Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Ai että kun tykkäsin tästäkin Joel Haahtelan kirjasta! Perhoskerääjä taitaa mennä jopa ihan Haahtela-suosikkilistani kärkeen ensimmäisenä häneltä lukemani Naiset katsovat vastavaloon-romaanin kanssa.

Mies saa yllättäen kuulla perineensä Suomessa asuneen saksalaisen, Henri Ruzickan, joka on miehelle täysin tuntematon. Hän lähtee tutkimaan Ruzickan ränsistynyttä, villiintyneen puutarhan keskellä uinuvaa taloa. Talosta löytyy kokoelma perhosia, valtava määrä perhosaiheista kirjallisuutta ja kirjeitä saksalaiselta Anna Printziltä.

Kirjassa on paljon samoja aineksia kuin muissakin Haahtelan teoksissa: puolisostaan vieraantunut, yksinäinen mies, menneisyyden tapahtumien yllättävä esiin pulpahtaminen, matkalle lähtö. Ja se jotenkin etäinen, utuinen tunnelma, ihan kuin kaikki tapahtuisi sumuharson peitossa, hidastettuna ja äänet vaimennettuna. Se on hieno tunnelma.

Joel Haahtela: Perhoskerääjä (Otava 2006)

189 sivua

Kirjastosta

Marja Leena Virtanen: Aida

Marja Leena Virtasen Aidassa on samantapainen asetelma kuin syksyllä lukemassani hienossa Kirjeitä kiven alle -romaanissa: neljä naista, samaa sukua, eri sukupolvea. Aidan päähenkilö ja kertoja on Irene, joka on nuorena kouluttautunut lastentarhanopettajaksi  mutta jäänyt sitten kotiin hoitamaan lapsia lääkärimiehensä Henrikin huolehtiessa perheen elannosta. Irenen äiti Senja asuu palvelutalossa, ja Irene käy häntä tunnollisesti katsomassa, vaikka äiti on katkera ja paha suustaan, Henrikin mukaan jopa luonnevikainen. Irenellä ja Henrikillä on kaksi jo aikuista tytärtä, Hanna ja Sarita. Tarina alkaa, kun Irenestä tulee isoäiti: Hanna saa pitkän yrittämisen ja hedelmöityshoitojen jälkeen tyttären, jonka nimeksi tulee Aida.

Virtanen kuvaa taitavasti äitien ja tyttärien suhteita ja naiseuden tuomia paineita. Erityisesti paineista kärsii Irene, joka yrittää suoriutua tunnollisesti joka rintamalla: äitinä, tyttärenä, mummona ja aviopuolisona, ja työelämääkin haluttaisi vielä kokeilla. Irene oli minusta aika rasittava tyyppi kaikessa tunnollisuudessaan ja miellyttämisenhalussaan, seuraavan sukupolven naiset Hanna ja Sarita vaikuttavat jo reippaammilta ja rohkeammilta. Muista henkilöistä en oikein kunnolla saanut otetta, mutta se ei oikeastaan pahasti ehtinyt häiritä - tarina koukutti sen verran hyvin, että pieniä puutteita ei ehtinyt huomata. Henrik oli minusta kiinnostava, jotenkin ristiriitainen hahmo, samoin Senja, joka nyt jäi vähän karikatyyriksi kärttyisästä vanhuksesta. Toisaalta on ehkä hyvä, että sivuhahmoihin ei keskitytty liikaa, joten tarina ei jäänyt missään vaiheessa junnaamaan paikoilleen. Virtanen osaa viedä tarinaa niin, että sitä ei malta jättää kesken, vaikka mitään valtavia cliffhangereita ei lukujen lopuissa olekaan.

Aida on hieno romaani, enkä lukiessa mitenkään kiinnittänyt huomiota siihen, että se on Virtasen esikoisteos. En siis havainnut minkäänlaista alkukankeutta tai kokemattoman kirjailijan kömpelyyttä. Vaikea sanoa kumpi on parempi, Aida vai Kirjeitä kiven alle, molemmista olen tykännyt todella paljon. Ehkä sen verran eroa niissä on, että Kirjeitä teki heti mieli lukea toiseenkin kertaan, mutta Aidassa ei välttämättä riittäisi pureskeltavaa toiselle kierrokselle.

Pidän kirjan kannesta. Se kuvaa osuvasti sitä, miten pieni Aida sitoo suvun jäsenet toisiinsa.

Marja Leena Virtanen: Aida (Tammi 2010)

265 sivua

Kansi: Anna-Mari Ahonen

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Rosa Liksomin Hytti nro 6:n aihe kuulosti lupaavalta, olenhan itsekin haaveillut joskus junamatkasta Siperian halki. Vielä en ole sitä reissua toteuttanut, eikä kyllä ainakaan tämän kirjan perusteella tekisi mielikään, sen verran vastenmielisen kuvan Liksom matkasta luo. Kaikki on likaista, nuhjuista ja hikistä, koko ajan juodaan vodkaa, rähistään ja puhutaan rivouksia. Kansiliepeessä kirjan sanotaan olevan "rujon kaunis kasvutarina", mutta minulle sitä rujoutta oli vähän liikaa.

Pari häiritsevää yksityiskohtaa: kirjassa mainittiin Bulkakovin Mestari ja Margarita - miksei siitä käytetä kirjan suomenkielistä nimeä Saatana saapuu Moskovaan? Ja miksi hotellivoucher kirjoitetaan voutcher (moneen kertaan vielä, eli ei ollut yksittäisestä painovirheestä kyse)? Pikkujuttuja, mutta kun kirja muutenkin ärsytti niin nämäkin pistivät silmään.

Olen lukenut muutamia Liksomin kirjoja aikaisemminkin, ainakin Yhden yön pysäkin ja Kreislandin, ja niistäkään en suuremmin tykännyt, joten en ole yllättynyt ettei tämä Finlandia-voittajakaan minulle kolahtanut. Taidan lopettaa itseni kiusaamisen ja jättää Liksomit suosiolla muille.

Hesarin tuoreimmassa Kuukausiliitteessä on iso juttu Liksomista (lehden kansi näkyy tuossa yläpuolella olevassa kuvassa).

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (WSOY 2011)

187 sivua

José Saramago: Oikukas kuolema

Oikukas kuolema on ensimmäinen lukemani José Saramagon kirja, ja minusta tuli fani välittömästi! Vähän jännitin Saramagon tyyliä etukäteen, kun olin kuullut että hän käyttää todella pitkiä lauseita eikä kauheasti välitä välimerkeistä tai isoista alkukirjaimistakaan... Tottahan se on, Saramagon tyyli ei ehkä ole äidinkielenopettajan unelma, mutta mainiosti se toimii, kunhan lukija sen verran jaksaa keskittyä, ettei ajatus katkea kesken lauseen. Portugalinopintoni ovat siinä vaiheessa, että osaan esitellä itseni, tilata baarissa oluen ja kysyä missä on apteekki, joten ihan vielä en lähtisi Saramagoa lukemaan alkukielellä, mutta ehkä jonain päivänä...

Eräänä uudenvuodenpäivänä nimeltä mainitsemattomassa kuningaskunnassa kukaan ei kuole. Eikä sitä seuraavana päivänä, eikä seuraavanakaan. Kuolema on päättänyt pitää taukoa työstään. Tilanne jatkuu viikkoja ja kuukausia, sairaalat ja vanhainkodit pursuvat kuoleman rajalla keikkuvia ihmisiä, hautaustoimistot ovat konkurssin partaalla, perheet ja tilanteessa bisnesmahdollisuuden näkevä maphia salakuljettavat ihmisiä valtion rajojen yli naapurimaihin kuolemaan, koska niissä kuolema yhä hoitaa hommansa.

Sitten kuolema, tai tuoni, jota nimeä hän itsestään käyttää, palaakin takaisin hoitamaan virkaansa, mutta ilmoittaa uudesta käytännöstä: tästä lähtien jokainen kuoleva henkilö saa viikon etukäteen kirjallisen ilmoituksen tulevasta kuolemastaan. Näin ihmisillä on aikaa järjestää asiansa, sopia riidat, tehdä perinnönjako. Ihmisiä alkaa taas kuolla normaaliin tahtiin ja tuoni hoitaa työnsä kunnialla, kunnes hän kohtaa ongelman: yksi kirje palaa aina hänen pöydälleen, ikään kuin posti ei tavoittaisi vastaanottajaa. Tuonen pitää lähteä selvittämään, kuka on tämä kuolemaa uhmaava kuolevainen.

Kirjan alkupuoli on tarkkaa ja piikikästä yhteiskunnallista satiiria, mutta loppupuolella tarina muuttuu henkilökohtaisemmaksi (jos nyt tuonesta voidaan puhua henkilönä...). Tuonesta tuli minulle mieleen Terry Pratchettin mainio Viikatemies, vaikka tässä tuoni onkin nainen ja Viikatemiehessä (ainakin muistaakseni) selvästi miespuolinen hahmo. Molemmat ovat kuitenkin hyvin hauskoja hahmoja, eivätkä kovinkaan pelottavia - vai johtuukohan juuri kuolemanpelosta se, että Kuolemasta tehdään usein jotenkin koominen hahmo? No, onhan se kaapuihin pukeutuva ja viikatetta kanniskeleva tyyppi aika huvittava, ainakin niin kauan kun ei osu omalle kohdalle.

Oikukas kuolema on Saramagon itsensä mukaan jatkoa Kertomukselle näkevistä. Pitääkin lukea se seuraavaksi, ja muuhunkin Saramagon tuotantoon pitää ehdottomasti tutustua.

David Nicholls: Starter for Ten

Luin muutama kuukausi sitten David Nichollsin One Dayn, josta tykkäsin aivan mahdottoman paljon, ja niinpä päädyin poimimaan kirjakaupan pokkarihyllystä sen edeltäjän. Starter for Ten näytti keränneen ihan mukavia arvosteluja, joskaan ei ihan samanlaista hehkutusta kuin One Day. Ihan mukava kirja se olikin, mutta 18-vuotiaan nörttipojan elämä ei tarjonnut minulle samanlaisia samastumiskohteita kuin vaikkapa One Dayn Emma.

On vuosi 1985 ja kahdestaan äitinsä kanssa asuva Brian on aloittamassa ensimmäistä vuottaan yliopistossa. Isä on kuollut Brianin ollessa 12-vuotias. Brianin parhaita muistoja isästä ovat yhdessä tv:stä katsotut University Challenge-tietokilpailut, ja kun yliopistolla haetaan jäseniä UC-joukkueeseen, Brian tahtoo ehdottomasti mukaan - varsinkin, kun joukkueessa on myös ihana Alice Harbinson, rikkaan perheen hemmoteltu tytär, joka tulee aivan eri maailmasta kuin köyhässä duunariperheessä varttunut Brian.

Starter for Ten on lämminhenkinen nuoruuden kuvaus, jonkinlainen kasvutarinakin. Mukana on kaikille tuttua ensimmäisien opiskeluvuosien epävarmuutta, iho-ongelmia, epätoivoisia ihastuksia, noloja tilanteita ja liiallista (itse valmistetun) alkoholin juomista. Brian on ihan sympaattinen hahmo, mutta välillä kyllä aivan nuija - toisaalta, kukapa ei teini-ikäisenä välillä olisi.

Dialogi on tässäkin kirjassa (kuten One Dayssakin) todella sujuvaa ja luontevaa, se on selvästi Nichollsin suurimpia vahvuuksia. Myös ikävaiheen kuvaus on hyvin onnistunutta, jopa niin, että kirjaa lukiessa ihan pystyi aistimaan nuorten miesten testosteronihien, eilen juodun kiljun, finnivoiteen ja liiallisen partaveden muodostaman hajuyhdistelmän.

Ihan viihdyttävä kirja, välillä hauskakin, mutta ehkä juuri tuon liian vahvan teinipoika-aspektin myötä ei ihan minun suosikkini. (Tai sitten tarina herätti vain liian noloja muistoja omasta nuoruudesta.)

Joe Hill: Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia

En ole vuosikausiin lukenut kauhua, vaikka se joskus nuoruudessa oli suosikkigenreni. Niinpä poimin Joe Hillin Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia -novellikokoelman vähän vastentahtoisesti mukaani bookcrossing-tapaamisesta, kun se ei kenellekään muulle kelvannut. Tuumin, että verestän vanhoja kauhumuistoja muutaman novellin verran ja laitan sitten kirjan jatkamaan matkaansa, jos tarinat eivät kolahda tai kauhistuttavat liikaa. (Kauhuelokuviahan en nykyään pysty katsomaan koska todellakin pelkään itseni hengiltä. Miten ihmeessä niitä pystyikin joskus 12-vuotiaana katsomaan loputtomasti, ja vielä nauttimaan siitä?)

Novellikokoelma osoittautuikin positiiviseksi yllätykseksi: tarinat eivät olleet mitään splatter-kauhua, kuten etukäteen oletin, enkä kaikkia niistä luokittelisi kauhuksi ollenkaan. Yliluonnollisia elementtejä niissä on jonkin verran, mutta eivät ne silti ole mitään kummitustarinoitakaan. Hillin novellien päähenkilöt ovat järjestään vähän outoja, yksinäisiä ja ulkopuolisia, ja siitä syntyy omanlaisensa tunnelma tarinoihin.

Suosikkinovellini tästä kokoelmasta taitaa olla Pop Art, joka on ihanan omituinen ja sellaisena todella hauska. En halua kertoa siitä enempää etten veisi oivalluksen nautintoa muilta lukijoilta - novellin nimikin avautuu vasta tarinaa lukiessa. Isäni naamio on tarinoista ehkä kaikkein karmivin, siinä on todella ahdistava tunnelma. Minulle tuli siitä mieleen Stanley Kubrickin Eyes Wide Shut-leffa ja sen naamiojuhlat. Naamioissa on aina jotain vähän pelottavaa. Muissakin novelleissa oli vähän elokuvamaista fiilistä, kokoelman niminovelli jopa sijoittuu George Romeron Kuolleiden aamunkoiton kuvauksiin.

Kirjan suomentajalle annan vähän pyyhkeitä, kieli ei kaikilta osin ollut ihan sujuvaa suomea. Ei mitään suuria mokia, mutta vähän kankeita lauserakenteita ja muuta pientä kielikorvan kiusaa. Mahtaako olla kyse kauhugenren arvostuksen puutteesta, kun käännöksiin ei panosteta kunnolla? Samaa vikaa on lähes kaikissa rock-elämäkerroissa, niitä luen aina mieluummin englanniksi, kun käännösversioista tulee vain paha mieli.

Random Act of BookCrossing Kindness

Blogini vietti muutaman viikon joululomaa, mutta täällä ollaan taas, uuden vuoden myötä uudella innolla. Ehdin jo harkita koko blogin lopettamista, kun loppuvuosi on ollut kirjoittamisen ja välillä lukemisenkin suhteen kovin tahmeaa. Tänään oli kuitenkin postiluukustani tupsahtanut paketti, joka muistutti taas kirjaihmisten ja yhteisöllisen lukuharrastuksen ihanuudesta: bookcrossing-ystävä lähetti minulle yllätyksenä Ian McEwanin The Daydreamerin! En olekaan hetkeen lukenut McEwania, joka on yksi suosikkikirjailijoistani, joten tämä menee lukupinon päällimmäiseksi. Kiitosta vaan kovasti sinne Tampereen suuntaan!