Sunnuntaisäveliä, osa 14: Laulu, josta kukaan ei arvaisi minun pitävän

Ei tämä mikään suuri salaisuus ole, mutta en usko monenkaan ystäväni arvaavan, että pidän valtavasti Dolly Partonin Jolenesta. En yleensä kuuntele country-musiikkia, enkä ole Dollyn tuotantoonkaan juurikaan tutustunut muutamaa biisiä lukuunottamatta (Jolenen lisäksi I will always love you on hieno kappale, vaikka sitä on tullut Bodyguard-leffan ansiosta kuultua ihan liikaa). Vaikka Dolly yleensä country-laulajaksi mielletäänkin niin minusta Jolene on ihan vaan hieno pop-biisi ilman sen kummempaa luokittelua. Ja diggaan Dollya muutenkin: bimboblondin ulkonäöstä huolimatta hän on fiksu ja monilahjakas nainen, joka osaa nauraa itselleen ja imagolleen.

Kuva-aiheena on "Tämä tekee minut iloiseksi". Onko maailmassa mitään ihanampaa, suloisempaa ja hauskempaa kuin kissanpennut? Tähän söpöläiseen tutustuin Kreetan-matkalla jo monta vuotta sitten, mutta aina kun katson sen reissun valokuvia, muisto pikkukissasta saa minut hymyilemään. Kerrassaan valloittava otus!

Sunnuntaisäveliä, osa 13: Laulu, joka saa aikaan syyllisyyttä ja mielihyvää

Enpä ihan äkkiä keksi laulua, joka aiheuttaisi syyllisyyttä. Mielihyvää taas aiheuttaa kaikki hyvä musiikki. Ilmeisesti tässä haetaan jonkinlaista guilty pleasurea, mutta niitäkään minulla ei ihan kauheasti taida olla. Jipun ja Samuli Edelmanin duetto Jos sä tahdot niin kelvatkoon tähän, en nimittäin erikseen pidä Samulista enkä varsinkaan Jipusta, joten moni ei tiedä minun pitävän heistä yhdessä. Tosin tykkään vain tästä yhdestä biisistä. Myös Hectorin alkuperäinen versio on hyvä.

Viikon valokuva-aihe on Arkeni, jonka luulisi olevan helppo aihe, mutta eipä olekaan, ainakaan näin sunnuntaina. :) Olisin voinut ottaa kuvan työpaikastani tai jostain työhön liittyvästä, mutta koska työni on enimmäkseen tietokoneen ääressä istumista, ei siitä ehkä olisi kovin kiinnostavaa kuvaa saanut. Mennään sen sijaan tunnelmakuvan puolelle: ainakin viime viikkoina arki on tuntunut yhtä ankealta kuin kuolleet lehdet ja harmaalta kuin rapistunut aita. Onneksi edessäpäin on valoa, talvipäivänseisauskin on enää parin viikon päässä.

Sunnuntaisäveliä, osa 12: Inhokkibändin laulua

Ei minulla varsinaisia inhokkibändejä ole, siis sellaisia joita oikein aktiivisesti inhoaisin. Jätän huonot tai epäkiinnostavat orkesterit omaan arvoonsa ja keskityn vain niihin hyviin. Siksi tämän viikon bändiä piti hetken aikaa miettiä, mutta kyllähän se sitten löytyi. En jaksa kauheasti arvostaa "poseerausbändejä" joille tyyli ja imago ovat tärkeämpiä kuin musiikki, varsinkin jos se tyyli ei ole edes omaperäinen vaan lainattu suoraan joltain muulta bändiltä (kuten vaikka Misfitsiltä).

Kuva-aiheena on tällä viikolla Hullua. Mitä lie tämän "kiito-oravan" päässä liikkuu (pähkinät varmaankin) mutta varsin hullulta sen meno näyttää. :)

Sunnuntaisäveliä, osa 11: Suosikkibändin laulua

Hupsista, blogini meinaa muuttua ihan musablogiksi, kun en tunnu ehtivät julkaisemaan muita kuin näitä musahaastejuttuja. Minulla on monta kirjaa kesken, mutta yhtäkään en ole tällä viikolla saanut luettua loppuun asti. Jotain kirjallisuuteen liittyvää olen sentään tehnyt, kävin nimittäin katsomassa Missä kuljimme kerran-leffan. Luin Kjell Westön kirjan pari vuotta sitten ja tykkäsin siitä aivan valtavasti, joten olin jo etukäteen varautunut pettymään leffan suhteen. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Jossain lukemassani arviossa sanottiin, että elokuva on ikään kuin ylipitkä traileri tulevalle tv-sarjalle, ja se on minusta aika osuvasti sanottu - leffa tuntui koostuvan vain irrallisista kohtauksista sieltä täältä, ja jos tarina ei olisi ollut ennalta tuttu, en varmasti olisi tajunnut juonesta yhtään mitään. No, toivottavasti se tv-sarja on sitten parempi.

Mutta sitten päivän musiikkiteemaan, joka on tällä viikolla Suosikkibändin laulua. Minusta on yleensä hankala nimetä vain yhtä suosikkibändiä, mutta tällä kertaa valinta oli helppo, koska olen viimeiset pari viikkoa jumittanut lähinnä vain yhden bändin yhden levyn parissa. Kasabianin uusin levy Velociraptor! on niin loistava että kyseinen orkesteri toimittakoon nyt suosikkibändini virkaa, vaikka en sen aikaisemmista levyistä ole innostunutkaan. Tässä Re-Wired-biisissä on hauska video.

Viikon kuva-aihe on Tästä olen riippuvainen. En myönnä olevani varsinasesti riippuvainen mistään, mutta teetä tulee kyllä lipitettyä melko runsaasti. Kuvassa Prahan Starbuckista ostettu lempimukini, azorilaista vihreää lempiteetäni, hauska mutta ei kovin käytännöllinen Tukholman-tuliainen Tea-Sub sekä kotimaista luomuhunajaa. Näillä pärjää!

Sunnuntaisäveliä, osa 10: Laulu, joka tekee minut uniseksi

Mietin, että pitäisikö tämän päivän musiikiksi valita jotain todella tylsää ja sitä kautta unettavaa musiikkia, mutta sitä oli niin vaikea keksiä, että päädyin parempaan vaihtoehtoon: musiikkiin joka rauhoittaa tai on tunnelmaltaan yöllistä.

Ensimmäinen mieleeni tullut biisi oli Atomic Swingin Waiting on a Friend, joka on selvästi yöbiisi tunnelmansa ja myös tekstinsä puolesta. Se on myös hyvin surumielinen, ja omalla kohdallani yhdistyy vahvasti erääseen vuosien takaiseen ihmissuhteeseen, johon liittyi (varsinkin loppuaikoina) usein valvomista ja odottamista. It's much too late for places to be open / But you're still somewhere else...

Waiting on a Friendiä ei löytynyt youtubesta, mutta Spotifyn käyttäjät voivat kuunnella sen täältä.

Päädyin sitten toiseen ruotsalaisbändiin (tekevätkö ruotsalaiset jotenkin erityisen unettavaa musiikkia? :)) ja biisiin, joka on myös surumielinen mutta lohdullisempi kuin tuo edellinen. The Cardigansin Feathers & Downissa on myös hieno teksti.

Oh I wish my arms were wider

I wish that I could hide you

So you could rest and repair

Videokin sopii sattumalta päivän kuva-aiheeseen, joka on Talvikuva.

Sunnuntaisäveliä, osa 9: Laulu, joka saa minut tanssimaan

Tanssin aika harvoin varsinkin julkisesti, mutta kotona itsekseni jorailen paljonkin. Jalka alkaa vipattaa ihan huomaamatta hyvän biisin osuessa kohdalle, ja tanssiminen onnistuu hyvin esimerkiksi tiskatessa tai ruuanlaiton ohessa. :) En ole varsinaisen "tanssimusiikin", discon tai muun sellaisen ystävä, mutta hyvä rokkibiisit menevät niin sanotusti jalan alle, kuten tämä Interpolin Barricade:

Viikon kuva-aihe on "harrastus". Tässä kuvassa yhdistyy useampikin harrastukseni: jooga, valokuvaus ja matkustaminen (kuvan buddha-patsas sijaitsee Madeiralla).

Sunnuntaisäveliä, osa 8: Laulu, jonka sanat osaan alusta loppuun

Osaan aika monen laulun sanat alusta loppuun, joten tähän on tosi vaikea valita vain yhtä. Päädyin biisiin, jonka sanat olen osannut ulkoa suurimman osan elämästäni - olin Dingo-hysterian aikaan hyvin vaikutuksille alttiissa iässä, joten pystyn laulamaan Levottoman tuhkimon ulkomuistista varmaan vielä 100-vuotissynttäreillänikin. (Toinen lapsuudenaikainen katkeruuden aihe makuupussiepisodin lisäksi on se, ettei äiti päästänyt minua 9-vuotiaana Dingon keikalle Jyväskylän jäähalliin. Kyllä on ollut ankea lapsuus! :D)

Viikon kuvakin oli hankala valita, en minä pysty valitsemaan kaikista kuvistani yhtä suosikkikuvaa! No, tämä kuva on ollut pitkään koneeni näytön taustakuvana, ja sitä jaksan edelleen katsella joten olkoon se nyt suosikkini. Kuva on otettu Zagrebin kasvitieteellisessä puutarhassa, suuren ja kauniin kukkasen nimeä en tiedä.

Sunnuntaisäveliä, osa 7: laulu tietystä tapahtumasta

Reilun viikon takaisen Helsingin-keikan kunniaksi tämän viikon laulu on Tori Amosin Winter. Se on yksi suosikeistani Torin koko tuotannosta, ja näytti konsertissa saavan kyyneleet monen muunkin silmiin.

Kiihkeimmät Tori-fanitusvuoteni sijoittuvat jonnekin yli kymmenen vuoden taakse, enkä ole Scarlet's Walkin jälkeen kauheasti jaksanut hänen levyistään innostua, mutta oli kyllä hienoa nähdä hänet livenä.

Viikon valokuvan teemana on valo.

Sunnuntaisäveliä, osa 6: Laulu, joka vie minut jonnekin paikkaan

Tämän viikon laulua ei tarvinnut kauaa miettiä: The Poguesin Dirty Old Townista tulee aina mieleen Dublin, yksi lempikaupungeistani.

Viikon kuva-aihe on Vihreä, ja biisiin sopivasti myös kuva on Irlannista, vihreältä saarelta.

Sunnuntaisäveliä, osa 5: Laulu, joka muistuttaa jostakusta

En yleensä yhdistä biisejä ja ihmisiä toisiinsa kovinkaan vahvasti, joten tämänkin sunnuntain sävelien valitseminen vaati hiukan pohdintaa. Suunnittelin ensin tarjoilevani teille taas Suzanne Vegaa, tällä kertaa kappaletta Thin Man, josta tulee aina mieleen eräs entinen poikaystävä - joka tosin ei ollut mitenkään thin vaan enemmänkin, hmm, nallekarhuosastoa. Mutta koska sitäkään biisiä ei löytynyt youtubesta (siellä on hämmästyttävän huonosti Vegan tuotantoa), saatte sen sijaan Faith No Moren biisin Easy. Se muistuttaa minua eräästä ihanasta ystävästä, jolla oli tapana kyseistä biisiä lauleskella. Ja hyvin lauloikin, melkein yhtä hienosti kuin Mike Patton, joka myös on minusta aika ihana.

Viikon kuvan aiheena on Vanha kuva. No tämä on taatusti vanha, vanhempi kuin minä, mutta ei liity viikon kappalevalintaan millään tavalla.

Olen kotoisin maatilalta, ja kuvassa on kotitilani hevosia kenties jostain neljänkymmenen vuoden takaa. Minun elinaikanani meillä ei hevosia enää ollut, mistä olin kovasti harmissani pahimpina heppahulluusvuosina. Jankkasin isältäni toistuvasti, että miksi hevosista piti luopua ja eikö meille pliis pliiiis voitaisi ottaa edes yhtä ponia. Isäni olisin varmasti saanut pehmitettyä, mutta epäilen että äitini oli vahva järjen ääni tässäkin asiassa, enkä koskaan saanut omaa hevosta. Ihan hyvä niin, ainakin näin jälkeenpäin ajatellen - erään ystäväni (entisen hevosenomistajan) sanoin: hevoseton nainen on huoleton nainen.

Sunnuntaisäveliä, osa 4: Surulliseksi tekevä laulu

Mikään laulu ei varsinaisesti tee minua surulliseksi (jos ei puhuta mainosradioiden soittolistoista tai Crazy Frogin tapaisista hitti-ilmiöistä), mutta haikeutta ja lievää surumielisyyttä aiheuttavia lauluja on useitakin. Esittelen nyt kaksi laulua, joista toinen on yleispätevä ja toinen erityisesti tähän vuodenaikaan sopiva.

Bruce Springsteenin The River on kaikkien nyyhkybiisien äiti. (Huom. termi "nyyhkybiisi" ei tässä yhteydessä ole negatiivinen ilmaisu.)  Rakkauden ja haaveiden jäämisestä karun arjen jalkoihin kertova teksti on kokonaisuudessaan hieno, mutta erityisesti minua itkettää (kyllä, joka kerta) tämä kohta:

Now those memories come back to haunt me

they haunt me like a curse

Is a dream a lie if it don't come true

or is it something worse

Toinen, erityisesti syksyyn sopiva surumielinen laulu on Suzanne Vegan Song in Red and Gray. Oikeastaan olisin halunnut valita Songs in Red and Gray-albumin ensimmäisen kappaleen, Penitent, mutta siitä ei ollut YouTubessa mitään kunnollista versiota. Tämä on kuitenkin tunnelmaltaan samansävyinen, kuten koko levykin: haikea, surumielinen, syksyinen, valtavan kaunis.

Kun tämän päivän laulut kertovat onnettomista rakkauksista, niin päivän kuva aiheesta Tunteet on positiivisempi. En tiennytkään, että nuorisolla on edelleen tapana raapustella rakkaudentunnustuksia romanttisesti puunrunkoihin, mutta niinpä vaan lenkkipolulla osui tällainen lemmenpuu kohdalle.

Sunnuntaisäveliä, osa 3: Onnelliseksi tekevä laulu

Musiikki- ja valokuvahaaste jatkuu tällä viikolla minut onnelliseksi tekevällä laululla. Tiesin heti, minkä bändin musiikkia valitsen, mutta laulun valinta olikin sitten vähän hankalampi: Band of Horsesin musiikki on niin positiivista ja kohottavaa, että melkein mikä tahansa biisi voisi olla minun onnellisuuslauluni. Lisäksi bändin toistaiseksi ainoa Suomen-keikka Tavastialla pari vuotta sitten on edelleen kaikkien keikkakokemusteni top kolmosessa, niin huikean hieno se oli. Varmaan myös niiden mahtavien keikkamuistojen takia BoH:n musiikki herättää onnen tunteita - mikään ei ole parempaa kuin olla keikalla eturivissä, laulaa ääni käheäksi ja hymyillä, hymyillä ja hymyillä niin että poskilihaksia särkee vielä seuraavana aamunakin.

Factory on Band of Horsesin uusimmalta Infinite Arms-levyltä. Se on levyn avausbiisi, ja aika monesti minulle käy niin, etten meinaa päästä levyn muihin kappaleisiin asti ollenkaan, kun juutun kuuntelemaan tätä repeatilla. :)

(Saako joku selvää mitä tuossa lauletaan noin kohdassa 1:48? Jotain stuck between my teeth, mutta mitä? Netin lyriikkasivustoilta löytyy siitä monta versiota, joista mikään ei minusta kuulosta oikealta...)

Viikon kuva-aihe on Hetki. Sitä kuvastakoon zagrebilaisen kissan päivätorkkuhetki aurinkoisella ikkunalla.

Kjell Westö: Halkeamia

Jostain syystä oletin, että Kjell Westön Halkeamia olisi novellikokoelma. Olin vilkuillut kirjaa aikaisemmin kirjakaupassa, ja kirjaston viikkolainahyllystä sen bongatessani tutkailin sitä vähän tarkemminkin, mutta silti vasta kotona, kun aloin varsinaisesti lukemaan kirjaa, tajusin, että se onkin kokoelma Westön kolumneja ja muita ei-fiktiivisiä tekstejä. Olin hitusen pettynyt, sillä olin nimenomaan novellinlukutuulella, mutta päätin sitten kuitenkin lukea kirjan, koska yleensä pidän Westön teksteistä kirjoitti hän mitä tahansa.

Kirjan rungon muodostavat Yhteishyvä-lehdessä julkaistut kolumnit, joista suurin osa olikin minulle ennestään tuttuja (Yhteishyvässä on aika vähän minua kiinnostavia juttuja, mutta Westön kolumnin luen aina). Tuttuus ei sinänsä haitannut, harva kolumni on niin väkevästi mieleeni painunut etteikö sitä voisi uudestaan lukea. Hyvä kuitenkin, että mukana oli muitakin, minulle uusia kirjoituksia, mm. Hufvudstadsbladetissa,Veikkaaja-lehdessä tai eri antologioissa aikaisemmin julkaistuja.

Kirja on jaettu seitsemään osaan kirjoituksien aihepiirin mukaan, ja kunkin aihepiirin sisällä tekstit ovat aikajärjestyksessä. Tämä on hyvä ratkaisu, koska pelkän kronologian mukaan koottuna kirja olisi melkoinen sillisalaatti. Westö on kirjoittanut paljon mm. musiikista, urheilusta, suomalaisuudesta ja suomenruotsalaisuudesta ja etenkin Helsingistä ja helsinkiläisyydestä, ja nyt eri aiheita koskevat tekstit ovat luettavissa kätevästi yhtenä kokonaisuutena. Westö on myös kirjoittanut tätä kokoelmaa varten teksteihin jälkisanoja, joissa hän kommentoi esim. tekstin taustaa, kirjoitusajankohtaa ja saamaansa palautetta. Esimerkiksi maahanmuuttoa käsitellyt kolumni oli saanut aikaan palautevyöryn, jonka seurauksena Westö kirjoitti aiheesta uuden kolumnin, ja vielä kolmannenkin. Nämä kaikki ovat mukana kirjassa ja muodostavat jälkisanoineen kiinnostavan kokonaisuuden.

Ehkä eniten pidin vuonna 1989 julkaistusta Suomalainen mäkihyppääjä-kolumnista, jossa pitkään jatkunut nousukausi vertautuu suomalaisten mäkihyppääjien (etenkin Matti Nykäsen) huimaan menestykseen. Se jäi mieleen ehkä siksikin, että se voisi yhtä hyvin olla novelli, ja vieläpä aika hauska sellainen. (Aikaisemmassa Westötä koskevassa kirjoituksessani onkin mainittu siitä, kuinka Westö ei pidä tärkeänä millä nimellä hänen kirjoituksiaan kutsutaan.)

Musiikkiaiheisia kirjoituksia luen aina mielelläni, vaikka Westön musiikkimaku ei ihan osu yksiin omani kanssa - minä en ainakaan vielä ole ymmärtänyt bluesin hienoutta ja pidän paljon brittipopista, joka ei Kjelliä tunnu juuri koskettavan. Ilahduin kuitenkin valtavasti, kun löysin kirjasta Noir Désir-bändiä koskevan kirjoituksen. Ranskalainen yhtye ei ole Suomessa (eikä kai nykyään oikein muuallakaan) kovin tunnettu, ja jos onkin, niin ei musiikkinsa takia, vaan siksi että laulaja Bertrand Cantat pahoinpiteli naisystävänsä kuoliaaksi vilnalaisessa hotellissa vuonna 2003. Westö kirjoittaa juuri tästä, pohtien onko ihmisen tekojen ja hänen taiteensa välillä suora yhteys, ts. jos ihminen on tappaja, voiko ja saako hänen tekemästään musiikista pitää.

Minusta Noir Désirin Le Vent Nous Portera on valtavan kaunis kappale.

Sunnuntaisäveliä, osa 2: Inhokkilauluni

Vuorossa on Sunnuntaisävelien kakkososa ja aiheena inhokkilauluni. Aluksi ajattelin että tämä olisi vaikea keksiä, kun en juuri joudu kuuntelemaan sellaista musiikkia, josta en pidä (kuuntelen radiota hyvin vähän, ja jos kuuntelen niin Radio Helsinkiä, jossa soitetaan enimmäkseen hyvää musiikkia). Harkitsin jonkun Suomiräp-biisin valitsemista, koska se genre ei ole minun musiikkiani sitten yhtään, mutta en sitten sieltäkään osannut mitään yksittäistä kappaletta nimetä. Sitten koin valaistumisen hetken - tämä biisihän on aivan itsestäänselvä valinta inhokkilaulukseni.

En pidä Yöstä muutenkaan, mutta tämä mollijollotus on heidän tuotantonsa pahimmasta päästä, osin tietysti siksi, että tätä on joutunut kuulemaan ihan liikaa. Biisin teksti on kömpelö eikä Olli Lindholm ole koskaan osannut laulaa. En muutenkaan ymmärrä suomalaisten rakkautta musiikilliseen synkkyyteen, kurjuuteen ja itsesäälissä rypemiseen. Kun tässä maassa on muutenkin ihan riittävän synkkää (varsinkin talvella) niin mieluummin kuuntelen jotain nostattavaa ja positiivista musiikkia kuin tällaisia itkuvirsiä.

Viikon kuva-aihe on Kaikessa kiireessä.

Sunnuntaisäveliä, osa 1: Suosikkilauluni

Tämänhetkinen suosikkibiisini ei ole ihan tuore tapaus, se on julkaistu jo vuonna 2005 Kentin Du och jag döden -levyllä. Olen aina tykännyt levystä (se on mielestäni ehkäpä Kentin paras levy), mutta syystä tai toisesta en ollut kuunnellut sitä pitkään aikaan, kunnes nyt yhtäkkiä löysin sen uudestaan. Olin kotimatkalla Kroatian-reissulta, ja kuten tapanani on, laitoin bussimatkalla kuulokkeet korviin ja musiikin tulvimaan mp3-soittimestani. (Ulkomailla reissussa ollessani en oikeastaan ikinä kuuntele musiikkia, kun on niin paljon muutakin havainnoitavaa, joten takaisin Suomeen tullessa on ihanaa päästä täyttämään musiikillinen puutostila. Kolmen-neljän tunnin bussimatka Helsinki-Vantaalta kotiin on tähän oiva tilaisuus.) Kentin levy tuntui elokuun hämyiseen yöhön sopivalta, ja kuulostikin pitkän tauon jälkeen niin hyvältä, että olen vielä kotiin tultuanikin kuunnellut sitä lähes päivittäin. Tämän Palace & Main -biisin parissa olen jumittanut erityisen runsaasti:

Biisin teksti alkaa hienosti:

Jag sköt en DJ sent igår

Blodet stänkte blev en Pollock i hans bås

...mutta erityisesti tykkään kertosäkeestä, varsinkin säe en iskall Michael Caine kuulostaa aivan, no, jäätävän hienolta. (Michal Caine on yksi suosikkinäyttelijöistäni, ja voin hyvin kuvitella miltä hän näyttää ollessaan iskall.)

Jag står på en flygplats

och väntar på känslan

En man vid en avsats

en iskall Michael Caine

Tykkään kovasti ruotsista ja erityisesti siitä, miltä se kuulostaa laulettuna - se on jotenkin hyvin musikaalinen kieli. Kentin ansiosta myös ruotsinkielen sanavarastoni on laajentunut, kun joudun monesti tarkistamaan sanakirjasta että mitäs ihmettä tässä lauletaan. (Samasta syystä voin kiittää Metallicaa englannin sanaston kartuttamisesta, joskus yläasteikäisenä tuli nimittäin tankattua ahkerasti heidän sanoituksiaan sanakirjan kanssa.)

Ja sitten vielä se Omakuva:

Kuvassa on eräässä portugalilaisessa pikkukylässä sijaitseva liikennepeili (vai miksi noita sanotaan) ja kyllähän siellä minunkin heijastukseni näkyy. :)

Musiikki- ja kuvahaaste: Sunnuntaisäveliä

 Opuscolon lauantailaulujen innoittamana päätin minäkin osallistua tähän musiikilliseen ja kuvalliseen haasteeseen. Ideana on viikottain postata blogiin listan mukainen musiikkikappale ja teemaan sopiva valokuva. Koska olen blogissani aikaisemminkin kirjoittanut jonkin verran laululyriikoista, pyrin myös näissä haastepostauksissa nostamaan esille erityisen värisyttäviä tai muuten korvaahiveleviä laulutekstejä.

Koska nyt sattuu olemaan sunnuntai, nimeän haasteen omassa blogissani Sunnuntaisäveliksi esikuvaansa Lauantailauluja mukaillen. Tässä lista aiheista, kohta tulee ensimmäinen biisi ja kuva:

1: Suosikkilauluni ja "Omakuva"
 2: Inhokkilauluni ja Kaikessa kiireessä
3: Onnelliseksi tekevä lauluni ja Hetki
4: Surulliseksi tekevä lauluni ja Tunteet
5: Laulu, joka muistuttaa jostakusta sekä Vanha kuva
6: Laulu, joka vie sinut jonnekin paikkaan, Teemana “vihreä”
7: Laulu tietystä tapahtumasta ja Teema “valo”
8: Laulu, jonka sanat osaat alusta loppuun ja Suosikkikuva
9: Laulu, joka saa sinut tanssimaan ja Harrastus
10: Laulu, joka tekee sinut uniseksi ja Talvikuva
11: Suosikkibändin laulua ja  Tästä olen riippuvainen
12: Inhokkibändin laulua  ja Hullua
13: Laulu, joka saa aikaan syyllitsyyttä ja mielihyvää ja Arkeni
14: Laulu, josta kukaan ei arvaisi minun pitävän  ja Tämä tekee minut iloiseksi
15: Laulu, joka kuvaa sinua  ja Mustavalkoinen omakuva
16: Laulu, jota rakastit ja jota nyt vihaat ja Kuva jota en koskaan julkaissut
17: Laulu, jonka kuulet usein radiosta ja Rakkaus
18: Laulu, jonka toivoisit soivan radiossa ja Perheenjäsen
19: Laulu suosikkilevyltäni ja Täällä minä asun
20: Suuttumuksen laulu ja Liikkeessä
21: Onnellisuuden laulu ja Kesäkuva
22: Surun laulu ja Teema “erilaiset”
23: Laulu, jonka valitsisit häihisi ja Teema ”kaksi”
24: Laulu, joka soisi hautajaisissa ja Vesi
25: Naurulaulu ja Tämä naurattaa aina
26: Laulu, jonka osaat soittaa jollakin soittimella ja Musiikki
27:  Laulu, jonka haluaisit osata soittaa ja Uusin kuvani
28: Syyllisyyden laulu ja Arkeni
29: Laulu lapsuudesta ja Kun olin pieni
30: Suosikkilaulusi vuosi takaperin tähän aikaan  ja Valinnainen kuva

Härmärock raikaa

"Suomen Hunter S. Thompsoniksi tituleerattu Nalle Österman on hampaattoman rockjournalismin tuho. Hän ei kuvia kumartele vaan toteaa, mitä sylki, sappineste tai mallasjuoma suuhun tuo."

Näin todetaan Nalle Östermanin Härmägeddon -kirjan takakannessa. Lupaavalta kuulostaa, mutta valitettavasti Östermanin tekstit painottuvat vähän liikaa tuonne sappineste- ja mallasjuomaosastolle. Miksi ihmeessä "uskottavaan" rockjournalismiin pitää aina liittyä kaljanjuontia? (No ehkä siksi että sen katsotaan liittyvän olennaisesti myös rockmusiikkiin.) Kirjoittaja muistaa jokaisessa kirjan jutussa mainita juoneensa jotain alkoholipitoista tai olleensa kännissä milloin minkäkin bändin keikalla. Taidan olla tullut vanhaksi, kun kännäysjutut eivät vain jaksa kiinnostaa ja kuulostavat pikemminkin noloita tai ääliömäisiltä kuin hauskoilta.

 Varsinkin kirjan ensimmäiset jutut olivat tosi heppoisia, ne perustuivat lähinnä muutamien julkisuuden henkilöiden mollaamiseen ja toimittajan omaan urpoiluun. Onneksi kirja vähän parani loppua kohden ja välillä kaljajuttujen seassa pilkahteli jopa ihan oikeaa, fiksua ja kantaaottavaa rockjournalismia. Sitä olisin kaivannut enemmänkin.

Österman on varmasti taitava journalisti, mutta tämä kirja ehkä vähän kärsii siitä, että se perustuu suurelta osin Rumba-lehden blogiin. Rock-lehden blogissa toimittajan alkoholinkäyttö ja julkkispaljastusten tiputtelu varmasti toimii, mutta kun juttuja lukee kirjasta monta peräkkäin, niin niiden samankaltaisuus alkaa aika äkkiä puuduttaa.

Päivä 17: Lempilainaus lempikirjastani

En ikinä muista mitään lainauksia. Monesti lukiessani ajattelen, että onpa hieno lause, pitäisi kirjoittaa muistiin, mutta en sitten kuitenkaan kirjoita. En siis tähän haasteen kohtaan osaa vastata mitään ylevää ja kaunista.

Tässä kuitenkin yksi lainaus, joka jaksaa huvittaa minua. Tämä sopii tilanteeseen sikälikin, että olin toissapäivänä Hartwall Areenalla katsomassa Rushin keikkaa.

Hartwall Areena, onko maailmassa mitään irvokkaampaa kuin nähdä sankarinsa esiintyvän Hartwall Areenalla? Kaljaa muovituopista jokerilippujen katveessa, kellon soidessa kiltisti kuppituolille kitumaan. Takakaarteessa musiikki on liian hiljaa, jakkupukunaiset takana juttelevat päiväkodeista ja keittiöremonteista, ylhäällä aitioissa markkinointipäälliköt syövät katkarapusalaattia ja juovat kuivaa valkoviiniä. 80 prosenttia yleisöstä odottaa yhtä ainoaa kappaletta, eläköön se tulee, tunnelma piristyy kuin vanhainkodissa sävellahjan aikaan: sihteeriköt nousevat seisomaan, pistävät tanssiksi, kaulailevat toisiaan, ei ihminen mitenkään, mitenkään, mitenkään voi osallistua tällaiseen, ja siksi sitten vain istuu ja tuijottaa, tuijottaa niiden vieraiden naisten piukkoihin housuihin pakattuja takamuksia eikä enää edes yritä nähdä Dave Gahania perseiden välistä.

(Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän)

Ei nimi bändiä pahenna

Aikaisemmin kirjoitin levyjen nimistä, joista pidän. Tässä eräänä iltana päädyin pohtimaan myös bändien nimiä ja niiden parhaimmistoa.

Alamaailman vasarat on minusta jos ei maailman niin ainakin Suomen hienoin bändin nimi. Se vaan kuulostaa niin hyvältä! Siinä on paljon samaa kuin "alavilla mailla hallanvaara" -lauseessa, joka kuulemma monen ulkomaalaisen korvaan kuulostaa erityisen kauniilta (minä pidän siitä myös). Orkesterilla on myös hienosti nimettyjä levyjä: Vasaraasia, Kinaporin kalifaatti ja Huuro Kolkko.

Samuli Putron sanallista lahjakkuutta olen hehkuttanut täällä - liekö hänen keksimänsä myös mitä mainioin bändin nimi Zen Café. Se ei tosin kuulosta suomenkielistä rockia soittavalta bändiltä, ennemminkin joltain hämyisältä jazz-orkesterilta tai liikaa sieniä syöneiden hippiprogehörhöjen kokoonpanolta. Zen Cafén paras levyn nimi on Ua ua - älkää kysykö miksi, en osaa vastata.

Ismo Alangolla on ollut useampi hyväniminen bändi: Hassisen kone on oiva punk-bändin nimi (vaikkei bändi sitten kovin punk ollutkaan) ja hauska myös tarinansa takia: nimi on lainattu joensuulaiselta kodinkoneliikkeeltä, jonka omistaja ei ilmaisesta mainoksesta ilahtunut vaan vaihtoi liikkeensä nimen. Sielun veljet on hieno ja jotenkin kuvaava nimi kyseiselle bändille. 1990-luvun alussa Alangolla oli bändi nimeltä Tuonelan lukio, joka myös on minusta kaunis. Tykkään tuonela-sanasta muissakin yhteyksissä. Ja onhan Alanko julkaissut myös Hallanvaara-nimisen levyn, kaunis nimi silläkin!

Ulkomaisista yhtyeistä nimeltään hienoimpia ovat ainakin Queens of the Stone Age ja Nirvana. Ensimmäistä en oikein osaa selittää, se vaan kuulostaa hyvältä ja sopii juuri sille bändille, jälkimmäinen taas on yksinkertaisesti kaunis sana. Pidän myös Alice in Chainsin ja Procol Harumin soundista. (Piti ihan tarkistaa Wikipediasta, mitä Procol Harum tarkoittaa: Nimi tuli erään ystävän kissan mukaan. Nimi on luultavasti väärinkirjoitettu muoto latinankielisestä fraasista Procul Harum ("näiden asioiden takana"). Kissa nimeltä Procol Harum, siinäpä vasta tyyliä!)

30 days of books -haasteessa on tulossa myöhemmin aiheeksi myös kaunein kirjan nimi, joten teema jatkuu. :)

Sinä olet parasta mitä on sattunut

Egotrippi on yksi lempibändeistäni, mutta kappaleiden tekstit eivät koskaan ole erityisemmin kiinnittäneet huomiotani. Niissä on kyllä paikoitellen hyviä juttuja, mutta toisaalta myös välillä häiritseviä kömpelyyksiä (joista en nyt tähän hätään keksi yhtään esimerkkiä). Tämä Mian laulun teksti on karvat pystyyn nostattavan kaunis - laulaisipa joku joskus minullekin noin!

Sä oot nähnyt mut
mustelmat, arven jokaisen
Sä oot nähnyt mut
valvotut yöt ja painajaiset
Sä oot nähnyt mut
rakastanut vaikka 
ansainnut ois en
Sinä olet parasta mitä on sattunut
Sinä olet parasta mitä on sattunut
(Egotrippi: Mian laulu)

Kun etsin Mian laulua You Tubesta (ei löytynyt) niin törmäsin Egotripin versioon Leevi & The Leavingsin Rin Tin Tinistä. Gösta Sundqvistista pitääkin joskus kirjoittaa oma merkintä, monissa Leevi & The Leavingsin biiseissä on nimittäin todella hienoja tekstejä kaikkien pikkutuhmuuksien seassa.


Egotrippi on tänään keikalla Lutakossa - sinne siis!