David Nicholls: One Day

Emma ja Dexter tapaavat yliopiston päättäjäisjuhlissa ja päätyvät viettämään yön yhdessä. Siitä alkaa heidän suhteensa, joka on virallisesti ystävyyttä mutta vuosien varrella tahtoo aina jommankumman taholta luisua rakkauden puolelle. Tarina on rakennettu niin, että Dexterin ja Emman elämään kurkistetaan aina kerran vuodessa, heidän ensimmäisen tapaamisensa vuosipäivänä 15. heinäkuuta. Molemmille tapahtuu monenlaista vuosien varrella ja välillä yhteydenpitokin jää vähiin, mutta täysin he eivät pysty toisiaan unohtamaan.

Pidin David Nichollsin One Daysta aivan valtavan paljon! Dexter ja Emma olivat niin aidon oloisia hahmoja, että heidän seuraansa jäi kaipaamaan kirjan loputtua. Varsinkin Emmasta pidin ja samastuin häneen vahvasti. Nicholls on aikaisemmin käsikirjoittanut Rimakauhua ja rakkautta -tv-sarjaa, ja veikkaanpa että monet Rimiksen ystävät pitävät myös tästä kirjasta. Juoni ei ole mitenkään erikoinen, mutta kyllä tämmöinen tavalliseen arkeen sijoittuva ihmissuhdekuvaus ainakin minua viehättää, kun henkilöt ovat kiinnostavia ja dialogi toimii.

Nichollsin teksti on hyvin samantyylistä kuin maanmiehensä Nick Hornbyn, molemmilla on samanlainen lempeän sympaattinen ote, Nichollsilla tosin ehkä astetta vakavampi kuin humoristisemmalla Hornbylla. Sen verran paljon herrojen tyylit muistuttavat toisiaan, että huomasin välillä luulevani, että käsissäni on Hornbyn kirja.

Kirjan pohjalta ollaan tekemässä elokuvaa, jonka pääosissa ovat Anne Hathaway ja Jim Sturgess. Minun päässäni Emma ei ole yhtään Anne Hathawayn näköinen, ja kuten aikaisemmin mainitsin, minun Dexterini näyttää James Nesbittiltä. Voi olla että tuo leffa jää väliin, en halua pilata sillä kirjan jättämää tunnelmaa.

Kirja on kerännyt kehuja ainakin näissä blogeissa: Kirjainten virrassa, Oota, mä luen tän eka loppuun, Lumiomena ja Järjellä ja tunteella.

Eero Alén: Linkolan soutajan päiväkirja

Luin Eero Alénin Linkolan soutajan päiväkirjan jo ennen lomareissuani, joten nyt muistot siitä ovat jo hieman hapertuneet. Kirja on nimensä mukaisesti päiväkirja, jota kalastajaksi opiskeleva Eero Alén kirjoitti toimiessaan Pentti Linkolan soutajana. Takakannen mukaan "Linkola sanailee maailmasta ja elämän kohtalonkysymyksistä kuin nykyajan Väinämöinen. Eikä soutajakaan jää sanattomaksi." Soutajan sanattomaksi jäämättömyys on minusta kirjan huono puoli, Alén kun tuntuu olevan linkolalaisempi kuin Linkola itse. Kirjasta olisi tullut mielenkiintoisempi, jos rengin ja isännän välillä olisi ollut enemmän mielipide-eroja, jolloin olisi syntynyt kunnon keskustelua.

Alénin omien jyrkkien mielipiteiden takia Linkolasta muodostuu melko sympaattinen kuva. Esimerkiksi Estonian mukana hukkuneiden ihmisten kohtalo tuntuu todella järkyttävän Linkolaa, kun taas Alén toteaa että helikoptereita ei olisi pitänyt käyttää pelastustöissä ollenkaan: "Minusta meripelastukseen käytettävät helikopterit pitäisi siirtää välittömästi ilmavoimien käyttöön. Helikopterit on suunniteltu tappamista varten ja siihen ne myös soveltuvat paremmin kuin merellä räpiköimiseen." Aika vastenmielinen mielipide, jos minulta kysytään.

En ole kovin syvällisesti perehtynyt Linkolan aatemaailmaan, siinä olisi taas yksi sivistyksen aukko paikattavana. Tämä kirja antoi ihan mielenkiintoisen kurkistuksen Suomen kuuluisimman kalastajan arkeen. Opin myös ihan uusia sanoja, kuten jata (eli rivi toisiinsa kiinnitettyjä verkkopyydyksiä).

Kotona taas, hetken aikaa

Täällä ollaan taas! Kroatiassa oli ihanaa, Zagreb oli kaunis, siisti ja ihana eikä liikaa turistien kansoittama. Käväisin myös Slovenian puolella Ljubljanassa, joka oli sekin hyvin nätti mutta aika pieni ja jotenkin valjumpi, luonteettomampi kuin Zagreb. Mutta junamatkalla Zagrebista Ljubljanaan oli todella kauniita vuoristoisia maisemia! Harmi, että junan ikkunat olivat niin likaiset etten viitsinyt ottaa valokuvia.

Koska kuitenkin haluatte tietää paikallisista kirjakaupoista, niin kerrottakoon, että kovin paljoa en niissä ehtinyt vierailla, eikä niissä ollut kovin paljoa englanninkielisiä kirjoja. Ei siis tullut suurta kiusausta ostaa kirjoja, varmaan ihan hyvä niin. :) Yhden ostin, David Nichollsin One Dayn, ja sitä olenkin jo ehtinyt lukea yli puolenvälin. Hyvältä vaikuttaa! Nicholls on tunnettu Rimakauhua ja rakkautta -tv-sarjan käsikirjoittajana, ja häneltä tuntuu aitojen henkilöhahmojen ja luontevan dialogin kirjoittaminen sujuvan. En vain pääse yli siitä mielikuvasta, että One Dayn miespäähenkilö Dexter näyttää Rimiksestä tutulta James Nesbittiltä... mutta kirjasta lisää sitten kun olen lukenut sen loppuun!

Sen matkalukemiseksi ottamani Salman Rushdien Midnight's Childrenin kanssa kävi niin kuin pelkäsinkin, se oli Rushdielle ominaisesti niin koukeroista, poukkoilevaa ja hitaasti etenevää kerrontaa, että jouduin luovuttamaan. Kirja jäi Zagrebiin odottamaan löytäjäänsä, toivottavasti joku siitä pitää enemmän kuin minä.

Seuraavaksi on vuorossa pikapyrähdys Tukholmaan, saa nähdä tuleeko siellä luuhattua kirjakaupoissa. Ruotsinkielisten kirjojen lukeminen ei tekisi pahaa, tosin tarvitsisin ehkä enemmän kuuntelu- kuin lukuharjoituksia - edellisellä Ruotsin-reissulla totesin että minua kyllä ymmärrettiin mutta itse en saanut ruotsalaisten puheesta juurikaan selvää. :)

Muffineja ja matkoja

Sain P.S. Rakastan kirjoja-blogin Saralta tämän herkullisen blogitunnustuksen, suuret kiitokset! Jutun jujuna on kertoa oma lempiväri, lempiruoka ja haaveiden matkakohde. Tässä tulee:

Lempivärini on violetti. Pidän myös monista violettiin päin taittuvista punaisen sävyistä, pinkistä, fuksiasta, viininpunaisesta, vadelmanpunaisesta...Pukeutumisessa käytän myös paljon harmaata ja khakinvihreää. 

Lempiruoka onkin vaikeampi valinta. Lihaa en syö, mutta kasvis- ja kalaruokien suhteen olenkin sitten hyvin kaikkiruokainen. Vuodenaikaan sopivasti lempiruokani olkoon tällä hetkellä kantarellirisotto, johon löytyy mainio ohje Pumpkin Jam-blogista. Namnam!

Haaveiden matkakohteita on paljon! Tykkään matkustaa aina uusiin paikkoihin, joten haaveilen matkoista suunnilleen kaikkiin sellaisiin paikkoihin, joissa en ole vielä käynyt. Yksi pitkäaikaisimmista haaveistani on safarimatka Keniaan ja Tansaniaan, olisi aivan huikeaa päästä näkemään (ja valokuvaamaan) villieläimiä savannilla ja kiipeämään Kilimanjarolle.

Viime viikolla kävin Ruotsissa Kolmårdenin eläinpuistossa. Kyllähän sielläkin hienoja eläimiä pääsee näkemään, mutta pohjoinen havumetsävyöhyke ei kuitenkaan ole ihan luonnollisin ympäristö näille uljaille olennoille.

Matkoista puheenollen, blogini hiljenee nyt hetkeksi, koska suuntaan lomareissuille ensin Kroatiaan ja sen jälkeen vielä uudestaan Ruotsiin. Matkalukemiseksi valikoitui Salman Rushdien Midnight's Children, koska 1) se on ollut pitkään luettavien pinossa, 2) se on pokkari eli pieni ja helposti mukana kulkeva, 3) se on englanninkielinen, joten luettuani voin jättää sen vaikkapa viralliseen Bookcrossing-hyllyyn odottamaan uusia lukijoita. Lisäksi kirjan päähenkilön syntymäpäivä on matkani alkamispäivä eli 15. elokuuta - tämä pieni detalji sai minut valitsemaan matkalleni juuri tämän kirjan eikä erästä toista vahvaa ehdokasta. (Hauska yhteensattuma on sekin, että kirjan kannessa on tässä merkinnässä mainittuja lempivärejäni.)

Nyt pakkaamaan. Vaikka rakastan matkustamista, inhoan pakkaamista. Tulen tänäänkin istumaan pitkiä toveja sängylläni tuijottaen vaatekaappini sisältöä ja huokaillen raskaasti. Ja laukkujen purkaminen matkan jälkeen on yhtä rasittavaa! Minulla pitäisi varmaankin olla erillinen matkapuvusto, jota voisi aina pitää valmiina matkalaukussa (ja joka jotenkin taianomaisesti puhdistaisi itse itsensä), jotta välttyisin näiltä kurjilta matkustamisen esi- ja jälkitöiltä. ;)

P.S.:The Sweetest Blog -tunnustus on jo tainnut kiertää aika monet seuraamani blogit, mutta haluan sen ojentaa edelleen Amman lukuhetkelle, Satun luetuille sekä uppoa hetkeen-blogille. Olkaa hyvät!

Yann Martel: Totuus Helsingin Roccamatioista

Totuus Helsingin Roccamatioista on Life of Pi -romaanista tunnetuksi tulleen Yann Martelin esikoisteos, neljän novellin kokoelma. Olen lukenut Life of Pin vuosia sitten ja pidin siitä kyllä kovasti, mutta jostain syystä se ei saanut minua kiinnostumaan kirjoittajastaan sen enempää. Tämäkin kirja herätti kirjaston hyllyssä kiinnostukseni oikeastaan vain sen takia, että kirjan nimessä on sana Helsinki. Uteliaisuus heräsi: miksi (ja mitä) kanadalaiskirjailija kirjoittaa Suomen pääkaupungista?

No, karu totuus paljastui heti kokoelman niminovellissa: ei se kerro Helsingistä, vaan paikka on valittu vain sen takia, että se on sopivan kaukainen ja tuntematon. Novellin kertojan, nuoren miehen, ystävä Paul sairastuu aidsiin. Tarina tapahtuu 1980-luvun puolivälissä, joten aids tarkoittaa melko nopeaa kuolemaa, kun toimivaa lääkitystä ei vielä ole. Kertoja käy usein Paulin luona sairaalassa, ja pojat kehittävät ajanvietteekseen tarinankertomispelin: he kertovat vuorotellen helsinkiläisen Roccamation suvun jäsenten elämästä ja kohtaloista, liittäen tarinat maailmanhistorian tapahtumiin vuodesta 1900 alkaen. Novellissa ei kerrota näitä tarinoita (eikä näin ollen Helsinkikään pääse esille), vaan seurataan Paulin sairauden etenemistä ja sen aiheuttamia tunteita hänen ystävässään ja perheenjäsenissä.

Pidin novellista, vaikka olinkin ensin vähän pettynyt kun en saanut kuulla Roccamatioiden sukutarinaa. Myös vuosittaisten historiallisten tapahtumien luetteleminen tuntui vähän turhalta, kun lukijalle ei selvinnyt, miten ne liittyivät poikien keksimiin tarinoihin. Novelli olisi ehkä toiminut ihan hyvin ilman niitäkin.

Toisessa novellissa kertoja osuu sattumalta vanhassa, osittain jo puretussa teatterissa pidettävään konserttiin, jossa tuntematon orkesteri esittää erään jäsenensä sävellyksen, jousikonserton yhdelle epävireiselle viululle. Musiikki tekee valtavan vaikutuksen kertojaan, ja hän lähtee seuraamaan säveltäjää tämän poistuessa konserttipaikalta. Tästäkin novellista pidin, varsinkin sen loppupuolesta. Musiikin kuvausta olisi voinut vähän tiivistää - minusta on aina vähän hölmöä lukea kirjallisia yrityksiä kuvata musiikkia, varsinkin sellaista musiikkia jota en ole itse kuullut. Sanat tuntuvat niin kömpelöiltä verrattuna musiikin aiheuttamiin tuntemuksiin ja elämyksiin!

Kolmatta novellia en tainnut oikein ymmärtää, tai en tiedä miten se olisi pitänyt ymmärtää. Se koostuu vankilanjohtajan kirjoittamista kirjeistä kuolemaantuomitun miehen äidille teloituksen jälkeen. Kirjeiden rakenne on aina sama, mutta olennaiset kohdat (kuten pojan mieliala ennen teloitusta ja kuolintapa) muuttuvat joka kirjeessä. Kirjan takakannen mukaan kyseessä ovat kirjeluonnokset, eli tarkoittaako tämä että vankilanjohtaja ei oikeasti halua kertoa äidille miten teloitus sujui, ja siksi on kirjoittanut toista tuhatta (!) eri versiota tapahtumista? Onko novelli luettavissa kritiikkinä kuolemanrangaistusta kohtaan? Minulle jäi vähän hämmentynyt olo.

Neljäs novelli oli kaikista ihanin ja ehdoton suosikkini tästä kokoelmasta. Siinä kertojalla on puhelias isoäiti, jonka jatkuvaa jaarittelua ja vanhojenmuistelua hän ei oikein jaksa kuunnella. Kertoja löytää mummon kellarista kaiken vanhan roinan keskeltä laatikon, joka paljastuu peilintekokoneeksi. Isoäiti näyttää miten kone toimii, ja paljastaa samalla kertojalle muistojen voiman. Tarina on kaunis, hauskakin, ja vähän haikeansuloinen. Nyt katselen vanhoja peilejä ihan eri tavalla kuin ennen!

Hyvä novellikokoelma, varsinkin esikoisteokseksi. Mutta jostain syystä en edelleenkään ole erityisen kiinnostunut Yann Martelin muusta tuotannosta. Saatan lukea, jos hänen kirjojaan tulee sopivalla hetkellä vastaan, mutta jokin juju niistä puuttuu, sellainen joka houkuttaisi lukemaan lisää ja lisää hänen teoksiaan.

Helsingin Roccamatioista on blogiinsa kirjoittanut ainakin Lumiomenan Katja.

Kirjasta kimmoke hyvään tekoon

Kävin tänään luovuttamassa verta. Veripalvelussa on meneillään ruusuviikot, joten nyt kannattaa käydä verenluovutuksessa - hyvän mielen ja pullakahvien lisäksi sieltä saa vielä kauniin ruusun kaupan päälle!

Olen luovuttanut verta melko säännöllisesti koko aikuisikäni, ja syy siihen löytyy - yllätys, yllätys - kirjallisuudesta!

Doris Lundin Eric on tositarina leukemiaan sairastuvasta Ericistä, Lundin omasta pojasta. Luin kirjan teini-ikäisenä useampaan kertaan, ja se oli valtavan koskettava. Erityisesti minulle jäi mieleen kuvaukset sairaalan veripalvelusta, jossa ihmiset kävivät verenluovutuksessa, ja jonne Ericin perheenjäseniä ja ystäviäkin usein hälytettiin, kun poika tarvitsi nopeasti uutta verta. Lund kehui veripalvelun tunnelmaa ja henkilökuntaa todella ystävälliseksi ja mukavaksi - lieneekö kyseessä yleismaailmallinen ilmiö, sillä minulla on aivan samanlaisia kokemuksia täkäläisestä veripalvelusta! Sinne on aina mukava mennä, hoitajat ovat hyväntuulisia ja tunnelma rento ja välitön. Ja pulla on hyvää!

Eric siis antoi minulle kimmokkeen verenluovutukseen, ja kun kokemukset siitä olivat alusta lähtien positiivisia, olen jatkanut harrastusta ja aion jatkaakin niin kauan kuin minusta vain kelvollista verta irtoaa. Suosittelen muillekin sekä Ericin lukemista että verenluovutuksessa käymistä! Veripalvelun sivuilla on tietoa luovutuspaikoista, veritilanteesta ja siitä, mitä luovuttajalta vaaditaan. Ja ruusujakin saa vielä tämän viikon loppuun asti!

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Ohittajilla on ihan väärä käsitys autosta. Se on kulkuneuvo eikä koti tai toimisto. Ei siellä puhuta puhelimiin, joista saa syövän, eikä räpläillä musiikkivehjettä kun ette tietenkään edes osaa arvostaa hanurimusiikkia vaan piipitystä. Te meikkaatte naamojanne, jotka eivät meikillä parane tai sitten te meikkaatte naamoja, jotka ovat valmiiksi hyvät. Te sytyttelette savukkeita, joihin muuten sivumennen sanoen myös kuolee, te juotte kahvia ratissa vaikka keittiönpöytä on sitä varten, ja emäntä kahvin keittämiseen. Mutta onko teillä naista tai miestä? Ei tietenkään, kun olette koko ajan vaihtamassa, ette pysty asettumaan, koko ajan odotatte että tulee vielä parempi.
Ilmoitan.
Ei tule.
Se ensimmäinen on aina paras. Auto ja nainen ja musiikki.

En muista milloin viimeksi olen nauranut ääneen kirjaa lukiessani, mutta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja sai minut hekottelemaan jatkuvasti ja välillä ihan ulvomaan naurusta. Mielensäpahoittajan, 80-vuotiaan suomalaismiehen, tuumailut ovat aivan hillittömän hauskoja! Alkujaan nämä turinat on tehty radioon kuunnelmasarjaksi, jossa lukijana on toiminut Antti Litja.

Jos mielensäpahoittajan avautumiset jäisivät vain erillisiksi ja itsenäisiksi tarinoiksi, vitsi alkaisi luultavasti aika pian kyllästyttää, mutta onneksi kirjasta muodostuu myös jonkinlainen kokonaisuus, yhtenäinen tarina. Vähitellen jatkuvan valituksen takaa alkaa hahmottua oikea ihminen, jota kohtaan alkaa tuntea sympatiaa, vaikka äijä päälle päin melkoinen jäärä onkin. Ei ole helppoa vanhalla miehellä nykymaailmassa, kun jouluaterialla tarjotaan kinkun sijasta kalkkunaa ja miniä lähettää ystävänpäiväkortteja, vaikkei appiukon kanssa pidä mikään ystävä olla.

Marjanpoimiminen on perkeleellistä touhua. Tuli semmoset sadat kerrat emännän kanssa lähdettyä marjapaikoille, ihan sama oliko sade tai sota. Meillä oli selvät suunnat, kumisaappaat ja oman väriset ämpärit. Kyllä en käytä koneita, sormipelillä rehellinen mies pärjää.
Metsässä pitää olla itikoita sillä tavalla, että koko ajan tekee mieli juosta karkuun ja kirota. Auringon pitää porottaa tuulipuku kuumaksi ja vesipullon pitää unohtua auton peräkonttiin. Oikein hyvällä marjareissulla hermot kiristyvät ihan sinne hilkulle, että seuraavaksi tulee avioero.

Tämä oli ensimmäinen lukemani Tuomas Kyrön kirja, mutta nyt pitää ehdottomasti tutustua hänen muuhunkin tuotantoonsa.

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Kirjailija Haruki Murakami on harrastanut kestävyysjuoksua jo kolmisenkymmentä vuotta. Hän on juossut yli 20 maratonia ja osallistunut myös useisiin triathlon-kisoihin. Mistä puhun kun puhun juoksemisesta on Murakamin itsensä mukaan jonkinlainen epävirallinen muistelmateos, jossa hän kertoo elämästään ennen kaikkea juoksijana, mutta myös kirjailijana.

Harrastan itsekin juoksemista (tosin tänä kesänä olen tehnyt sitä hävettävän vähän) ja siksi tartuin tähän kirjaan, muuten se tuskin olisi kauheasti houkuttanut lukemaan vaikka Murakamista pidänkin. Oikeastaan kirja kuitenkin sopii muillekin kuin juoksijoille, koska Murakami kertoo paljon myös kirjoittamisesta ja kirjoittamisen ja kestävyysjuoksun yhtäläisyyksistä. Kirja on enemmän filosofinen kuin varsinaisesti urheilullinen, vaikka välillä Murakami selostaakin pitkään jonkin maraton- tai triathlonkisan etenemistä.

Kirja oli ihan mukava luettava, mutta ei kuitenkaan mitenkään maata mullistava elämys. Jos minun pitäisi suositella yhtä juoksemisesta kertovaa kirjaa, valitsisin ennemmin Christopher McDougallin Born to Runin.

Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttila: Rakkauden atlas

Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan Rakkauden atlas jumitti yöpöydälläni monta kuukautta, vaikka siitä oli enää pari lukua lukematta. Vika ei ole kirjassa, joka on oikein kaunis ja kiinnostavaa, mutta jotenkin se vain jäi muun lukemisen ja elämän jalkoihin. Eilen illalla ryhdistäydyin ja luin sen loppuun, alkoi nimittäin pikkuhiljaa hävettää kun samat kirjat roikkuvat blogini sivupalkin Näitä luen nyt -listalla loputtoman pitkään.

Rakkauden atlas on kulttuurihistoriallinen tietokirja rakkaudesta. Kirjassa käydään läpi rakkauden eri vaiheita ja ilmenemismuotoja kirjallisuuden ja taiteen esimerkkien avulla. Mukana on paljon kuvia maalauksista, elokuvista ja veistoksista, ja kirja onkin ulkoasultaan todella kaunis, se oikein houkuttelee selailemaan ja katselemaan itseään. Tässä muutamia esimerkkejä kirjan sivuista:

Kuvien lisäksi kirjan teksti on mielenkiintoista, lempeää ja ah niin sivistynyttä - ihailen valtavasti Hämeen-Anttiloiden laajaa lukeneisuutta ja kulttuurien tuntemusta! Olisinpa itse yhtä sivistynyt ja perillä esimerkiksi antiikin Kreikan taruista.

Rakkauden atlas on eriomainen kahvipöytäkirja, sitä voi selailla kevyesti kuvia ihaillen tai halutessaan perehtyä rakkauden mysteereihin syvemmin tekstien kautta. Kauniin kirjan voisi hyvinkin antaa vaikka lahjaksi hääparille.

Laura Honkasalo: Eropaperit

Köyhistä ja kurjista olosuhteista lähtöisin oleva Sinikka tapaa 60-luvun lopulla Joukon, varakkaan helsinkiläisperheen pojan, jonka vanhemmilla on kesähuvila saaressa. Siellä vietetään onnellisia ja aurinkoisia kesiä kalastaen ja veneillen, Joukon vanhemmat ottavat Sinikan kuin omaksi tyttärekseen ja etenkin Joukon äidistä Leeasta tulee Sinikan hyvä ystävä. Nuoripari menee naimisiin ja saa kaksi lasta, Sinikka tuntee vihdoin kuuluvansa johonkin. Kunnes esikoistytär Saran ollessa 6-vuotias tulee avioero, isän uusi naisystävä ja repivät riidat huoltajuudesta ja tapaamisoikeuksista.

Vuonna 2009 Leea makaa sairaalassa vanhana, yksinäisenä ja masentuneena. Perheidylli on särkynyt, omat lapset eivät käy katsomassa, ainoa joka jaksaa välittää on ex-miniä Sinikka.

Laura Honkasalo kertoo tarinaa ajassa edestakaisin siirtyen ja monen kertojan silmin. Tapahtumat aukeavat lukijalle vähitellen kolmen eri sukupolven naisien, Leean, Sinikan ja Saran kokemina. Suvun miehet ovat vähemmän esillä: Leean mies Klaus on lähes aina töissä, Jouko uuden naisensa lumoissa ja Saran veli Tomi vielä liian pieni ymmärtämään. Välillä asetelma tuntui vähän puolueelliseltakin - Jouko kuvattiin todella idioottimaisena ja itsekkäänä, Sinikkaan suhtauduttiin lempeämmin. Jotenkin minun oli vaikea uskoa, että Joukon ja hänen naisystävänsä kaltaisia ääliöitä voisi olla olemassa, mutta kylläpä heitä varmasti (ja valitettavasti) on. Mies tuntui olevan täysin uuden naisensa vietävissä eikä osannut ajatella lastensa parasta yhtään. Tosin 70-luvulla kasvatusperiaatteetkin olivat varmaan aika erilaisia kuin nykyään, eivätkä avioerot olleet yhtä yleisiä, joten lapsia ei erotilanteissa osattu ottaa huomioon samalla tavalla kuin nykypäivänä.

Lapsia tosiaan kävi sääliksi kirjaa lukiessa. Honkasalo on mielestäni onnistunut hyvin kuvaamaan Saran tunteita kahden kodin välillä roikkuessa, kun isä haukkuu äitiä ja äidin äänestä kuulee että hän vihaa isää, ja kun isä kieltää menemästä mummon luo mutta äiti vie lapset sinne kuitenkin, ja  kun isän luona ei saa pitää äidin ostamia vaatteita eikä leikkiä äidin ostamilla leluilla... kyllä siinä on pienellä lapsella pää sekaisin, kun ei ymmärrä mistä on kysymys ja kuitenkin haluaisi olla lojaali molempia vanhempia kohtaan. Olin yllättynyt kun googlaillessani huomasin, että kirja perustuu Laura Honkasalon omaan lapsuuteen. On mahtanut olla rankkaa kirjoittaa omista kokemuksistaan, mutta varmaan juuri siksi varsinkin Saran tuntemukset tuntuvat niin aidoilta.

Honkasalon teksti on sujuvaa ja mukavaa lukea, mutta jossain vaiheessa kirja alkoi tuntua vähän ylipitkältä, ikään kuin Joukon ja hänen naisystävänsä kauheudella ja tyhmyydellä olisi ihan vartavasten haluttu mässäillä - tai ehkä kirjailijan piti päästä purkamaan omia traumojaan oikein urakalla. Pienellä tiivistämisellä kirjasta olisi ehkä tullut parempi, mutta kyllä sen hyvin jaksoi lukea näinkin.

Kiitokset vielä kerran Sinisen linnan Marialle, jonka järjestämästä arvonnasta voitin tämän kirjan!