Huh, nyt on vihdoinkin tämä 30 days of books -haaste suoritettu! Hauska tätä oli tehdä, vaikka vähän pitkäksi venyikin. Saa nähdä mihin blogimaailman haasteeseen tartun seuraavaksi, onko ehdotuksia?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 30 days of books. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 30 days of books. Näytä kaikki tekstit
torstai 30. kesäkuuta 2011
Päivä 30: Kaikkien aikojen lempikirjani
Olen tainnut tämän kirjan mainita jo aika monta kertaa tämän haasteen aikana. Ketään ei siksi varmaankaan yllätä, että kaikkien aikojen lempikirjani on Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli. Se on ollut suosikkini lapsuudesta asti, ja yhä edelleen, aikuisenakin, sen lukeminen aiheuttaa suuria tunteita ilosta itkuun. Tarinan voi lukea seikkailuna, mutta siitä löytyy myös paljon syvällisempiä ajatuksia elämästä ja varsinkin kuolemasta.
Huh, nyt on vihdoinkin tämä 30 days of books -haaste suoritettu! Hauska tätä oli tehdä, vaikka vähän pitkäksi venyikin. Saa nähdä mihin blogimaailman haasteeseen tartun seuraavaksi, onko ehdotuksia?
Huh, nyt on vihdoinkin tämä 30 days of books -haaste suoritettu! Hauska tätä oli tehdä, vaikka vähän pitkäksi venyikin. Saa nähdä mihin blogimaailman haasteeseen tartun seuraavaksi, onko ehdotuksia?
keskiviikko 29. kesäkuuta 2011
Päivä 29: Kirja, jota muut inhoavat mutta josta minä pidän
Minulla on niin monipuolinen ja monenlaista kirjallisuutta lukeva tuttavapiiri, että eipä taida olla yhtään sellaista kirjaa, jota kaikki muut inhoaisivat ja josta minä yksi pitäisin. Monet suosikkikirjani kyllä jakavat vahvasti mielipiteitä - esimerkiksi Bret Easton Ellisin Amerikan psykoon harvemmat suhtautuvat täysin neutraalisti - mutta aina löytyy myös minun kanssani samanmielisiä lukijoita.
Lukiossa luimme Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan, ja siitä ei tainnut kukaan luokkakaverini pitää, mutta minä pidin valtavasti - olin lukenut sen jo kerran aikaisemminkin. Tosin tuo lukiolaisten nihkeys kotimaisen klassikon lukemiseen johtui varmasti enimmäkseen siitä, että kirja (vieläpä aika paksu kirja) oli pakko lukea, ei niinkään kirjan huonoudesta. Myös muut koulussa luetut kirjat saivat samanlaisen vastaanoton: suurin osa luokasta narisi miksinäitätyhmiäkirjojapitäälukea-mantraansa, mutta minä ja ehkä muutama muu lukutoukka tykkäsimme. Penkkareiden aikaan lukion äidinkielenluokan oveen ilmestyikin lappu, jossa luki osuvasti Helmiä sioille. (Äidinkielenopettajan nimi oli Helmi.)
Lukiossa luimme Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan, ja siitä ei tainnut kukaan luokkakaverini pitää, mutta minä pidin valtavasti - olin lukenut sen jo kerran aikaisemminkin. Tosin tuo lukiolaisten nihkeys kotimaisen klassikon lukemiseen johtui varmasti enimmäkseen siitä, että kirja (vieläpä aika paksu kirja) oli pakko lukea, ei niinkään kirjan huonoudesta. Myös muut koulussa luetut kirjat saivat samanlaisen vastaanoton: suurin osa luokasta narisi miksinäitätyhmiäkirjojapitäälukea-mantraansa, mutta minä ja ehkä muutama muu lukutoukka tykkäsimme. Penkkareiden aikaan lukion äidinkielenluokan oveen ilmestyikin lappu, jossa luki osuvasti Helmiä sioille. (Äidinkielenopettajan nimi oli Helmi.)
tiistai 28. kesäkuuta 2011
Päivä 28: Paras kirjan nimi
Olen aikaisemmin kirjoittanut parhaista levynnimistä ja parhaista bändinnimistä, joten parhaat kirjannimet sopivat hyvin teemaan.
Samoin kuin levyjen ja bändien kohdalla, myös kirjoissa pidän sellaisista nimistä, jotka ovat vähän salaperäisiä ja saavat ihmettelemään mistä tuo kirja mahtaa kertoa.
Tässä muutama esimerkki omasta hyllystäni:
Salman Rushdie: Maa hänen jalkojensa alla (alkuperäinen nimi The Ground Beneath Her Feet on vielä kauniimpi)
Vivi-Ann Sjögren: Saharan aamut ja illat (äänteellisesti kaunis, samaa osastoa kuin alavilla mailla hallanvaara)
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (jo pelkästään satakieli on niin kaunis sana, että kirja ansaitsee paikan tällä listalla)
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (salaperäinen nimi, paljon jännempi kuin alkuperäinen The Secret History)
Kauko Röyhkä: Aave joka maalasi taulun (äänteellisesti kaunis ja myös sopivan hämmentävä.)
Pablo Neruda: Andien mainingit (runollinen, äänteellisesti kaunis, kaukokaipuuta herättävä)
Samoin kuin levyjen ja bändien kohdalla, myös kirjoissa pidän sellaisista nimistä, jotka ovat vähän salaperäisiä ja saavat ihmettelemään mistä tuo kirja mahtaa kertoa.
Salman Rushdie: Maa hänen jalkojensa alla (alkuperäinen nimi The Ground Beneath Her Feet on vielä kauniimpi)
Vivi-Ann Sjögren: Saharan aamut ja illat (äänteellisesti kaunis, samaa osastoa kuin alavilla mailla hallanvaara)
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (jo pelkästään satakieli on niin kaunis sana, että kirja ansaitsee paikan tällä listalla)
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (salaperäinen nimi, paljon jännempi kuin alkuperäinen The Secret History)
Kauko Röyhkä: Aave joka maalasi taulun (äänteellisesti kaunis ja myös sopivan hämmentävä.)
Pablo Neruda: Andien mainingit (runollinen, äänteellisesti kaunis, kaukokaipuuta herättävä)
maanantai 27. kesäkuuta 2011
Päivä 27: Yllättävin juonenkäänne tai loppu
Tähän on paha sanoa mitään, ettei paljastaisi liikaa, mutta Ian McEwanin Sovituksen loppu tuli minulle ihan puun takaa. Siis se, mitä Brionysta paljastuu lopussa.
sunnuntai 26. kesäkuuta 2011
Päivä 26: Kirja, joka muutti mielipiteeni
Enpä kyllä keksi sellaista kirjaa, joka olisi vaikuttanut minuun niin vahvasti että mielipiteeni jossain merkittävässä asiassa olisi muuttunut. Tokihan kaikki luettu vaikuttaa jollain tavalla, mutta että yksi kirja olisi aiheuttanut merkittävän kelkankäännöksen, ei, sellaista en muista kokeneeni.
Mielipiteet kirjailijoista tosin saattavat muuttua, esimerkkinä aikaisemmassa merkinnässä mainitsemani Riku Korhonen, jota ennen hänen kirjojensa lukemista pidin ärsyttävänä öykkärinä. Samalla tavoin minulle kävi Arno Kotron kanssa: hänhän oli jossain vaiheessa Suomen virallinen sinkkukirjailija, joka esiintyi naistenlehtien palstoilla milloin missäkin kokkareissa kuvattuna, enkä pitänyt mitenkään mahdollisena että tuollainen baariliihottaja pystyisi kirjoittamaan mitään minua kiinnostavaa. Sitten ystäväni lainasi minulle Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi -äänikirjan, ja pakko oli myöntää että mies onkin taitava runoilija.
Mielipiteet kirjailijoista tosin saattavat muuttua, esimerkkinä aikaisemmassa merkinnässä mainitsemani Riku Korhonen, jota ennen hänen kirjojensa lukemista pidin ärsyttävänä öykkärinä. Samalla tavoin minulle kävi Arno Kotron kanssa: hänhän oli jossain vaiheessa Suomen virallinen sinkkukirjailija, joka esiintyi naistenlehtien palstoilla milloin missäkin kokkareissa kuvattuna, enkä pitänyt mitenkään mahdollisena että tuollainen baariliihottaja pystyisi kirjoittamaan mitään minua kiinnostavaa. Sitten ystäväni lainasi minulle Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi -äänikirjan, ja pakko oli myöntää että mies onkin taitava runoilija.
lauantai 25. kesäkuuta 2011
Päivä 25: Henkilöhahmo, johon samaistun eniten
Nyt otan loppurutistuksen tämän 30 days of books -haasteen suhteen! Johan olen tämän kanssa jumittanutkin 30 päivän sijasta lähes kolme kuukautta. Aiheita on jäljellä kuusi, samoin kesäkuun päiviä, joten lupaan ja vannon että ensi torstaihin mennessä haaste on hoidettu pois jaloista.
Olen aina ollut vähän erakkoluonne ja yksinäinen susi, joten samastun helposti hahmoihin, jotka ovat jotenkin ulkopuolisia. Lapsena en muuten ollut kovinkaan innokas tyttökirjojen lukija, mutta L.M. Montgomeryn Pieni runotyttö tuli luettua useampaan kertaan. Samastuin aika vahvasti päähenkilöön, kirjoittamista harrastavaan Emiliaan, joka jää orvoksi ja joutuu muuttamaan ankaran Elisabet-tätinsä luo Uuden Kuun kartanoon. Kirjan tunnearvoa lisäsi se, että äitini oli kouluaikoinaan voittanut sen palkintona kirjoituskilpailusta, ja minä tietysti halusin seurata äidin ja Emilian jalanjälkiä lahjakkaana kirjoittajana.
Tomek Tryznan Tyttö Ei-kukaan -kirjan päähenkilön Marian kanssa tunsin myös vahvaa yhteenkuuluvuutta. Marian perhe muuttaa Puolan maaseudulta kaupunkiin tytön ollessa teini-ikäinen. Uudessa koulussa ei ole helppo löytää ystäviä, ja Maria on aika hukassa myös itsensä kanssa yrittäessään löytää omaa rooliaan aivan eri maailmassa kasvaneiden koulukavereiden joukossa. Luin kirjan vasta joskus yli parikymppisenä, mutta silti samastuin Mariaan ja hänen ulkopuolisuuden tunteisiinsa.
Tuorein samaistumiskohteeni on Stieg Larssonin Millennium-trilogian Lisbet Salander. En ole (ihan) yhtä rankka kuin Lisbet, mutta hänkin on selvästi ulkopuolinen ja omia polkujaan kulkeva hahmo.
Olen aina ollut vähän erakkoluonne ja yksinäinen susi, joten samastun helposti hahmoihin, jotka ovat jotenkin ulkopuolisia. Lapsena en muuten ollut kovinkaan innokas tyttökirjojen lukija, mutta L.M. Montgomeryn Pieni runotyttö tuli luettua useampaan kertaan. Samastuin aika vahvasti päähenkilöön, kirjoittamista harrastavaan Emiliaan, joka jää orvoksi ja joutuu muuttamaan ankaran Elisabet-tätinsä luo Uuden Kuun kartanoon. Kirjan tunnearvoa lisäsi se, että äitini oli kouluaikoinaan voittanut sen palkintona kirjoituskilpailusta, ja minä tietysti halusin seurata äidin ja Emilian jalanjälkiä lahjakkaana kirjoittajana.
Tomek Tryznan Tyttö Ei-kukaan -kirjan päähenkilön Marian kanssa tunsin myös vahvaa yhteenkuuluvuutta. Marian perhe muuttaa Puolan maaseudulta kaupunkiin tytön ollessa teini-ikäinen. Uudessa koulussa ei ole helppo löytää ystäviä, ja Maria on aika hukassa myös itsensä kanssa yrittäessään löytää omaa rooliaan aivan eri maailmassa kasvaneiden koulukavereiden joukossa. Luin kirjan vasta joskus yli parikymppisenä, mutta silti samastuin Mariaan ja hänen ulkopuolisuuden tunteisiinsa.
Tuorein samaistumiskohteeni on Stieg Larssonin Millennium-trilogian Lisbet Salander. En ole (ihan) yhtä rankka kuin Lisbet, mutta hänkin on selvästi ulkopuolinen ja omia polkujaan kulkeva hahmo.
perjantai 17. kesäkuuta 2011
Päivä 24: Kirja, jonka toivoisin useampien ihmisten lukevan
Haluaisin, että ihmiset ylipäänsä lukisivat enemmän kirjoja. Minusta on jotenkin surullista, että on lapsia, joille ei koskaan lueta, ja aikuisia, jotka sanovat lukeneensa elämänsä aikana vain yhden kirjan, kun koulussa oli pakko että pääsisi äidinkielen kurssista läpi. No, mikäs minä olen muiden harrastuksia arvostelemaan, mutta kun itse olen aina rakastanut lukemista ja saanut kirjoista niin paljon iloa, oppia, viisautta, sivistystä, ymmärrystä ja mitä kaikkea, niin tuntuu että lukemattomat ihmiset (lukemattomat lukemattomat, heh) jäävät paljosta paitsi.
Mutta yksittäinen kirja, jonka toivoisin mahdollisimman monien lukevan, se onkin paljon vaikeampi keksiä. Haluaisin valita jonkin viisaan kirjan, joka kertoisi jotain ihmisenä olemisesta ja koskettaisi lukijoita, antaisi elämyksiä ja herättäisi ajatuksia.
Tai ehkä minun ei pitäisi ajatella niin suuresti ja vaikeasti, vaan valita vain joku omista lempikirjoistani ja tuputtaa sitä kaikille, koska jos minä tykkään siitä niin pakkohan kaikkien muidenkin on tykätä.
Ääh, en osaa valita mitään kirjaa. Sanon vain, että lukekaa, ihmiset, lukekaa! (Ja taidan saarnata käännytetyille, koska kirjablogin lukijat varmaan lukevat paljon ihan ilman kehotustakin. :))
Mutta yksittäinen kirja, jonka toivoisin mahdollisimman monien lukevan, se onkin paljon vaikeampi keksiä. Haluaisin valita jonkin viisaan kirjan, joka kertoisi jotain ihmisenä olemisesta ja koskettaisi lukijoita, antaisi elämyksiä ja herättäisi ajatuksia.
Tai ehkä minun ei pitäisi ajatella niin suuresti ja vaikeasti, vaan valita vain joku omista lempikirjoistani ja tuputtaa sitä kaikille, koska jos minä tykkään siitä niin pakkohan kaikkien muidenkin on tykätä.
Ääh, en osaa valita mitään kirjaa. Sanon vain, että lukekaa, ihmiset, lukekaa! (Ja taidan saarnata käännytetyille, koska kirjablogin lukijat varmaan lukevat paljon ihan ilman kehotustakin. :))
torstai 16. kesäkuuta 2011
Päivä 23: Kirja, jonka olen halunnut lukea jo pitkään
Tämän keksin helposti: Moby Dick. Herman Melvillen klassikkoteos on ollut hyllyssäni vuosikausia, mutta jostain syystä en saa koskaan aloitettua sen lukemista, vaikka haluaisin. Aina joku uudempi (ja ohuempi!) kirja kiilaa tielle, ja välillä valkoisen valaan olemassaolokin unohtuu kokonaan, kunnes se taas osuu hyllystä silmään ja aiheuttaa ai-niin-tuokin-pitäisi-lukea -olon.
Olen nähnyt lapsena (ehkä vähän liiankin pienenä) moneen kertaan Moby Dick - valkoinen valas -elokuvan vuodelta 1956. En tiedä miksi leffa minuun niin kolahti, mutta ainakin Gregory Peck pakkomielteisenä kapteeni Ahabina on jäänyt elävästi mieleen.
Olen nähnyt lapsena (ehkä vähän liiankin pienenä) moneen kertaan Moby Dick - valkoinen valas -elokuvan vuodelta 1956. En tiedä miksi leffa minuun niin kolahti, mutta ainakin Gregory Peck pakkomielteisenä kapteeni Ahabina on jäänyt elävästi mieleen.
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
Päivä 22: Paras omistamani kirja
Miten valita paras, kun enhän minä omista muita kuin hyviä kirjoja!
Olen päässyt eroon aikaisemmin harrastamastani kirjojen hamstraamisesta, ja laittanut kiertoon suurimman osan kirjoistani. Omassa hyllyssä pidän vain sellaiset opukset, joita tiedän lukevani moneen kertaan. (Tämä ei toki tarkoita että kirjojen määrä asunnossani olisi vähentynyt, pikemminkin päinvastoin, mutta samat kirjat eivät jumita hyllyssä jatkuvasti. Vaihtuvuus on suurta - saan kirjoja ystäviltä ja annan niitä edelleen eteenpäin.)
Olen tainnut tässä haasteessa mainita Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielen jo liiankin monta kertaa, mutta se on vastaukseni tämänkin päivän aiheeseen. Jos talossani syttyisi tulipalo ja saisin pelastaa vain yhden kirjan, niin Korppu ja Joonatan lähtisivät mukaani. On se vaan niin rakas kirja.
Olen päässyt eroon aikaisemmin harrastamastani kirjojen hamstraamisesta, ja laittanut kiertoon suurimman osan kirjoistani. Omassa hyllyssä pidän vain sellaiset opukset, joita tiedän lukevani moneen kertaan. (Tämä ei toki tarkoita että kirjojen määrä asunnossani olisi vähentynyt, pikemminkin päinvastoin, mutta samat kirjat eivät jumita hyllyssä jatkuvasti. Vaihtuvuus on suurta - saan kirjoja ystäviltä ja annan niitä edelleen eteenpäin.)
Olen tainnut tässä haasteessa mainita Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielen jo liiankin monta kertaa, mutta se on vastaukseni tämänkin päivän aiheeseen. Jos talossani syttyisi tulipalo ja saisin pelastaa vain yhden kirjan, niin Korppu ja Joonatan lähtisivät mukaani. On se vaan niin rakas kirja.
sunnuntai 5. kesäkuuta 2011
Päivä 21: Lapsuuden lempikirjat
Olen ollut lukutoukka ihan pienestä lähtien, joten lapsuuden lempikirjojakin on paljon! En muista että minulla olisi ollut yhtä erityistä suosikkia, mutta paljon oli sellaisia kirjoja, joita jaksoin lukea uudestaan ja uudestaan.
Mummullani oli jokin ikivanha painos Grimmin veljesten saduista, ja sitä luin (tai mummu luki minulle) ahkerasti jo hyvin pienenä. Sadut olivat nykymittapuulla aika julmia, mutta ei minulle niistä mitään traumoja jäänyt. Kirja oli pieni ja ruskeakantinen, sen sivutkin olivat iän myötä kellastuneet. En muista tarkkaan mitä kaikkia satuja siinä oli, tästä listasta tutuilta kuulostavat ainakin Sammakkokuningas ja Rauta-Heikki, Värttinä, sukkula ja neula, Lumivalko ja Ruusunpuna, Kultahanhi ja Rautauuni. Kaikkein tunnetuimpia Grimmin satuja, kuten Lumikkia, Tuhkimoa tai Hannua ja Kerttua kirjassa ei muistaakseni ollut. Pitäisikin käydä vanhempien luona penkomassa mummun vanhaa kirjahyllyä ja tarkistaa, mikä ja miltä vuodelta tuo kokoelma oikein onkaan.
Mauri Kunnaksen kirjat olivat lapsena aivan huippuja, niitä jaksoi lukea ja etenkin tutkia niiden ihania kuvia, jotka sisälsivät valtavasti yksityiskohtia - aina huomasi jotain, joka aikaisemmin oli jäänyt näkemättä, kuten jostain nurkan takaa kurkisteleva hiiri tai uuninpankolla piileksivä tonttu. Koiramäki-kirjat olivat ahkerassa luvussa, varsinkin Koiramäen talossa ja Koiramäen lapset kaupungissa, mutta Joulupukki taisi olla suurin suosikkini. Myös Suomalainen tonttukirja oli rakas.
Lapsena tuli luettua paljon Jukka Parkkisen kirjoja, sillä sain niitä usein lahjaksi, koska kirjailija on sukulaiseni (melko etäinen tosin). Korppi-kirjat olivat hauskoja, tosin muistan etten aluksi oikein ymmärtänyt niitä, olin varmaan ensimmäisillä lukukerroilla liian pieni. Jossain vaiheessa kirjojen huumori ja nokkeluus sitten aukeni minullekin. Myös Parkkisen nuortenkirjat maistuivat teini-iässä, erityisesti Kaupungin kaunein lyyli ja Hipaisusta ei oteta ovat jääneet elävästi mieleen.
Enid Blytonin Viisikot tuli ahmittua ahmimisiässä moneen kertaan. Olin poikatyttö joten samastuin hyvin vahvasti Pauliin, Anne oli minusta tylsä nössö. Ja taisin olla vähän ihastunut Dickiin. <3
Ja sitten oli tietysti Astrid Lindgrenin Leijonamielet, Miot, Ronjat, Pepit, Katto-Kassiset, Saariston lapset, Melukylän lapset ja mitä vielä, ne ovat olleet lapsuudesta asti hyvin rakkaita.
Mummullani oli jokin ikivanha painos Grimmin veljesten saduista, ja sitä luin (tai mummu luki minulle) ahkerasti jo hyvin pienenä. Sadut olivat nykymittapuulla aika julmia, mutta ei minulle niistä mitään traumoja jäänyt. Kirja oli pieni ja ruskeakantinen, sen sivutkin olivat iän myötä kellastuneet. En muista tarkkaan mitä kaikkia satuja siinä oli, tästä listasta tutuilta kuulostavat ainakin Sammakkokuningas ja Rauta-Heikki, Värttinä, sukkula ja neula, Lumivalko ja Ruusunpuna, Kultahanhi ja Rautauuni. Kaikkein tunnetuimpia Grimmin satuja, kuten Lumikkia, Tuhkimoa tai Hannua ja Kerttua kirjassa ei muistaakseni ollut. Pitäisikin käydä vanhempien luona penkomassa mummun vanhaa kirjahyllyä ja tarkistaa, mikä ja miltä vuodelta tuo kokoelma oikein onkaan.
Mauri Kunnaksen kirjat olivat lapsena aivan huippuja, niitä jaksoi lukea ja etenkin tutkia niiden ihania kuvia, jotka sisälsivät valtavasti yksityiskohtia - aina huomasi jotain, joka aikaisemmin oli jäänyt näkemättä, kuten jostain nurkan takaa kurkisteleva hiiri tai uuninpankolla piileksivä tonttu. Koiramäki-kirjat olivat ahkerassa luvussa, varsinkin Koiramäen talossa ja Koiramäen lapset kaupungissa, mutta Joulupukki taisi olla suurin suosikkini. Myös Suomalainen tonttukirja oli rakas.
Lapsena tuli luettua paljon Jukka Parkkisen kirjoja, sillä sain niitä usein lahjaksi, koska kirjailija on sukulaiseni (melko etäinen tosin). Korppi-kirjat olivat hauskoja, tosin muistan etten aluksi oikein ymmärtänyt niitä, olin varmaan ensimmäisillä lukukerroilla liian pieni. Jossain vaiheessa kirjojen huumori ja nokkeluus sitten aukeni minullekin. Myös Parkkisen nuortenkirjat maistuivat teini-iässä, erityisesti Kaupungin kaunein lyyli ja Hipaisusta ei oteta ovat jääneet elävästi mieleen.
Enid Blytonin Viisikot tuli ahmittua ahmimisiässä moneen kertaan. Olin poikatyttö joten samastuin hyvin vahvasti Pauliin, Anne oli minusta tylsä nössö. Ja taisin olla vähän ihastunut Dickiin. <3
Ja sitten oli tietysti Astrid Lindgrenin Leijonamielet, Miot, Ronjat, Pepit, Katto-Kassiset, Saariston lapset, Melukylän lapset ja mitä vielä, ne ovat olleet lapsuudesta asti hyvin rakkaita.
lauantai 4. kesäkuuta 2011
Päivä 20: Paras romanttinen kirja
Jatketaanpa taas haasteen urakointia, vaikka se aina välillä tuntuu unohtuvan.
En kauheasti lue romantiikaksi luokiteltavia kirjoja, mutta kuten vähän aikaa sitten totesin, välillä kunnon nyyhkyily tekee hyvää. Sen verran vähän on tullut romansseja luettua että en tähän haasteen kohtaan oikein keksi muuta vastausta kuin aikaisemmin mainittu Robert James Wallerin Hiljaiset sillat. On se vaan niin liikkis. Niisk!
En kauheasti lue romantiikaksi luokiteltavia kirjoja, mutta kuten vähän aikaa sitten totesin, välillä kunnon nyyhkyily tekee hyvää. Sen verran vähän on tullut romansseja luettua että en tähän haasteen kohtaan oikein keksi muuta vastausta kuin aikaisemmin mainittu Robert James Wallerin Hiljaiset sillat. On se vaan niin liikkis. Niisk!
keskiviikko 25. toukokuuta 2011
Päivä 19: Paras kirjaan perustuva elokuva
Olen maininnut Ian McEwanin Sovituksen tässä haasteessa jo muutamaan kertaan, mutta pakko se on tähänkin kohtaan vastata. Tarina toimii Joe Wrightin ohjaamana elokuvanakin upeasti, James McAvoy on i-h-a-n-a, Keira Knightley valtavan kaunis ja Keiran vihreä kolttu se vasta mahottoman nätti onkin. (Se on jopa voittanut Best Costume of All Time -äänestyksen.)
Toinen kirja/leffasuosikkini on Stephen Daldryn ohjaama elokuva Tunnit (The Hours), joka perustuu Michael Cunninghamin samannimiseen kirjaan. Harvassa ovat elokuvat, joissa on yhtä hienoja aikuisia naishahmoja kuin Tunneissa, ja leffaan on saatu myös loistavat näyttelijät: Meryl Streep, Nicole Kidman ja Julianne Moore.
(kuva täältä)
Toinen kirja/leffasuosikkini on Stephen Daldryn ohjaama elokuva Tunnit (The Hours), joka perustuu Michael Cunninghamin samannimiseen kirjaan. Harvassa ovat elokuvat, joissa on yhtä hienoja aikuisia naishahmoja kuin Tunneissa, ja leffaan on saatu myös loistavat näyttelijät: Meryl Streep, Nicole Kidman ja Julianne Moore.
(kuva: imdb.com)
Julianne Mooresta tuli mieleen vielä yksi hieno leffa ja kirja: A Single Man. Kirja on Christopher Isherwoodin, leffan ohjasi paremmin muotisuunnittelijana tunnettu Tom Ford. Ja sen kyllä huomaa, positiivisessa mielessä: leffa on visuaalisesti todella kaunis. Siinä on myös valtavan hieno, surumielinen tunnelma, ja pääosia näyttelevät Colin Firth ja Julianne Moore ovat huikean hyviä.
(kuva täältä)
maanantai 23. toukokuuta 2011
Päivä 18: Kirja johon petyin
Tämä on kaamean vaikea kysymys, ja osaksi tämän takia koko haaste on ollut jumissa pitkän aikaa. Olen varmasti pettynyt moniin kirjoihin, mutta yleensä jätän huonot kirjat suosiolla kesken ja unohdan ne saman tien, joten pettymykset eivät jää painamaan mieltäni pitkäksi aikaa.
On siis pakko ottaa esimerkiksi eräs kesken jäänyt kirja:
Olin aikaisemmin lukenut pari Salman Rushdien kirjaa (ainakin Maa hänen jalkojensa alla ja Haroun and the Sea of Stories) ja tykännyt niistä kovasti. Saatanalliset säkeet kiinnosti tietenkin kirjan aiheuttaman kohun ja kirjailijalle langetetun kuolemantuomion takia, mutta itse tarina ei sitten kolahtanutkaan ollenkaan. Se oli kamalan pitkäpiimäinen, koukeroinen ja tahmea, eikä lukeminen edistynyt millään. En tiedä olisiko asiaa auttanut, jos olisin tuntenut kirjan taustoja, islamia ja profeetta Muhammedin elämää tarkemmin - silloin kirjasta olisi ehkä saanut jotain irti.
Paristakin lukuyrityksestä huolimatta tarina ei vienyt mukanaan, ja minun oli pakko luovuttaa. Harmillista se oli siksikin, että aikaisempien kokemusteni perusteella olin jo listaamassa Rushdieta yhdeksi suosikkikirjailijoistani, mutta Saatanalliset säkeet jättivät sellaisen trauman, etten ole uskaltanut yrittää lukea mitään Rushdieta sen jälkeen. Kirjahyllyssä odottaa Vimma, on odottanut jo monta vuotta. Saisinkohan vihdoin tartututtua siihen, kun olen nyt näin julkisesti avautunut Rushdie-ongelmastani?
On siis pakko ottaa esimerkiksi eräs kesken jäänyt kirja:
Olin aikaisemmin lukenut pari Salman Rushdien kirjaa (ainakin Maa hänen jalkojensa alla ja Haroun and the Sea of Stories) ja tykännyt niistä kovasti. Saatanalliset säkeet kiinnosti tietenkin kirjan aiheuttaman kohun ja kirjailijalle langetetun kuolemantuomion takia, mutta itse tarina ei sitten kolahtanutkaan ollenkaan. Se oli kamalan pitkäpiimäinen, koukeroinen ja tahmea, eikä lukeminen edistynyt millään. En tiedä olisiko asiaa auttanut, jos olisin tuntenut kirjan taustoja, islamia ja profeetta Muhammedin elämää tarkemmin - silloin kirjasta olisi ehkä saanut jotain irti.
Paristakin lukuyrityksestä huolimatta tarina ei vienyt mukanaan, ja minun oli pakko luovuttaa. Harmillista se oli siksikin, että aikaisempien kokemusteni perusteella olin jo listaamassa Rushdieta yhdeksi suosikkikirjailijoistani, mutta Saatanalliset säkeet jättivät sellaisen trauman, etten ole uskaltanut yrittää lukea mitään Rushdieta sen jälkeen. Kirjahyllyssä odottaa Vimma, on odottanut jo monta vuotta. Saisinkohan vihdoin tartututtua siihen, kun olen nyt näin julkisesti avautunut Rushdie-ongelmastani?
perjantai 6. toukokuuta 2011
Päivä 17: Lempilainaus lempikirjastani
En ikinä muista mitään lainauksia. Monesti lukiessani ajattelen, että onpa hieno lause, pitäisi kirjoittaa muistiin, mutta en sitten kuitenkaan kirjoita. En siis tähän haasteen kohtaan osaa vastata mitään ylevää ja kaunista.
Tässä kuitenkin yksi lainaus, joka jaksaa huvittaa minua. Tämä sopii tilanteeseen sikälikin, että olin toissapäivänä Hartwall Areenalla katsomassa Rushin keikkaa.
Hartwall Areena, onko maailmassa mitään irvokkaampaa kuin nähdä sankarinsa esiintyvän Hartwall Areenalla? Kaljaa muovituopista jokerilippujen katveessa, kellon soidessa kiltisti kuppituolille kitumaan. Takakaarteessa musiikki on liian hiljaa, jakkupukunaiset takana juttelevat päiväkodeista ja keittiöremonteista, ylhäällä aitioissa markkinointipäälliköt syövät katkarapusalaattia ja juovat kuivaa valkoviiniä. 80 prosenttia yleisöstä odottaa yhtä ainoaa kappaletta, eläköön se tulee, tunnelma piristyy kuin vanhainkodissa sävellahjan aikaan: sihteeriköt nousevat seisomaan, pistävät tanssiksi, kaulailevat toisiaan, ei ihminen mitenkään, mitenkään, mitenkään voi osallistua tällaiseen, ja siksi sitten vain istuu ja tuijottaa, tuijottaa niiden vieraiden naisten piukkoihin housuihin pakattuja takamuksia eikä enää edes yritä nähdä Dave Gahania perseiden välistä.
(Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän)
Tässä kuitenkin yksi lainaus, joka jaksaa huvittaa minua. Tämä sopii tilanteeseen sikälikin, että olin toissapäivänä Hartwall Areenalla katsomassa Rushin keikkaa.
Hartwall Areena, onko maailmassa mitään irvokkaampaa kuin nähdä sankarinsa esiintyvän Hartwall Areenalla? Kaljaa muovituopista jokerilippujen katveessa, kellon soidessa kiltisti kuppituolille kitumaan. Takakaarteessa musiikki on liian hiljaa, jakkupukunaiset takana juttelevat päiväkodeista ja keittiöremonteista, ylhäällä aitioissa markkinointipäälliköt syövät katkarapusalaattia ja juovat kuivaa valkoviiniä. 80 prosenttia yleisöstä odottaa yhtä ainoaa kappaletta, eläköön se tulee, tunnelma piristyy kuin vanhainkodissa sävellahjan aikaan: sihteeriköt nousevat seisomaan, pistävät tanssiksi, kaulailevat toisiaan, ei ihminen mitenkään, mitenkään, mitenkään voi osallistua tällaiseen, ja siksi sitten vain istuu ja tuijottaa, tuijottaa niiden vieraiden naisten piukkoihin housuihin pakattuja takamuksia eikä enää edes yritä nähdä Dave Gahania perseiden välistä.
(Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän)
tiistai 3. toukokuuta 2011
Päivät 15 & 16: Suosikkihenkilöhahmoni (miehet & naiset)
Päätin yhdistää kahden seuraavan päivän aiheet ja esitellä sekä mies- että naishahmoja, joista pidän. Tykkään usein vähän vinksahtaneista tai oudoista hahmoista, ja monesti pahikset ovat hyviksiä kiinnostavampia. Melko synkkä listaus siis tulossa. :)
Kuvat ovat kirjojen pohjalta tehdyistä elokuvista, ja nyt kun tarkemmin aloin asiaa ajatella niin olen tainnut nämä kaikki elokuvat nähdä ennen kyseisten kirjojen lukemista... tuleeko tästä nyt sitten kuitenkin lempielokuvahahmo-listaus? No, hahmot ovat toimineet kirjoissa vähintään yhtä hyvin kuin leffoissa, joten mennään tällä. Ja on siellä listan viimeisenä yksi hahmo, jota en ole nähnyt valkokankaalla.
Naiset ensin: Lisbeth Salander, Stieg Larssonin Millennium-trilogian naispäähenkilö. Rankka ja rohkea nainen, jota jossain kuvattiin aikuisten Peppi Pitkätossuksi. Salaperäinen ja siksi niin kiinnostava hahmo.
Patrick Bateman, Brett Easton Ellisin Amerikan Psykon, no, se psyko. Täydellisen kajahtanut tyyppi, jonka sliipattu ulkokuori peittää alleen mielipuolen murhaajan. Lisäksi kaverilla on tapana pitää pitkiä monologeja popmusiikista.
Francis "Franco" Begbie Irvine Welshin Trainspottingista. Tappelupukari, huijari ja varas, kaikin puolin vastenmielinen tyyppi, mutta juuri siksi niin loistava hahmo.
Anton Chigurh Cormac McCarthyn No Country for Old Menistä. Aivan pimeä tyyppi, ja todella pelottava.
Viikatemies eli itse Kuolema Terry Pratchettin Viikatemiehestä. "MINÄ EN OLE JUURIKAAN TUNNETTU HUUMORINTAJUSTANI", se (vai hän?) sanoo, mutta on hahmona aivan äärettömän hauska.
Kuvat ovat kirjojen pohjalta tehdyistä elokuvista, ja nyt kun tarkemmin aloin asiaa ajatella niin olen tainnut nämä kaikki elokuvat nähdä ennen kyseisten kirjojen lukemista... tuleeko tästä nyt sitten kuitenkin lempielokuvahahmo-listaus? No, hahmot ovat toimineet kirjoissa vähintään yhtä hyvin kuin leffoissa, joten mennään tällä. Ja on siellä listan viimeisenä yksi hahmo, jota en ole nähnyt valkokankaalla.
maanantai 2. toukokuuta 2011
Päivä 14: Lempikirja lempikirjailijaltani
Edellisessä merkinnässä noita lempikirjojakin tuli jo lueteltua, mutta esittelen pari niistä tässä vähän tarkemmin.
Ian McEwanin Sovitus (Atonement) sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Briony on 13-vuotias vilkkaalla mielikuvituksella varustettu ja tarinoiden sepittämistä harrastava tyttö. Hänen isosiskollaan Cecilialla on orastava suhde talon palvelijan pojan Robbien kanssa. Briony näkee heidän välillään tapahtuvan jotain, jota hän ei ymmärrä, ja tämä väärinkäsitys mullistaa rakastavaisten koko elämän. Tarina on upeasti kerrottu, monitasoinen ja tunteikas. Kirjasta on tehty myös upea elokuva, jonka pääosissa ovat ihanat Keira Knightley ja James McAvoy. Suosittelen sekä lukemaan kirjan että katsomaan leffan!
Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän kuulostaa nimen perusteella sellaiselta kirjalta, joka ei varsinaisesti houkuttele lukemaan - nimestä tulee mieleen lähinnä harlekiini-tyyppinen kirjallisuus. Todellisuudessa kirjan nimi tulee W.H. Audenin runosta The More Loving One, josta tässä pätkä:
Looking up at the stars, I know quite well
that, for all they care, I can go to hell,
But on earth indifference is the least
we have to dread form man or beast.
How should we like it were stars to burn
with a passion for us we could not return?
If equal affection cannot be
let the more loving one be me.
Kirja alkaa shokkiuutisella: Suomen suurin ja kansainvälisestikin tunnettu rocktähti Summer Maple eli Suvi Vaahtera on kadonnut Afrikan-matkallaan. Suvin äiti Leena ja entinen poikaystävä Antti käyvät tarinassa läpi elämäänsä Suvin kanssa ja tämän nousua tavallisesta pikkukaupungin tytöstä kuuluisuudeksi. Kirja on huikeaa luettavaa etenkin minun kaltaiselleni musadiggarille, mutta siitä pystyy varmasti nauttimaan vaikkei pop-musiikista juuri mitään tietäisikään, koska tarina itsessään on hieno ja taitavasti kerrottu. Itse intoilin ensimmäisellä lukukerralla etenkin Antin tarinasta ja musajutuista (kuten aikaisemmin mainitsin, olen samaa ikäluokkaa Antin ja Suvin kanssa, joten heihin oli todella helppo samaistua), mutta toisella lukukerralla Leena-äidin kertomus nousi enemmän esille ja laajensi lukukokemusta entisestään. Ihana kirja, taidankin lukea tämän taas pian uudestaan!
Looking up at the stars, I know quite well
that, for all they care, I can go to hell,
But on earth indifference is the least
we have to dread form man or beast.
How should we like it were stars to burn
with a passion for us we could not return?
If equal affection cannot be
let the more loving one be me.
Kirja alkaa shokkiuutisella: Suomen suurin ja kansainvälisestikin tunnettu rocktähti Summer Maple eli Suvi Vaahtera on kadonnut Afrikan-matkallaan. Suvin äiti Leena ja entinen poikaystävä Antti käyvät tarinassa läpi elämäänsä Suvin kanssa ja tämän nousua tavallisesta pikkukaupungin tytöstä kuuluisuudeksi. Kirja on huikeaa luettavaa etenkin minun kaltaiselleni musadiggarille, mutta siitä pystyy varmasti nauttimaan vaikkei pop-musiikista juuri mitään tietäisikään, koska tarina itsessään on hieno ja taitavasti kerrottu. Itse intoilin ensimmäisellä lukukerralla etenkin Antin tarinasta ja musajutuista (kuten aikaisemmin mainitsin, olen samaa ikäluokkaa Antin ja Suvin kanssa, joten heihin oli todella helppo samaistua), mutta toisella lukukerralla Leena-äidin kertomus nousi enemmän esille ja laajensi lukukokemusta entisestään. Ihana kirja, taidankin lukea tämän taas pian uudestaan!
sunnuntai 1. toukokuuta 2011
Päivä 13: Lempikirjailijani
En osaa nimetä vain yhtä lempikirjailijaa, joten nimeän monta suosikkiani:
Ian McEwan: olen tykännyt oikeastaan kaikista lukemistani McEwanin kirjoista. Pari viimeisintä (Rannalla ja Polte) eivät ole olleet ihan huippuja, mutta luotan että Ianin kynästä irtoaa vielä yhtä loistavia teoksia kuin Lauantai tai Sovitus. Pidän kovasti myös Amsterdamista (joka taisi olla ensimmäinen lukemani McEwanin kirja) ja esikoisromaani Sementtipuutarhasta (joka on jäänyt mieleen todella ahdistavan tunnelmansa takia - vaikuttava kirja siis).
Astrid Lindgren: suosikkilistan kärkipäässä jo lapsuudestani lähtien. Hänenkin kohdallaan täytyy todeta, että olen tykännyt kaikesta lukemastani. Tärkeimpiä ja rakkaimpia ovat lastenkirjojen pyhä kolminaisuus eli Veljeni, Leijonamieli, Ronja ryövärintytär ja Mio, poikani Mio.
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän on yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani, Myöhempien aikojen pyhiä on myös todella hyvä, ja muistakin Itkosen kirjoista olen tykännyt vaikka ne eivät ihan kahden ensimmäisen romaanin tasolle ole yltäneet. Tykkään myös Itkosen kolumneista, joita on julkaistu ainakin Imagessa ja jossain naistenlehdessä (olisiko Me Naiset?). Olen samaa ikäluokkaa Itkosen kanssa, joten hänen lapsuus- ja nuoruusmuisteluihinsa on helppo samastua - olen esimerkiksi musadiggarina käynyt läpi kaikki samat brittipop-, grunge- ynnä muut vaiheet kuin Anna minun rakastaa enemmän -kirjan päähenkilöt ja oletettavasti myös kirjailija itse.
Bubblin' under: Siri Hustvedt, Cormac McCarthy, Monika Fagerholm, Lionel Shriver, Merete Mazzarella, Paul Auster, Gabriel Garcia Marquez...listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.
Ian McEwan: olen tykännyt oikeastaan kaikista lukemistani McEwanin kirjoista. Pari viimeisintä (Rannalla ja Polte) eivät ole olleet ihan huippuja, mutta luotan että Ianin kynästä irtoaa vielä yhtä loistavia teoksia kuin Lauantai tai Sovitus. Pidän kovasti myös Amsterdamista (joka taisi olla ensimmäinen lukemani McEwanin kirja) ja esikoisromaani Sementtipuutarhasta (joka on jäänyt mieleen todella ahdistavan tunnelmansa takia - vaikuttava kirja siis).
Astrid Lindgren: suosikkilistan kärkipäässä jo lapsuudestani lähtien. Hänenkin kohdallaan täytyy todeta, että olen tykännyt kaikesta lukemastani. Tärkeimpiä ja rakkaimpia ovat lastenkirjojen pyhä kolminaisuus eli Veljeni, Leijonamieli, Ronja ryövärintytär ja Mio, poikani Mio.
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän on yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani, Myöhempien aikojen pyhiä on myös todella hyvä, ja muistakin Itkosen kirjoista olen tykännyt vaikka ne eivät ihan kahden ensimmäisen romaanin tasolle ole yltäneet. Tykkään myös Itkosen kolumneista, joita on julkaistu ainakin Imagessa ja jossain naistenlehdessä (olisiko Me Naiset?). Olen samaa ikäluokkaa Itkosen kanssa, joten hänen lapsuus- ja nuoruusmuisteluihinsa on helppo samastua - olen esimerkiksi musadiggarina käynyt läpi kaikki samat brittipop-, grunge- ynnä muut vaiheet kuin Anna minun rakastaa enemmän -kirjan päähenkilöt ja oletettavasti myös kirjailija itse.
Bubblin' under: Siri Hustvedt, Cormac McCarthy, Monika Fagerholm, Lionel Shriver, Merete Mazzarella, Paul Auster, Gabriel Garcia Marquez...listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.
lauantai 30. huhtikuuta 2011
Päivä 12: Kirja, josta pidin ennen, mutta en enää
Luin Jean M. Untinen-Auelin (joka tunnetaan Suomen ulkopuolella Jean M. Auelina) kirjan Luolakarhun klaani ensimmäisen kerran joskus yläasteikäisenä, ja silloin tykkäsin siitä valtavasti. Ahmin samaan syssyyn kaikki Maan lapset -sarjan osat: Hevosten laakso, Mammutin metsästäjät ja Tasangon vaeltajat. Kirjasarja oli ehkä jopa lempikirjojeni listan kärkipäässä noihin aikoihin.
Kun sarjan viides osa Luolien suojatit julkaistiin pitkän odotuksen jälkeen vuonna 2002, yritin lukea sarjan alusta lähtien uudestaan, mutta eihän se sitten kolahtanut enää yhtään. Eniten ärsytti päähenkilö Ayla, joka oli kuvattu ylivertaisen älykkääksi ja viisaaksi ja vieläpä ulkonäöltään nykyaikaista amerikkalaista kauneusihannetta vastaavaksi (hoikka mutta sopivan lihaksikas ja tietysti isopovinen blondi). Tähän en ollut kiinnittänyt ollenkaan huomiota nuorempana, mutta uudella lukukerralla se jostain syystä häiritsi tosi paljon. Muutenkaan kirja ei saanut aikaan sellaista innostusta ja lukuhurmosta kuin ensimmäisellä kerralla.
Huomasin juuri Wikipediasta, että sarjan kuudes ja viimeinen osa Maalattujen luolien maa on julkaistu tänä keväänä. Tuskin sitä kuitenkaan luen. Tai eihän sitä koskaan tiedä, jos kirja sattuu tulemaan jonain sopivana hetkenä vastaan. Toisaalta on myös vähän ikävä sitä valtavaa lukuintoa, jota tunsin Maan lapset -sarjaa ahmiessani. Ne olivat silloin nuorena tosi koukuttavia ja sopivan jännittäviä kirjoja, joita ei millään olisi malttanut laskea käsistään kesken tarinan.
Kun sarjan viides osa Luolien suojatit julkaistiin pitkän odotuksen jälkeen vuonna 2002, yritin lukea sarjan alusta lähtien uudestaan, mutta eihän se sitten kolahtanut enää yhtään. Eniten ärsytti päähenkilö Ayla, joka oli kuvattu ylivertaisen älykkääksi ja viisaaksi ja vieläpä ulkonäöltään nykyaikaista amerikkalaista kauneusihannetta vastaavaksi (hoikka mutta sopivan lihaksikas ja tietysti isopovinen blondi). Tähän en ollut kiinnittänyt ollenkaan huomiota nuorempana, mutta uudella lukukerralla se jostain syystä häiritsi tosi paljon. Muutenkaan kirja ei saanut aikaan sellaista innostusta ja lukuhurmosta kuin ensimmäisellä kerralla.
Huomasin juuri Wikipediasta, että sarjan kuudes ja viimeinen osa Maalattujen luolien maa on julkaistu tänä keväänä. Tuskin sitä kuitenkaan luen. Tai eihän sitä koskaan tiedä, jos kirja sattuu tulemaan jonain sopivana hetkenä vastaan. Toisaalta on myös vähän ikävä sitä valtavaa lukuintoa, jota tunsin Maan lapset -sarjaa ahmiessani. Ne olivat silloin nuorena tosi koukuttavia ja sopivan jännittäviä kirjoja, joita ei millään olisi malttanut laskea käsistään kesken tarinan.
torstai 28. huhtikuuta 2011
Päivä 11: Kirja jota inhosin
Tämäpä olikin aika hankala aihe. En yleensä lue loppuun asti sellaisia kirjoja joista en pidä, joten ne sitten myös unohtuvat helposti. Ja inhoaminen on aika vahva sana, harva kirja herättää niin voimakkaita negatiivisia tunteita.
Pienen pohtimisen jälkeen muistin kuitenkin yhden kirjan, jota en todellakaan voinut sietää, vaikka sitä pidetään ymmärtääkseni jonkinlaisena scifi/fantasiaklassikkona.
Gene Wolfen The Book of the New Sun-sarjan ensimmäinen osa Shadow and Claw ei auennut minulle sitten yhtään, ja muistan olleeni vihainen ja turhautunut kun yritin lukea sitä. (En päässyt loppuun asti, oli pakko luovuttaa kun olin räpistellyt noin kolme neljäsosaa kirjasta läpi.) Onneksi olen kirjannut siitä merkintöjä lukupäiväkirjaan, muuten en muistaisi enää mikä siinä niin paljon tökki: henkilöt olivat hyvin ohuita, en saanut kenestäkään mitään otetta, ja etenkin kirjan naishahmot - aaargh! Olen kommentoinut asiaa näin (luin kirjan englanniksi, siksi myös kommentti on englanniksi):
And bad news for feminists: the story is set a million years in the future, but women's status in the society is about the same as in the Middle Ages.
Tuo naishahmojen kuvaus ja kirjailijan ilmeinen asenne naisia kohtaan pisti hatuttamaan niin pahasti että koko kirja sai jäädä sikseen.
Pienen pohtimisen jälkeen muistin kuitenkin yhden kirjan, jota en todellakaan voinut sietää, vaikka sitä pidetään ymmärtääkseni jonkinlaisena scifi/fantasiaklassikkona.
Gene Wolfen The Book of the New Sun-sarjan ensimmäinen osa Shadow and Claw ei auennut minulle sitten yhtään, ja muistan olleeni vihainen ja turhautunut kun yritin lukea sitä. (En päässyt loppuun asti, oli pakko luovuttaa kun olin räpistellyt noin kolme neljäsosaa kirjasta läpi.) Onneksi olen kirjannut siitä merkintöjä lukupäiväkirjaan, muuten en muistaisi enää mikä siinä niin paljon tökki: henkilöt olivat hyvin ohuita, en saanut kenestäkään mitään otetta, ja etenkin kirjan naishahmot - aaargh! Olen kommentoinut asiaa näin (luin kirjan englanniksi, siksi myös kommentti on englanniksi):
And bad news for feminists: the story is set a million years in the future, but women's status in the society is about the same as in the Middle Ages.
Tuo naishahmojen kuvaus ja kirjailijan ilmeinen asenne naisia kohtaan pisti hatuttamaan niin pahasti että koko kirja sai jäädä sikseen.
keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
Päivä 10: Lempiklassikkoni
Olen aika laiska lukemaan klassikoita, enkä oikein jaksa kahlata mitään kirjaa läpi vain sen klassikkostatuksen takia. Oikeastaan monesti klassikon maine aiheuttaa jo etukäteen ahdistusta, eikä joihinkin kirjoihin saa tartuttua ihan vain sen takia, että ne kantavat klassikkoteoksen painolastia selkämyksillään. En tiedä miksi näin on ja mistä on syntynyt mielikuva, että klassikot olisivat jotenkin "vaikeita" kirjoja (tosin jostain syystä ne ovat usein hyvin paksuja ja sikäli haastavia...).
Joitain klassikoita olen kuitenkin lukenut ja osasta (useimmista, jotka olen saanut luettua loppuun asti) olen tykännytkin. Tämän suosikkiklassikon valintaan vaikutti kirjan sisällön lisäksi se, että minulla on sen lukemisesta onnellisia muistoja.
Luin kirjan sillä samaisella ex-poikaystävän kesämökillä, josta kerroin tämän blogin ihan ensimmäisessä merkinnässä. En muista oliko kesä sama kuin Auringon asemaa lukiessani, mutta Sadan vuoden yksinäisyys ei ollut sadepäivän kirja, vaan luin sitä mökin terassilla varmaan sen kesän kuumimpana viikonloppuna. Mökillä ei ollut muita, ja käytin koko viikonlopun tämän kirjan parissa (minähän sanoin että klassikot ovat paksuja!), lepuuttaen välillä silmiäni terassin rakosissa vilahtelevia sisiliskoja katselemalla. Kirjasta tulee aina mieleen se ihana kesäviikonloppu, kun ei ollut kiire mihinkään ja oli aikaa uppoutua tarinaan ihan täysin.
Tykkään muutenkin maagisesta realismista, ja Gabriel Garcia Marquez on siinä lajissa mestari. Olen tainnut pitää kaikista hänen kirjoistaan, jotka olen lukenut, ja lisää luen mielelläni aina kun hänen teoksiaan tielleni tupsahtaa.
Joitain klassikoita olen kuitenkin lukenut ja osasta (useimmista, jotka olen saanut luettua loppuun asti) olen tykännytkin. Tämän suosikkiklassikon valintaan vaikutti kirjan sisällön lisäksi se, että minulla on sen lukemisesta onnellisia muistoja.
Luin kirjan sillä samaisella ex-poikaystävän kesämökillä, josta kerroin tämän blogin ihan ensimmäisessä merkinnässä. En muista oliko kesä sama kuin Auringon asemaa lukiessani, mutta Sadan vuoden yksinäisyys ei ollut sadepäivän kirja, vaan luin sitä mökin terassilla varmaan sen kesän kuumimpana viikonloppuna. Mökillä ei ollut muita, ja käytin koko viikonlopun tämän kirjan parissa (minähän sanoin että klassikot ovat paksuja!), lepuuttaen välillä silmiäni terassin rakosissa vilahtelevia sisiliskoja katselemalla. Kirjasta tulee aina mieleen se ihana kesäviikonloppu, kun ei ollut kiire mihinkään ja oli aikaa uppoutua tarinaan ihan täysin.
Tykkään muutenkin maagisesta realismista, ja Gabriel Garcia Marquez on siinä lajissa mestari. Olen tainnut pitää kaikista hänen kirjoistaan, jotka olen lukenut, ja lisää luen mielelläni aina kun hänen teoksiaan tielleni tupsahtaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)