hyvin, että pieniä puutteita ei ehtinyt huomata. Henrik oli minusta kiinnostava, jotenkin ristiriitainen hahmo, samoin Senja, joka nyt jäi vähän karikatyyriksi kärttyisästä vanhuksesta. Toisaalta on ehkä hyvä, että sivuhahmoihin ei keskitytty liikaa, joten tarina ei jäänyt missään vaiheessa junnaamaan paikoilleen. Virtanen osaa viedä tarinaa niin, että sitä ei malta jättää kesken, vaikka mitään valtavia cliffhangereita ei lukujen lopuissa olekaan.

Aida on hieno romaani, enkä lukiessa mitenkään kiinnittänyt huomiota siihen, että se on Virtasen esikoisteos. En siis havainnut minkäänlaista alkukankeutta tai kokemattoman kirjailijan kömpelyyttä. Vaikea sanoa kumpi on parempi, Aida vai Kirjeitä kiven alle, molemmista olen tykännyt todella paljon. Ehkä sen verran eroa niissä on, että Kirjeitä teki heti mieli lukea toiseenkin kertaan, mutta Aidassa ei välttämättä riittäisi pureskeltavaa toiselle kierrokselle.

Pidän kirjan kannesta. Se kuvaa osuvasti sitä, miten pieni Aida sitoo suvun jäsenet toisiinsa.

Marja Leena Virtanen: Aida (Tammi 2010)

265 sivua

Kansi: Anna-Mari Ahonen

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Rosa Liksomin Hytti nro 6:n aihe kuulosti lupaavalta, olenhan itsekin haaveillut joskus junamatkasta Siperian halki. Vielä en ole sitä reissua toteuttanut, eikä kyllä ainakaan tämän kirjan perusteella tekisi mielikään, sen verran vastenmielisen kuvan Liksom matkasta luo. Kaikki on likaista, nuhjuista ja hikistä, koko ajan juodaan vodkaa, rähistään ja puhutaan rivouksia. Kansiliepeessä kirjan sanotaan olevan "rujon kaunis kasvutarina", mutta minulle sitä rujoutta oli vähän liikaa.

Pari häiritsevää yksityiskohtaa: kirjassa mainittiin Bulkakovin Mestari ja Margarita - miksei siitä käytetä kirjan suomenkielistä nimeä Saatana saapuu Moskovaan? Ja miksi hotellivoucher kirjoitetaan voutcher (moneen kertaan vielä, eli ei ollut yksittäisestä painovirheestä kyse)? Pikkujuttuja, mutta kun kirja muutenkin ärsytti niin nämäkin pistivät silmään.

Olen lukenut muutamia Liksomin kirjoja aikaisemminkin, ainakin Yhden yön pysäkin ja Kreislandin, ja niistäkään en suuremmin tykännyt, joten en ole yllättynyt ettei tämä Finlandia-voittajakaan minulle kolahtanut. Taidan lopettaa itseni kiusaamisen ja jättää Liksomit suosiolla muille.

Hesarin tuoreimmassa Kuukausiliitteessä on iso juttu Liksomista (lehden kansi näkyy tuossa yläpuolella olevassa kuvassa).

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (WSOY 2011)

187 sivua

José Saramago: Oikukas kuolema

Oikukas kuolema on ensimmäinen lukemani José Saramagon kirja, ja minusta tuli fani välittömästi! Vähän jännitin Saramagon tyyliä etukäteen, kun olin kuullut että hän käyttää todella pitkiä lauseita eikä kauheasti välitä välimerkeistä tai isoista alkukirjaimistakaan... Tottahan se on, Saramagon tyyli ei ehkä ole äidinkielenopettajan unelma, mutta mainiosti se toimii, kunhan lukija sen verran jaksaa keskittyä, ettei ajatus katkea kesken lauseen. Portugalinopintoni ovat siinä vaiheessa, että osaan esitellä itseni, tilata baarissa oluen ja kysyä missä on apteekki, joten ihan vielä en lähtisi Saramagoa lukemaan alkukielellä, mutta ehkä jonain päivänä...

Eräänä uudenvuodenpäivänä nimeltä mainitsemattomassa kuningaskunnassa kukaan ei kuole. Eikä sitä seuraavana päivänä, eikä seuraavanakaan. Kuolema on päättänyt pitää taukoa työstään. Tilanne jatkuu viikkoja ja kuukausia, sairaalat ja vanhainkodit pursuvat kuoleman rajalla keikkuvia ihmisiä, hautaustoimistot ovat konkurssin partaalla, perheet ja tilanteessa bisnesmahdollisuuden näkevä maphia salakuljettavat ihmisiä valtion rajojen yli naapurimaihin kuolemaan, koska niissä kuolema yhä hoitaa hommansa.

Sitten kuolema, tai tuoni, jota nimeä hän itsestään käyttää, palaakin takaisin hoitamaan virkaansa, mutta ilmoittaa uudesta käytännöstä: tästä lähtien jokainen kuoleva henkilö saa viikon etukäteen kirjallisen ilmoituksen tulevasta kuolemastaan. Näin ihmisillä on aikaa järjestää asiansa, sopia riidat, tehdä perinnönjako. Ihmisiä alkaa taas kuolla normaaliin tahtiin ja tuoni hoitaa työnsä kunnialla, kunnes hän kohtaa ongelman: yksi kirje palaa aina hänen pöydälleen, ikään kuin posti ei tavoittaisi vastaanottajaa. Tuonen pitää lähteä selvittämään, kuka on tämä kuolemaa uhmaava kuolevainen.

Kirjan alkupuoli on tarkkaa ja piikikästä yhteiskunnallista satiiria, mutta loppupuolella tarina muuttuu henkilökohtaisemmaksi (jos nyt tuonesta voidaan puhua henkilönä...). Tuonesta tuli minulle mieleen Terry Pratchettin mainio Viikatemies, vaikka tässä tuoni onkin nainen ja Viikatemiehessä (ainakin muistaakseni) selvästi miespuolinen hahmo. Molemmat ovat kuitenkin hyvin hauskoja hahmoja, eivätkä kovinkaan pelottavia - vai johtuukohan juuri kuolemanpelosta se, että Kuolemasta tehdään usein jotenkin koominen hahmo? No, onhan se kaapuihin pukeutuva ja viikatetta kanniskeleva tyyppi aika huvittava, ainakin niin kauan kun ei osu omalle kohdalle.

Oikukas kuolema on Saramagon itsensä mukaan jatkoa Kertomukselle näkevistä. Pitääkin lukea se seuraavaksi, ja muuhunkin Saramagon tuotantoon pitää ehdottomasti tutustua.

David Nicholls: Starter for Ten

Luin muutama kuukausi sitten David Nichollsin One Dayn, josta tykkäsin aivan mahdottoman paljon, ja niinpä päädyin poimimaan kirjakaupan pokkarihyllystä sen edeltäjän. Starter for Ten näytti keränneen ihan mukavia arvosteluja, joskaan ei ihan samanlaista hehkutusta kuin One Day. Ihan mukava kirja se olikin, mutta 18-vuotiaan nörttipojan elämä ei tarjonnut minulle samanlaisia samastumiskohteita kuin vaikkapa One Dayn Emma.

On vuosi 1985 ja kahdestaan äitinsä kanssa asuva Brian on aloittamassa ensimmäistä vuottaan yliopistossa. Isä on kuollut Brianin ollessa 12-vuotias. Brianin parhaita muistoja isästä ovat yhdessä tv:stä katsotut University Challenge-tietokilpailut, ja kun yliopistolla haetaan jäseniä UC-joukkueeseen, Brian tahtoo ehdottomasti mukaan - varsinkin, kun joukkueessa on myös ihana Alice Harbinson, rikkaan perheen hemmoteltu tytär, joka tulee aivan eri maailmasta kuin köyhässä duunariperheessä varttunut Brian.

Starter for Ten on lämminhenkinen nuoruuden kuvaus, jonkinlainen kasvutarinakin. Mukana on kaikille tuttua ensimmäisien opiskeluvuosien epävarmuutta, iho-ongelmia, epätoivoisia ihastuksia, noloja tilanteita ja liiallista (itse valmistetun) alkoholin juomista. Brian on ihan sympaattinen hahmo, mutta välillä kyllä aivan nuija - toisaalta, kukapa ei teini-ikäisenä välillä olisi.

Dialogi on tässäkin kirjassa (kuten One Dayssakin) todella sujuvaa ja luontevaa, se on selvästi Nichollsin suurimpia vahvuuksia. Myös ikävaiheen kuvaus on hyvin onnistunutta, jopa niin, että kirjaa lukiessa ihan pystyi aistimaan nuorten miesten testosteronihien, eilen juodun kiljun, finnivoiteen ja liiallisen partaveden muodostaman hajuyhdistelmän.

Ihan viihdyttävä kirja, välillä hauskakin, mutta ehkä juuri tuon liian vahvan teinipoika-aspektin myötä ei ihan minun suosikkini. (Tai sitten tarina herätti vain liian noloja muistoja omasta nuoruudesta.)

Joe Hill: Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia

En ole vuosikausiin lukenut kauhua, vaikka se joskus nuoruudessa oli suosikkigenreni. Niinpä poimin Joe Hillin Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia -novellikokoelman vähän vastentahtoisesti mukaani bookcrossing-tapaamisesta, kun se ei kenellekään muulle kelvannut. Tuumin, että verestän vanhoja kauhumuistoja muutaman novellin verran ja laitan sitten kirjan jatkamaan matkaansa, jos tarinat eivät kolahda tai kauhistuttavat liikaa. (Kauhuelokuviahan en nykyään pysty katsomaan koska todellakin pelkään itseni hengiltä. Miten ihmeessä niitä pystyikin joskus 12-vuotiaana katsomaan loputtomasti, ja vielä nauttimaan siitä?)

Novellikokoelma osoittautuikin positiiviseksi yllätykseksi: tarinat eivät olleet mitään splatter-kauhua, kuten etukäteen oletin, enkä kaikkia niistä luokittelisi kauhuksi ollenkaan. Yliluonnollisia elementtejä niissä on jonkin verran, mutta eivät ne silti ole mitään kummitustarinoitakaan. Hillin novellien päähenkilöt ovat järjestään vähän outoja, yksinäisiä ja ulkopuolisia, ja siitä syntyy omanlaisensa tunnelma tarinoihin.

Suosikkinovellini tästä kokoelmasta taitaa olla Pop Art, joka on ihanan omituinen ja sellaisena todella hauska. En halua kertoa siitä enempää etten veisi oivalluksen nautintoa muilta lukijoilta - novellin nimikin avautuu vasta tarinaa lukiessa. Isäni naamio on tarinoista ehkä kaikkein karmivin, siinä on todella ahdistava tunnelma. Minulle tuli siitä mieleen Stanley Kubrickin Eyes Wide Shut-leffa ja sen naamiojuhlat. Naamioissa on aina jotain vähän pelottavaa. Muissakin novelleissa oli vähän elokuvamaista fiilistä, kokoelman niminovelli jopa sijoittuu George Romeron Kuolleiden aamunkoiton kuvauksiin.

Kirjan suomentajalle annan vähän pyyhkeitä, kieli ei kaikilta osin ollut ihan sujuvaa suomea. Ei mitään suuria mokia, mutta vähän kankeita lauserakenteita ja muuta pientä kielikorvan kiusaa. Mahtaako olla kyse kauhugenren arvostuksen puutteesta, kun käännöksiin ei panosteta kunnolla? Samaa vikaa on lähes kaikissa rock-elämäkerroissa, niitä luen aina mieluummin englanniksi, kun käännösversioista tulee vain paha mieli.

Random Act of BookCrossing Kindness

Blogini vietti muutaman viikon joululomaa, mutta täällä ollaan taas, uuden vuoden myötä uudella innolla. Ehdin jo harkita koko blogin lopettamista, kun loppuvuosi on ollut kirjoittamisen ja välillä lukemisenkin suhteen kovin tahmeaa. Tänään oli kuitenkin postiluukustani tupsahtanut paketti, joka muistutti taas kirjaihmisten ja yhteisöllisen lukuharrastuksen ihanuudesta: bookcrossing-ystävä lähetti minulle yllätyksenä Ian McEwanin The Daydreamerin! En olekaan hetkeen lukenut McEwania, joka on yksi suosikkikirjailijoistani, joten tämä menee lukupinon päällimmäiseksi. Kiitosta vaan kovasti sinne Tampereen suuntaan!

Nora Schuurman: Auringonkukkatalvi

Eilen miitistä kotiinkantamistani kirjoista tuli sitten kuitenkin ensimmäisenä tartuttua siihen ainoaan suomenkieliseen. Nora Schuurmanin Auringonkukkatalvi on niin pieni ja nopea luettava, että se tuli ahmaistua yhdeltä istumalta.

Yläasteikäisen Emman äiti kuolee yllättäen, ja Emma muuttaa pikkusiskonsa Sannin kanssa isän luo maalle. Vanhemmat ovat eronneet vuosia sitten ja isä on jäänyt tytöille melko etäiseksi, viikonlopputapaamisiakin on monesti jouduttu perumaan isän työ- tai muiden kiireiden takia. Isä ei oikein osaa suhtautua surun keskellä eläviin tyttäriinsä, ja Emma joutuu kätkemään tunteensa aikuisen roolin alle.

Auringonkukkatalvi on kuulas ja koskettava kertomus surusta ja siitä selviämisestä. Pidin siitä miten Schuurman kuvaa tarinan henkilöitä: heistä ei sanota suoraan juuri mitään, vaan kuva rakentuu pikkuhiljaa, ikään kuin rivien välissä. Emman isä on vähän ärsyttävä hahmo kädettömyydessään ja työhön pakenemisessaan, mutta häntäkin kohtaan tunsin sympatiaa. Onneksi kuolleesta äidistä ei tehty mitään pyhimystä, vaan hänestä rakentui moniulotteinen mielikuva, vaikka hän ei suuressa roolissa kirjassa ollutkaan. Emma on aidontuntuinen nuori tyttö, ja minua entisenä heppatyttönä viehätti myös Emman ratsastusharrastuksen kuvaus. Kirjailija selvästi tietää hevosista ja ratsastuksesta, kustantajan nettisivujen mukaan hän tekeekin väitöskirjaa hevosenpidosta(!). Hevosjutut solahtavat sujuvasti tarinaan mukaan nousematta liian suureen osaan, joten kirja ei vaadi lukijaltaan minkään sortin heppahulluutta.

On mukava löytää hyviä nuortenkirjoja, jotka sopivat aikuisellekin. Luulen, että myös 15-vuotias minä olisi tykännyt tästä kirjasta.

Nora Schuurman: Auringonkukkatalvi (Otava 2005)

156 sivua

Kieliasiaa ja bc-miitistä poimittuja

Taisin keksiä syyn lukublokkiini. Tai ainakin osasyyn, tokihan myös kaikenlaiset kiireet ja väsymys ovat verottaneet lukuhaluja. Mutta viikonloppuna tajusin yhtäkkiä, että minulla on kauhea englanninkielen vajaus! Yleensä luen englanniksi melkein yhtä paljon kuin suomeksi, ja jos (tai siis kun, tämä on enemmän sääntö kuin poikkeus) minulla on useampi kirja kesken, niin ainakin yksi niistä on englanninkielinen. Mutta nyt olen koko syksyn lukenut pelkästään suomeksi: viimeisimmät englanniksi lukemani kirjat ovat Paul Austerin The New York Trilogyn viimeinen osa syyskuussa ja David Nichollsin One Day elokuussa. Ei ole ihme jos on englantia ikävä! Suomi on ihana kieli, ja syksyn aikana olen lukenut paljon hyviä suomalaisia tai suomeksi käännettyjä kirjoja, mutta englanniksi lukiessa aivoni jotenkin naksahtavat eri asentoon ja lukeminen maistuu erilaiselta. Vaihtelu virkistää, se taitaa päteä tässäkin asiassa.

Ensi hätään kävin ostamassa kirjakaupasta David Nichollsin Starter for Tenin, jota olen jo vähän aloittanut. Ja lukenut ääneen! Minulla on ilmeisesti liian vähän tilaisuuksia puhua englantia, kun pitää itsekseen kotona höpöttää sitä. :)

Tänään kävin bookcrossing-tapaamisessa, ja sieltä tarttui mukaan lisää englanninkielisiä kirjoja. Haluaisin aloittaa ne kaikki nyt heti, mutta ehkä yritän hillitä itseni ja lukea tuon Nichollsin ensin. Tällaisia opuksia kannoin kotiin (yksi suomenkielinenkin kuvassa mukana):

Nora Schuurman: Aurinkokukkatalvi. Äidin kuolemasta kertova nuortenkirja. Nuortenkirjoja tulee luettua aika vähän, mutta tämä vaikuttaa kiinnostavalta. Pidän myös kirjan nimestä ja kannesta.

Azar Nafisi: Things I've Been Silent About - Memories od a Prodigal Daughter. Muistelmateos Reading Lolita in Tehranin kirjoittajalta. Pidin Lolitasta ja eritysesti kiinnostuin sen myötä Iranin kulttuurista ja historiasta, joten tämä kirja vaikuttaa todella kiinnostavalta.

Téa Obreht: The Tiger's Wife. Tästä en tiedä tässä vaiheessa juuri muuta kuin että tarina sijoittuu Balkanille (ehkä Serbiaan) sodan jälkeen. Tarinaan liittyy kuollut isoisä, Viidakkokirja ja legenda tiikerin vaimosta...hmm, tämä voi olla tosi hyvä tai sitten tosi huono. Mutta Balkanin maat ja sota, varsinkin siitä toipuminen, kiinnostavat minua, joten siksi päätin kokeilla miten tämän kirjan kanssa käy.

Talitha Stevenson: An Empty Room. Tämänkin poimin mukaan oikeastaan vain kansikuvan ja nimen perusteella. Tarina on kansiliepeen perusteella jonkinlainen kasvukertomus, jossa 19-vuotias nuori nainen etsii suuntaa elämälleen vanhempien ja muiden lähipiirin aikuisten avio-ongelmien ja -erojen keskellä. Kaverini kuvasi kirjailijan tyyliä sanoilla "cool" ja "crisp" mikä kuulostaa varsin viehättävältä.

Mutta nyt komennan itseni hus pois blogin ja koneen ääreltä, lukemaan siitä!

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö taitaa olla tänä vuonna eniten lukemani kirjailija. Ainakin vuoden loppupuoliskolla hän on ylivoimainen: luin ensimmäisen Kyröni, Mielensäpahoittajan, elokuussa, ja Kerjäläinen ja jänis on jo neljäs lukemani Kyrön teos. Tähän sopiikin hyvin Mielensäpahoittajan lausuma: Se ensimmäinen on aina paras. Auto ja nainen ja musiikki. Ja ainakin tässä tapauksessa myös kirja, koska muut Kyrön kirjat eivät ole minusta päässeet ihan Mielensäpahoittajan tasolle. Eivät muutkaan huonoja ole olleet, mutta Mielensäpahoittaja asetti riman aika korkealle.

Romanialainen Vatanescu lähtee Suomeen kerjäläiseksi, koska hän haluaa pojalleen paremman elämän ja ennen kaikkea nappulakengät. Kerjäläisen elämä ei ole hääviä eikä sillä rikastu, varsinkaan kun ihmiskauppaa harjoittava Järjestö ja sen edustaja Jegor Kugar vie suurimman osan tuloista. Kun vielä virkavalta tuhoaa kerjäläisten leirin ja Kugar antaa Vatanesculle potkut, Vatanescu on täysin omillaan, kodittomana, rahattomana ja paperittomana vieraassa maassa. Puistosta tarttuu matkaan nuorisojoukon jahtaama citykani, ja siitä alkaa Vatanescun seikkailu pitkin Suomea, kani kainalossa.

Olen lukenut Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden joskus lapsena, enkä muista siitä juuri mitään. Jos se olisi tuoreemmassa muistissa niin yhtymäkohtia näiden kahden kirjan välillä olisi varmaan löytynyt paljonkin. Nyt osasin yhdistää vain perusidean, eli sen että Vatanen tai Vatanescu reissaa Lapissa jäniksen kanssa.

Kyrön kirja on hauska ja sympaattinen, mutta ei se kuitenkaan jää mieleen kovin mullistavana lukukokemuksena, eikä tullut sellainen olo että tämän voisin lukea toistekin. Ihan viihdyttävä tarina, ja toki myös hieno kunnianosoitus Arto Paasilinnalle.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis (Siltala 2011)

Sivuja 328

Kansi: Elina Warsta

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Mathias Malzieun Sydämen mekaniikka oli melkoinen pettymys. Tarina kuulosti lupaavalta: timburtonmainen aikuisten satu pojasta, jolla on sydämen paikalla käkikello. Poikaa on lapsesta saakka varoiteltu koskaan rakastumasta, koska käkikellosydän ei kestäisi niin suuria tunteita, mutta totta kai käy juuri niin, että poika rakastuu korviaan myöten likinäköiseen laulajattareen.

Kirjan ulkoasu on tosi hieno, ja senkin takia olisin halunnut tykätä kirjasta. Graafinen suunnittelu on Jenni Noposen käsialaa.

Mutta kun ei niin ei. Kirjassa ei ulkoasua lukuunottamatta ollut oikein mitään mistä olisin pitänyt. Meinasin luovuttaa jo parin ensimmäisen luvun jälkeen, mutta koska sivuja oli vain parisataa ja riviväli iso, päätin kuitenkin taistella tarinan loppuun. Eipä se siitä parantunut, mutta tulipahan luettua. Timburtonmaisuutta tarinassa ei minusta juurikaan ollut, mitä nyt henkilöt olivat lähes kaikki jollain tavalla friikahtaneita ja suuri osa tapahtumista sijoittui yöaikaan. Burtonin henkilöitä kohtaan tuntee aina sympatiaa, mutta nämä tyypit jättivät kylmäksi. Ja päähenkilö Jack oli minusta ihan nuija.

Sydämen mekaniikka tuntuu jakavan mielipiteitä: toiset tykkäävät valtavasti ja toisille ei kolahda yhtään. Ainoastaan kannesta tunnutaan olevan varsin yksimielisiä, se on kerännyt kehuja monesta blogista.

Muita arvioita:
Aamuvirkku yksisarvinen
Humisevalla harjulla
P.S. Rakastan kirjoja
Järjellä ja tunteella
Kirjojen keskellä

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka (Gummerus 2011)

Ranskankielinen alkuteos: La Mécanique de coeur (Flammarion 2007)

Suomentanut Lotta Toivanen

Sivuja 221

Kannen suunnittelu Jenni Noponen