Sunnuntaisäveliä, osa 14: Laulu, josta kukaan ei arvaisi minun pitävän

Ei tämä mikään suuri salaisuus ole, mutta en usko monenkaan ystäväni arvaavan, että pidän valtavasti Dolly Partonin Jolenesta. En yleensä kuuntele country-musiikkia, enkä ole Dollyn tuotantoonkaan juurikaan tutustunut muutamaa biisiä lukuunottamatta (Jolenen lisäksi I will always love you on hieno kappale, vaikka sitä on tullut Bodyguard-leffan ansiosta kuultua ihan liikaa). Vaikka Dolly yleensä country-laulajaksi mielletäänkin niin minusta Jolene on ihan vaan hieno pop-biisi ilman sen kummempaa luokittelua. Ja diggaan Dollya muutenkin: bimboblondin ulkonäöstä huolimatta hän on fiksu ja monilahjakas nainen, joka osaa nauraa itselleen ja imagolleen.

Kuva-aiheena on "Tämä tekee minut iloiseksi". Onko maailmassa mitään ihanampaa, suloisempaa ja hauskempaa kuin kissanpennut? Tähän söpöläiseen tutustuin Kreetan-matkalla jo monta vuotta sitten, mutta aina kun katson sen reissun valokuvia, muisto pikkukissasta saa minut hymyilemään. Kerrassaan valloittava otus!

Sunnuntaisäveliä, osa 12: Inhokkibändin laulua

Ei minulla varsinaisia inhokkibändejä ole, siis sellaisia joita oikein aktiivisesti inhoaisin. Jätän huonot tai epäkiinnostavat orkesterit omaan arvoonsa ja keskityn vain niihin hyviin. Siksi tämän viikon bändiä piti hetken aikaa miettiä, mutta kyllähän se sitten löytyi. En jaksa kauheasti arvostaa "poseerausbändejä" joille tyyli ja imago ovat tärkeämpiä kuin musiikki, varsinkin jos se tyyli ei ole edes omaperäinen vaan lainattu suoraan joltain muulta bändiltä (kuten vaikka Misfitsiltä).

Kuva-aiheena on tällä viikolla Hullua. Mitä lie tämän "kiito-oravan" päässä liikkuu (pähkinät varmaankin) mutta varsin hullulta sen meno näyttää. :)

Sunnuntaisäveliä, osa 7: laulu tietystä tapahtumasta

Reilun viikon takaisen Helsingin-keikan kunniaksi tämän viikon laulu on Tori Amosin Winter. Se on yksi suosikeistani Torin koko tuotannosta, ja näytti konsertissa saavan kyyneleet monen muunkin silmiin.

Kiihkeimmät Tori-fanitusvuoteni sijoittuvat jonnekin yli kymmenen vuoden taakse, enkä ole Scarlet's Walkin jälkeen kauheasti jaksanut hänen levyistään innostua, mutta oli kyllä hienoa nähdä hänet livenä.

Viikon valokuvan teemana on valo.

Sunnuntaisäveliä, osa 6: Laulu, joka vie minut jonnekin paikkaan

Tämän viikon laulua ei tarvinnut kauaa miettiä: The Poguesin Dirty Old Townista tulee aina mieleen Dublin, yksi lempikaupungeistani.

Viikon kuva-aihe on Vihreä, ja biisiin sopivasti myös kuva on Irlannista, vihreältä saarelta.

Sanahaaste

Kirjablogeissa on viime päivinä kiertänyt tämä hauska sanahaaste:
 
Jos haluat minulta seuraavan haasteen, mainitse siitä kommentissasi. Minä listaan viisi sanaa/asiaa, jotka miellän sinuun. Ne voivat olla järkeenkäypiä tai täysin satunnaisia sanoja/ asioita. Sinun tulee julkaista antamani lista blogissasi ja tehdä postaus kommentoiden sinulle annettuja sanoja.

Sara antoi minulle viisi sana selitettäväksi:

Matka. Rakastan matkustamista, matkalla olon tunnetta, sitä että on menossa jonnekin. Erityisesti tykkään matkustaa uusiin paikkoihin, mutta osaan nauttia tutuista ja toistuvistakin matkoista, kuten vaikkapa junamatkasta Helsinkiin. Henkilöautolla matkustamisesta en juuri välitä, mutta linja-autossa tai junassa on ihanaa vain istua, katsella maisemia ja uppoutua kuulokkeissa soivaan musiikkiin, hyvää kirjaan tai ihan vain omiin ajatuksiin. Rakastan myös lentokenttiä ja rautatieasemia, koska niissä on aina se matkalle lähtemisen tuntu.

  
Hiljaisuus. Hiljaisuus on tärkeää, ja tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän sitä kaipaan. Teen työtä melko meluisassa ympäristössä, joten kotona haluan usein olla rauhassa ja hiljaisuudessa. Ihanimpia ovat sunnuntaiaamut, kun talo on hiljainen eikä kadultakaan kuulu kuin satunnaisia liikenteen ääniä, ja saan kaikessa rauhassa nauttia aamupalaa ja lukea Hesaria.
Myös harrastamani jooga auttaa ja opettaa hiljentymään ja rauhoittamaan "sisäistä melua". Eräässä joogaretriitissä meillä oli sääntö, että aamulla ei saanut puhua kenellekään pariin tuntiin. Aluksi se tuntui oudolta, mutta kun siihen tottui, oli ihanaa, kun ei tarvinnut olla sosiaalinen vaan sai keskittyä vain hiljaisuuteen ja omaan rauhaan kenenkään paheksumatta ja ihmettelemättä, että mitä se nyt mököttää.

Kamera. Tykkään valokuvata, ja kamera kulkee usein mukanani. En ole mikään hifistelijä, kuvaan paljon myös ihan tavallisella pokkarikameralla, vaikka minulla on myös järjestelmäkamera. Pokkaria on helpompi kuljettaa mukana kuin isoa kameraa ja sen uskaltaa ottaa mukaan myös epämääräisempiin paikkoihin, tarvitsematta pelätä kolhuja tai varkaita. (Älkää nyt huolestuko, en minä missään kovin epämääräisissä paikoissa liiku. :)) Olen kameroiden suhteen merkkiuskollinen, kaikki kamerani ovat olleet Canoneita.

 Tuuli. En oikeastaan pidä tuulesta, paitsi sellaisesta lempeästä kesätuulesta, joka vähän heiluttaa mekon helmaa ja kuivaa hikeä iholta. Myrskyistä pidän, mutta vain jos saan katsella niitä turvallisesti kuivista ja lämpimistä sisätiloista. Tuulessa on kiehtovaa voimaa, mutta itse sen kohteeksi joutuminen on epämiellyttävää ja tukkakin menee sekaisin. Tyyneys on mieluisampi olotila, sekä ulkoisesti että sisäisesti.

Piano. Kävin lapsena pianotunneilla ja osasin soittaa aika hyvinkin. Vieläkin tykkäisin soitella omaksi ja joskus vaikka muidenkin iloksi, vaikka tällä hetkellä taidot ovat kyllä ruostuneet puhki. Aina välillä harkitsen sähköpianon ostamista, kerrostaloon kun akustinen piano ei oikein sovi - sanoo hän kokemuksen syvällä rintaäänellä ja osoittaa vihjailevasti kattoon: yläkerrassa on piano, ja rakas naapurini häiritsee aina silloin tällöin hiljaisia sunnuntaiaamujani soittamalla huonosti Piano-elokuvan teemaa. Olisi kiva osata soittaa muitakin instrumentteja, mutta piano on minulle läheisin ja rakkain.

Sunnuntaisäveliä, osa 5: Laulu, joka muistuttaa jostakusta

En yleensä yhdistä biisejä ja ihmisiä toisiinsa kovinkaan vahvasti, joten tämänkin sunnuntain sävelien valitseminen vaati hiukan pohdintaa. Suunnittelin ensin tarjoilevani teille taas Suzanne Vegaa, tällä kertaa kappaletta Thin Man, josta tulee aina mieleen eräs entinen poikaystävä - joka tosin ei ollut mitenkään thin vaan enemmänkin, hmm, nallekarhuosastoa. Mutta koska sitäkään biisiä ei löytynyt youtubesta (siellä on hämmästyttävän huonosti Vegan tuotantoa), saatte sen sijaan Faith No Moren biisin Easy. Se muistuttaa minua eräästä ihanasta ystävästä, jolla oli tapana kyseistä biisiä lauleskella. Ja hyvin lauloikin, melkein yhtä hienosti kuin Mike Patton, joka myös on minusta aika ihana.

Viikon kuvan aiheena on Vanha kuva. No tämä on taatusti vanha, vanhempi kuin minä, mutta ei liity viikon kappalevalintaan millään tavalla.

Olen kotoisin maatilalta, ja kuvassa on kotitilani hevosia kenties jostain neljänkymmenen vuoden takaa. Minun elinaikanani meillä ei hevosia enää ollut, mistä olin kovasti harmissani pahimpina heppahulluusvuosina. Jankkasin isältäni toistuvasti, että miksi hevosista piti luopua ja eikö meille pliis pliiiis voitaisi ottaa edes yhtä ponia. Isäni olisin varmasti saanut pehmitettyä, mutta epäilen että äitini oli vahva järjen ääni tässäkin asiassa, enkä koskaan saanut omaa hevosta. Ihan hyvä niin, ainakin näin jälkeenpäin ajatellen - erään ystäväni (entisen hevosenomistajan) sanoin: hevoseton nainen on huoleton nainen.

Sunnuntaisäveliä, osa 4: Surulliseksi tekevä laulu

Mikään laulu ei varsinaisesti tee minua surulliseksi (jos ei puhuta mainosradioiden soittolistoista tai Crazy Frogin tapaisista hitti-ilmiöistä), mutta haikeutta ja lievää surumielisyyttä aiheuttavia lauluja on useitakin. Esittelen nyt kaksi laulua, joista toinen on yleispätevä ja toinen erityisesti tähän vuodenaikaan sopiva.

Bruce Springsteenin The River on kaikkien nyyhkybiisien äiti. (Huom. termi "nyyhkybiisi" ei tässä yhteydessä ole negatiivinen ilmaisu.)  Rakkauden ja haaveiden jäämisestä karun arjen jalkoihin kertova teksti on kokonaisuudessaan hieno, mutta erityisesti minua itkettää (kyllä, joka kerta) tämä kohta:

Now those memories come back to haunt me

they haunt me like a curse

Is a dream a lie if it don't come true

or is it something worse

Toinen, erityisesti syksyyn sopiva surumielinen laulu on Suzanne Vegan Song in Red and Gray. Oikeastaan olisin halunnut valita Songs in Red and Gray-albumin ensimmäisen kappaleen, Penitent, mutta siitä ei ollut YouTubessa mitään kunnollista versiota. Tämä on kuitenkin tunnelmaltaan samansävyinen, kuten koko levykin: haikea, surumielinen, syksyinen, valtavan kaunis.

Kun tämän päivän laulut kertovat onnettomista rakkauksista, niin päivän kuva aiheesta Tunteet on positiivisempi. En tiennytkään, että nuorisolla on edelleen tapana raapustella rakkaudentunnustuksia romanttisesti puunrunkoihin, mutta niinpä vaan lenkkipolulla osui tällainen lemmenpuu kohdalle.

Sunnuntaisäveliä, osa 3: Onnelliseksi tekevä laulu

Musiikki- ja valokuvahaaste jatkuu tällä viikolla minut onnelliseksi tekevällä laululla. Tiesin heti, minkä bändin musiikkia valitsen, mutta laulun valinta olikin sitten vähän hankalampi: Band of Horsesin musiikki on niin positiivista ja kohottavaa, että melkein mikä tahansa biisi voisi olla minun onnellisuuslauluni. Lisäksi bändin toistaiseksi ainoa Suomen-keikka Tavastialla pari vuotta sitten on edelleen kaikkien keikkakokemusteni top kolmosessa, niin huikean hieno se oli. Varmaan myös niiden mahtavien keikkamuistojen takia BoH:n musiikki herättää onnen tunteita - mikään ei ole parempaa kuin olla keikalla eturivissä, laulaa ääni käheäksi ja hymyillä, hymyillä ja hymyillä niin että poskilihaksia särkee vielä seuraavana aamunakin.

Factory on Band of Horsesin uusimmalta Infinite Arms-levyltä. Se on levyn avausbiisi, ja aika monesti minulle käy niin, etten meinaa päästä levyn muihin kappaleisiin asti ollenkaan, kun juutun kuuntelemaan tätä repeatilla. :)

(Saako joku selvää mitä tuossa lauletaan noin kohdassa 1:48? Jotain stuck between my teeth, mutta mitä? Netin lyriikkasivustoilta löytyy siitä monta versiota, joista mikään ei minusta kuulosta oikealta...)

Viikon kuva-aihe on Hetki. Sitä kuvastakoon zagrebilaisen kissan päivätorkkuhetki aurinkoisella ikkunalla.

Runohaaste, osa 2

Minähän nyt vallan villiinnyin tästä runohaasteesta. Ensin ajattelin etten muista mitään hyviä runoja, enkä jaksa alkaa niitä varta vasten etsimäänkään, mutta niinpä niitä vain on alkanut tupsahdella eteen.

Tämä P. Mustapään runo on vanha suosikkini jo vuosien takaa, jostain yläastevuosilta kenties, jolloin erilaisuuden ja joukkoon kuulumattomuuden tunteet olivat vahvasti esillä. Runo pulpahti jostain mieleni syövereistä esiin, kun näin töihin pyöräillessäni naakkaparven. (Ainakin luulen että ne olivat naakkoja, mutta tunnen lintuja suunnilleen yhtä huonosti kuin runoutta, joten saattoivat ne olla joitain muitakin siivekkäitä.)

KELTAINEN NAAKKA

Oli kirkon harjalla naakka,
oli naakka keltainen,
siis harvinainen naakka,
siis narri naakkojen.

Se viivytteli yksin
kai ajatellakseen
ja perin harvoin nousi
valjuille siivilleen.

Vaan mustain naakkain parvi
hihkui ja vaakkui vain.
Ja annas olla, aamu
kun koitti sunnuntain,

kun tornissa juhlallisesti
kelloja kläpättiin
ja lukkari rovastin myötä
vaelsi temppeliin,

se mustain naakkain parvi
kuten arvata saattaakin
kuin raekuuro sinkos
yli korkean tapulin.

Vaan keltainen naakka silloin
oli ainoa äänetön,
joten silläkin vihastutti
se naakkayhteisön.

Se ei ulvonut susien myötä
- tai naakkakielellä, ei
se vaakkunut naakkojen
lailla - mikä siltä suosion vei,

joten kerran mustat naakat
sen silmät sokaisivat -
ovat vallalla naakkojen maassa
periaatteet ankarat.

Oli kirkonharjalla naakka,
oli naakka keltainen,
siis harvinainen naakka,
siis narri naakkojen.

Ja aforismin laati
se ensimmäisen näin:
On selkärankaa mulla,
jos silmittäkin jäin.

Ja toisen, yhtä hyvän:
Ma oivan osan sain -
on kunniallista kuolla
väriänsä tunnustain.

Runohaaste, osa 1

K-blogin Jenni on käynnistänyt runohaasteen, johon ilahduttavan moni bloginpitäjä onkin jo osallistunut. Minä rakastan runoja, mutta olen kauhean huono lukemaan niitä: en jotenkin osaa keskittyä, hiljentyä ja malttaa lukea riittävän vähän kerrallaan, vaan ahmin runokirjoja samalla tavalla kuin romaaneja. Ei hyvä.

Silloin tällöin vastaan tulee niin lumoava runo, että se pysäyttää ja saa väkisinkin miettimään, maistelemaan sanoja ja pohtimaan sisältöä. Sellaiset runot pitäisi aina hoksata kirjoittaa muistiin, mutta senkin suhteen olen ihan hapero. Niinpä unohdan ne hyvätkin runot enkä osaa niihin enää palata. Ehkä runohaasteen myötä tulee kirjoiteltua mieleenpainuvia runoja talteen tänne blogiin. Yritän ainakin!

Tämä ensimmäinen runo on hiukan epämääräinen tapaus, koska en tiedä, onko sitä koskaan virallisesti julkaistu (googlekaan ei kertonut kun kysyin). Luen parhaillaan Tove Janssonista kertovaa muistokirjaa Resa med Tove, jossa ystävät, työtoverit ja muut läheiset kertovat Tovesta. Irmelin Sandman Lilius kertoo saaneensa nuorena Tovelta pienen runovihkosen, jossa tämä runo oli mukana (vai runot? En ole varma onko kyse kahdesta eri runosta (tai saman runon eri versioista) vai yhdestä, jossa on kaksi säkeistöä). Minusta tämä on ihana, ja kuulostaa ruotsiksi tosi kauniilta. Sitäkään en tiedä onko tätä käännetty suomeksi. Jos lukijoissa on joku Tove Janssonin runoihin perehtynyt, niin valaiskaa minua!

Novembervisa

Det var sent i november och skymningen kom

som en tjuv kröp den in i mitt hus

blott för ensamhets skull slog jag i ett glas rom

och steg upp för att tända mitt ljus

och gick fram till mitt fönster där staden låg stum

i sin kvävande svepning av snö.

Det var andlöst tyst, som det är i ett rum

där man väntar att någon skall dö.

Det var sent i november och skymningen kom

den steg in som en vän i mitt hus,

och för festlighets skull drack jag ur min rom

och tände varteviga ljus

och gick fram till mitt fönster där staden låg stum

i sin klänning av snö som till fest.

Det var andlöst tyst som det är i ett rum

där man väntar en älskad gäst.

Sunnuntaisäveliä, osa 2: Inhokkilauluni

Vuorossa on Sunnuntaisävelien kakkososa ja aiheena inhokkilauluni. Aluksi ajattelin että tämä olisi vaikea keksiä, kun en juuri joudu kuuntelemaan sellaista musiikkia, josta en pidä (kuuntelen radiota hyvin vähän, ja jos kuuntelen niin Radio Helsinkiä, jossa soitetaan enimmäkseen hyvää musiikkia). Harkitsin jonkun Suomiräp-biisin valitsemista, koska se genre ei ole minun musiikkiani sitten yhtään, mutta en sitten sieltäkään osannut mitään yksittäistä kappaletta nimetä. Sitten koin valaistumisen hetken - tämä biisihän on aivan itsestäänselvä valinta inhokkilaulukseni.

En pidä Yöstä muutenkaan, mutta tämä mollijollotus on heidän tuotantonsa pahimmasta päästä, osin tietysti siksi, että tätä on joutunut kuulemaan ihan liikaa. Biisin teksti on kömpelö eikä Olli Lindholm ole koskaan osannut laulaa. En muutenkaan ymmärrä suomalaisten rakkautta musiikilliseen synkkyyteen, kurjuuteen ja itsesäälissä rypemiseen. Kun tässä maassa on muutenkin ihan riittävän synkkää (varsinkin talvella) niin mieluummin kuuntelen jotain nostattavaa ja positiivista musiikkia kuin tällaisia itkuvirsiä.

Viikon kuva-aihe on Kaikessa kiireessä.

Sunnuntaisäveliä, osa 1: Suosikkilauluni

Tämänhetkinen suosikkibiisini ei ole ihan tuore tapaus, se on julkaistu jo vuonna 2005 Kentin Du och jag döden -levyllä. Olen aina tykännyt levystä (se on mielestäni ehkäpä Kentin paras levy), mutta syystä tai toisesta en ollut kuunnellut sitä pitkään aikaan, kunnes nyt yhtäkkiä löysin sen uudestaan. Olin kotimatkalla Kroatian-reissulta, ja kuten tapanani on, laitoin bussimatkalla kuulokkeet korviin ja musiikin tulvimaan mp3-soittimestani. (Ulkomailla reissussa ollessani en oikeastaan ikinä kuuntele musiikkia, kun on niin paljon muutakin havainnoitavaa, joten takaisin Suomeen tullessa on ihanaa päästä täyttämään musiikillinen puutostila. Kolmen-neljän tunnin bussimatka Helsinki-Vantaalta kotiin on tähän oiva tilaisuus.) Kentin levy tuntui elokuun hämyiseen yöhön sopivalta, ja kuulostikin pitkän tauon jälkeen niin hyvältä, että olen vielä kotiin tultuanikin kuunnellut sitä lähes päivittäin. Tämän Palace & Main -biisin parissa olen jumittanut erityisen runsaasti:

Biisin teksti alkaa hienosti:

Jag sköt en DJ sent igår

Blodet stänkte blev en Pollock i hans bås

...mutta erityisesti tykkään kertosäkeestä, varsinkin säe en iskall Michael Caine kuulostaa aivan, no, jäätävän hienolta. (Michal Caine on yksi suosikkinäyttelijöistäni, ja voin hyvin kuvitella miltä hän näyttää ollessaan iskall.)

Jag står på en flygplats

och väntar på känslan

En man vid en avsats

en iskall Michael Caine

Tykkään kovasti ruotsista ja erityisesti siitä, miltä se kuulostaa laulettuna - se on jotenkin hyvin musikaalinen kieli. Kentin ansiosta myös ruotsinkielen sanavarastoni on laajentunut, kun joudun monesti tarkistamaan sanakirjasta että mitäs ihmettä tässä lauletaan. (Samasta syystä voin kiittää Metallicaa englannin sanaston kartuttamisesta, joskus yläasteikäisenä tuli nimittäin tankattua ahkerasti heidän sanoituksiaan sanakirjan kanssa.)

Ja sitten vielä se Omakuva:

Kuvassa on eräässä portugalilaisessa pikkukylässä sijaitseva liikennepeili (vai miksi noita sanotaan) ja kyllähän siellä minunkin heijastukseni näkyy. :)

Musiikki- ja kuvahaaste: Sunnuntaisäveliä

 Opuscolon lauantailaulujen innoittamana päätin minäkin osallistua tähän musiikilliseen ja kuvalliseen haasteeseen. Ideana on viikottain postata blogiin listan mukainen musiikkikappale ja teemaan sopiva valokuva. Koska olen blogissani aikaisemminkin kirjoittanut jonkin verran laululyriikoista, pyrin myös näissä haastepostauksissa nostamaan esille erityisen värisyttäviä tai muuten korvaahiveleviä laulutekstejä.

Koska nyt sattuu olemaan sunnuntai, nimeän haasteen omassa blogissani Sunnuntaisäveliksi esikuvaansa Lauantailauluja mukaillen. Tässä lista aiheista, kohta tulee ensimmäinen biisi ja kuva:

1: Suosikkilauluni ja "Omakuva"
 2: Inhokkilauluni ja Kaikessa kiireessä
3: Onnelliseksi tekevä lauluni ja Hetki
4: Surulliseksi tekevä lauluni ja Tunteet
5: Laulu, joka muistuttaa jostakusta sekä Vanha kuva
6: Laulu, joka vie sinut jonnekin paikkaan, Teemana “vihreä”
7: Laulu tietystä tapahtumasta ja Teema “valo”
8: Laulu, jonka sanat osaat alusta loppuun ja Suosikkikuva
9: Laulu, joka saa sinut tanssimaan ja Harrastus
10: Laulu, joka tekee sinut uniseksi ja Talvikuva
11: Suosikkibändin laulua ja  Tästä olen riippuvainen
12: Inhokkibändin laulua  ja Hullua
13: Laulu, joka saa aikaan syyllitsyyttä ja mielihyvää ja Arkeni
14: Laulu, josta kukaan ei arvaisi minun pitävän  ja Tämä tekee minut iloiseksi
15: Laulu, joka kuvaa sinua  ja Mustavalkoinen omakuva
16: Laulu, jota rakastit ja jota nyt vihaat ja Kuva jota en koskaan julkaissut
17: Laulu, jonka kuulet usein radiosta ja Rakkaus
18: Laulu, jonka toivoisit soivan radiossa ja Perheenjäsen
19: Laulu suosikkilevyltäni ja Täällä minä asun
20: Suuttumuksen laulu ja Liikkeessä
21: Onnellisuuden laulu ja Kesäkuva
22: Surun laulu ja Teema “erilaiset”
23: Laulu, jonka valitsisit häihisi ja Teema ”kaksi”
24: Laulu, joka soisi hautajaisissa ja Vesi
25: Naurulaulu ja Tämä naurattaa aina
26: Laulu, jonka osaat soittaa jollakin soittimella ja Musiikki
27:  Laulu, jonka haluaisit osata soittaa ja Uusin kuvani
28: Syyllisyyden laulu ja Arkeni
29: Laulu lapsuudesta ja Kun olin pieni
30: Suosikkilaulusi vuosi takaperin tähän aikaan  ja Valinnainen kuva

Top 10 x 2

Sinisen linnan kirjaston Maria ja Satun luettujen Satu haastoivat minut listaamaan kymmenen parasta kirjaa ja kosmetiikkatuotetta. Kiitos hauskasta haasteesta! Molemmat listat syntyivät hyvin nopsasti ja suuremmin asiaa pohtimatta.

Kirjalistaan valikoitui kirjoja, jotka ovat ainakin jossain elämäni vaiheessa olleet hyvin tärkeitä ja merkittäviä lukukokemuksia, ja suurimman osan niistä olen lukenut useammin kuin kerran. Tämä ei kuitenkaan ole mikään kiveen hakattu lempikirjalista, vaan tosiaan hyvin nopeasti mutu-tuntumalla hihasta vedetty:

Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Tomek Tryzna: Tyttö Ei-kukaan
Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli
S.E.Hinton: Me kolme ja jengi
Brett Easton Ellis: Amerikan psyko
Neil Gaiman & Terry Pratchett: Good Omens
Stephen King: Uinu, uinu lemmikkini
Ranya ElRamly: Auringon asema
Ian McEwan: Saturday

Ja sitten ne kosmetiikat. Siirryin muutama vuosi sitten käyttämään luonnonkosmetiikkaa, ja sillä tiellä olen edelleen. Alku oli melkoista hakemista, kun piti löytää luonnonkosmetiikkasarjoista omalle iholle parhaiten sopivat tuotteet, mutta nyt kokemusta on jo sen verran pitkältä ajalta että kestosuosikkeja on helppo listata.

Vivisanten mineraalideodorantti
Madaran puhdistusvaahto
Inkuton sheavoi (käytän tätä huulirasvana, kyllä tulee ihanan pehmeät huulet!)
Couleur Caramelin ripsiväri (luonnonkosmetiikkaan siirtymisessa vaikeinta oli hyvän ripsivärin löytäminen, tämä on paras)
Couleur Caramelin mineraalipuuteri
Laveran basis sensitiv-sarjan hiustenhoitoaine
Laveran basis sensitiv-sarjan päivävoide
Laveran basis sensitiv-sarjan yö/hoitovoide
Laveran basis sensitiv-sarjan käsivoide
Valentinon Rock'n Rose -hajuvesi (tämä ei ole luonnonkosmetiikkaa)


Kuten listasta näkyy, Laveran basis sensitiv-sarja on kovassa huudossa. Se on hyvä ja edullinen tuoteperhe ja sopii ainakin minun herkälle iholleni loistavasti. Varsinkin nuo käsivoide ja hiustenhoitoaine ovat ihan huippuja.

Tämä haaste on tainnut kiertää jo niin monta blogia, että en nyt nimeä ketään erityisesti, vaan haastan kaikki jotka eivät tätä vielä ole tehneet. :)

Päivä 30: Kaikkien aikojen lempikirjani

Olen tainnut tämän kirjan mainita jo aika monta kertaa tämän haasteen aikana. Ketään ei siksi varmaankaan yllätä, että kaikkien aikojen lempikirjani on Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli. Se on ollut suosikkini lapsuudesta asti, ja yhä edelleen, aikuisenakin, sen lukeminen aiheuttaa suuria tunteita ilosta itkuun. Tarinan voi lukea seikkailuna, mutta siitä löytyy myös paljon syvällisempiä ajatuksia elämästä ja varsinkin kuolemasta.

Huh, nyt on vihdoinkin tämä 30 days of books -haaste suoritettu! Hauska tätä oli tehdä, vaikka vähän pitkäksi venyikin. Saa nähdä mihin blogimaailman haasteeseen tartun seuraavaksi, onko ehdotuksia?

Päivä 29: Kirja, jota muut inhoavat mutta josta minä pidän

Minulla on niin monipuolinen ja monenlaista kirjallisuutta lukeva tuttavapiiri, että eipä taida olla yhtään sellaista kirjaa, jota kaikki muut inhoaisivat ja josta minä yksi pitäisin. Monet suosikkikirjani kyllä jakavat vahvasti mielipiteitä - esimerkiksi Bret Easton Ellisin Amerikan psykoon harvemmat suhtautuvat täysin neutraalisti - mutta aina löytyy myös minun kanssani samanmielisiä lukijoita.

Lukiossa luimme Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan, ja siitä ei tainnut kukaan luokkakaverini pitää, mutta minä pidin valtavasti - olin lukenut sen jo kerran aikaisemminkin. Tosin tuo lukiolaisten nihkeys kotimaisen klassikon lukemiseen johtui varmasti enimmäkseen siitä, että kirja (vieläpä aika paksu kirja) oli pakko lukea, ei niinkään kirjan huonoudesta. Myös muut koulussa luetut kirjat saivat samanlaisen vastaanoton: suurin osa luokasta narisi miksinäitätyhmiäkirjojapitäälukea-mantraansa, mutta minä ja ehkä muutama muu lukutoukka tykkäsimme. Penkkareiden aikaan lukion äidinkielenluokan oveen ilmestyikin lappu, jossa luki osuvasti Helmiä sioille. (Äidinkielenopettajan nimi oli Helmi.)

Päivä 28: Paras kirjan nimi

Olen aikaisemmin kirjoittanut parhaista levynnimistä ja parhaista bändinnimistä, joten parhaat kirjannimet sopivat hyvin teemaan.

Samoin kuin levyjen ja bändien kohdalla, myös kirjoissa pidän sellaisista nimistä, jotka ovat vähän salaperäisiä ja saavat ihmettelemään mistä tuo kirja mahtaa kertoa.

Tässä muutama esimerkki omasta hyllystäni:

Salman Rushdie: Maa hänen jalkojensa alla (alkuperäinen nimi The Ground Beneath Her Feet on vielä kauniimpi)
Vivi-Ann Sjögren: Saharan aamut ja illat (äänteellisesti kaunis, samaa osastoa kuin alavilla mailla hallanvaara)
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (jo pelkästään satakieli on niin kaunis sana, että kirja ansaitsee paikan tällä listalla)
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (salaperäinen nimi, paljon jännempi kuin alkuperäinen The Secret History)
Kauko Röyhkä: Aave joka maalasi taulun (äänteellisesti kaunis ja myös sopivan hämmentävä.)
Pablo Neruda: Andien mainingit (runollinen, äänteellisesti kaunis, kaukokaipuuta herättävä)

Päivä 27: Yllättävin juonenkäänne tai loppu

Tähän on paha sanoa mitään, ettei paljastaisi liikaa, mutta Ian McEwanin Sovituksen loppu tuli minulle ihan puun takaa. Siis se, mitä Brionysta paljastuu lopussa.

Päivä 26: Kirja, joka muutti mielipiteeni

Enpä kyllä keksi sellaista kirjaa, joka olisi vaikuttanut minuun niin vahvasti että mielipiteeni jossain merkittävässä asiassa olisi muuttunut. Tokihan kaikki luettu vaikuttaa jollain tavalla, mutta että yksi kirja olisi aiheuttanut merkittävän kelkankäännöksen, ei, sellaista en muista kokeneeni.

Mielipiteet kirjailijoista tosin saattavat muuttua, esimerkkinä aikaisemmassa merkinnässä mainitsemani Riku Korhonen, jota ennen hänen kirjojensa lukemista pidin ärsyttävänä öykkärinä. Samalla tavoin minulle kävi Arno Kotron kanssa: hänhän oli jossain vaiheessa Suomen virallinen sinkkukirjailija, joka esiintyi naistenlehtien palstoilla milloin missäkin kokkareissa kuvattuna, enkä pitänyt mitenkään mahdollisena että tuollainen baariliihottaja pystyisi kirjoittamaan mitään minua kiinnostavaa. Sitten ystäväni lainasi minulle Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi -äänikirjan, ja pakko oli myöntää että mies onkin taitava runoilija.

Päivä 25: Henkilöhahmo, johon samaistun eniten

Nyt otan loppurutistuksen tämän 30 days of books -haasteen suhteen! Johan olen tämän kanssa jumittanutkin 30 päivän sijasta lähes kolme kuukautta. Aiheita on jäljellä kuusi, samoin kesäkuun päiviä, joten lupaan ja vannon että ensi torstaihin mennessä haaste on hoidettu pois jaloista.

Olen aina ollut vähän erakkoluonne ja yksinäinen susi, joten samastun helposti hahmoihin, jotka ovat jotenkin ulkopuolisia. Lapsena en muuten ollut kovinkaan innokas tyttökirjojen lukija, mutta L.M. Montgomeryn Pieni runotyttö tuli luettua useampaan kertaan. Samastuin aika vahvasti päähenkilöön, kirjoittamista harrastavaan Emiliaan, joka jää orvoksi ja joutuu muuttamaan ankaran Elisabet-tätinsä luo Uuden Kuun kartanoon. Kirjan tunnearvoa lisäsi se, että äitini oli kouluaikoinaan voittanut sen palkintona kirjoituskilpailusta, ja minä tietysti halusin seurata äidin ja Emilian jalanjälkiä lahjakkaana kirjoittajana.

Tomek Tryznan Tyttö Ei-kukaan -kirjan päähenkilön Marian kanssa tunsin myös vahvaa yhteenkuuluvuutta. Marian perhe muuttaa Puolan maaseudulta kaupunkiin tytön ollessa teini-ikäinen. Uudessa koulussa ei ole helppo löytää ystäviä, ja Maria on aika hukassa myös itsensä kanssa yrittäessään löytää omaa rooliaan aivan eri maailmassa kasvaneiden koulukavereiden joukossa. Luin kirjan vasta joskus yli parikymppisenä, mutta silti samastuin Mariaan ja hänen ulkopuolisuuden tunteisiinsa.

Tuorein samaistumiskohteeni on Stieg Larssonin Millennium-trilogian Lisbet Salander. En ole (ihan) yhtä rankka kuin Lisbet, mutta hänkin on selvästi ulkopuolinen ja omia polkujaan kulkeva hahmo.