Post-it -tunnustus

Oijoi, sain Annikalta post-it -tunnustuksen, vaikka blogini on ollut ihan kuollut jo puolisen vuotta. Kiitos kovasti, ihanaa että joku tämän blogin vielä muistaa! Saa nähdä saanko tänne vielä joskus kirjoitettua, hetkeen ei ole tuntunut olevan aikaa oikein lukea saati sitten kirjoittaa lukemastaan. Mutta hengissä olen ja kaikki on hyvin. Toivottavasti kaikille teille lukijoillenikin kuuluu hyvää!

Ian McEwan: The Daydreamer

Lempikirjailijoihini kuuluvan Ian McEwanin The Daydreamer on vähän niin kuin lastenkirja, mutta sopii yhtä lailla aikuisenkin luettavaksi. Kirjan päähenkilö on kymmenen ikävuoden korvilla oleva Peter, joka  on mielikuvituksekas ja haaveiluun taipuvainen poika - tuli mieleen, että kuinkahan paljon Peterissä on McEwania itseään? On helppo kuvitella kirjailijan olleen lapsena juuri tuollainen kuvitelmiinsa uppoava haaveilija, joka saattaa unohtaa pikkusiskonsa bussiin kun päässä pyörii kiinnostava tarina.

Kirjassa on seitsemän tarinaa, joissa Peter elää mielikuvituksessaan mm. kissan, vauvan ja aikuisen elämää. Kissatarina (The Cat) oli minusta viihdyttävin, vaikka kaikki muutkin olivat hyviä. Kirjan viimeinen tarina, The Grown-up, on sävyltään haikein ja ehkä eniten aikuista lukijaa koskettava, sillä siinä Peter pohtii kasvamista ja lapsuuden taaksejäämistä, ja kokee myös jonkinlaisen ensirakkauden.

Ei The Daydreamer ihan McEwanin parhaita ole enkä sitä ehkä toistamiseen lukisi, mutta hieno ja erinomaisen hyvin kirjoitettu kirja kuitenkin (mikä on aika itsestäänselvyys kun on McEwanista kyse). Olisi hauska tietää miten lapset nämä tarinat kokevat - luulen että he keskittyvät ihan eri asioihin kuin aikuinen lukija. Jos olisin itse lukenut tämän kymmenvuotiaana, olisin ehkä pitänyt ainakin The Grown-upia outona ja turhanpäiväisenä haahuiluna. Miksei se Peter vaan mennyt rannalle leikkimään muiden lapsien kanssa sen sijaan että mietti jotain ällöjä pussailujuttuja?!

Ian McEwan: The Daydreamer (Anchor Books 1994)

144 sivua

 Bookcrossing

Rain Mitchell: Tasapainoilua (Joogasalin naiset 1)

Joogatunnilla käydessäni huomasin salin ikkunalaudalla kiinnostavan näköisen kirjan, ja kun kysyin opettajalta, saisinko sen lainaksi, vastaus oli "no sinua varten minä sen tänne toinkin". Ihanaa kun on ihmisiä, jotka osaavat arvata minkälaisista kirjoista tykkään. :)

Rain Mitchellin Tasapainoilua on tyylilajiltaan puhdasta chick-litiä, jota en yleensä kovin paljon lue, mutta kun tarinan keskiössä on joogasali ja siellä käyvät naiset, löydän heti samastumiskohteita huomattavasti enemmän kuin vaikka jostain Himoshoppaajasta. (Tunnustan että tämä on ennakkoluulo, koska en ole tainnut lukea yhtään Himoshoppaaja-kirjaa, mutta jo sarjan nimi nostaa karvat pystyyn.)

 Lee pyörittää pientä ja sympaattista joogakoulua Los Angelesissa miehensä Alanin kanssa. Pariskunnan elämä näyttää ulospäin auvoiselta, mutta Lee ei ole kertonut kenellekään, että Alan on muuttanut toistaiseksi pois yhteisestä kodista. Päänvaivaa Leelle aiheuttaa myös suuri joogasaliketju YogaHappens, joka on kiinnostunut ostamaan Leen joogakoulun.

Katherine on Leen ystävä, joka toimii hierojana joogakoululla. Hänellä on rankka menneisyys, mutta nyt elämä tuntuu olevan hallussa, mitä nyt miessuhteet aiheuttavat ongelmia. Imani on näyttelijä, joka pitää taukoa töistä toipuakseen keskenmenosta. Hänen ystävänsä Becky (kovasti Jennifer Anistonia muistuttava hahmo) on himojoogaaja ja roudaa Imania mitä erilaisimmille saleille ja tunneille. Graciela on jalkansa loukannut tanssija, jonka pitäisi päästä pian takaisin huippukuntoon Beyoncén musiikkivideon koekuvauksia varten. Stephanie on elokuvabisneksessä, tekee liikaa töitä ja tahtoo sortua myös tissuttelemaan liian usein. Kaikkia näitä naisia yhdistää Leen joogasali.

Tasapainoilua on mukavaa ja viihdyttävää ihmissuhdehömppää. Henkilöt ovat aika kliseisiä eikä juonikaan mitenkään syvällinen, mutta kerronta on sen verran sujuvaa että mielenkiinto pysyy koko ajan yllä. Ja henkilötkin olivat kliseisyydestä huolimatta ihan sympaattisia, eniten pidin Katherinesta ja Gracielasta, joista ehkä syntyikin hiukan moniulotteisempi kuva kuin muista. Loppuratkaisut menivät ihan niin kuin arvasin, ilman mitään yllätyksiä, mutta se kai on tällaisten kirjojen funktiokin: mukavaa, rentouttavaa viihdettä, josta kenellekään ei jää paha mieli ja lukija voi luottaa lopun onnellisuuteen. Tekee kyllä hyvää lukea välillä tämmöisiä vaahtokarkkikirjoja. :)

Kuten alaotsikosta Joogasalin naiset 1 voi päätellä, kirjalle on tulossa jatko-osa. Se on nimeltään Head Over Heels ja kuulostaa amazon.comin juonikuvauksen perusteella suunnilleen samalta kuin sarjan ykkösosa. Tuttua ja turvallista siis, mutta eiköhän tuokin tule luettua jossain vaiheessa, kun sopiva hömpänkaipuu iskee.

Rain Mitchell: Tasapainoilua (Tammi 2011)

Englanninkielinen alkuteos Tales from the Yoga Studio (2011)

Suomentanut Terhi Kuusisto

310 sivua

Kansi Eveliina Rusanen

Turkka Hautala: Paluu

Luin viime kuussa Turkka Hautalan esikoisromaanin Salo, ja tykkäsin siitä tosi paljon. Niinpä piti sitten tämä Paluukin käydä poimimassa kirjastosta, ja kovasti päädyin pitämään tästäkin. Hautala kirjoittaa sujuvasti ja mukavan koukuttavasti, niin, että kirjaa ei tee mieli laskea käsistään. Henkilöhahmot ovat myös molemmissa kirjoissa olleet aitoja ja kiinnostavia, ja vielä puhuvat niin hauskasti murteella, kuten nämä Dingosta keskustelevat teinitytöt:

Mut on se silti ihanin.
Nii o. Sil on nii ihanat silmät.
Niis on meikkii.
Pal välii.
Must kyl Jonttu o viä ihanampi.
Nii ja Pepe.
Ei oo! Kauhee karvapää.
Tiäsik te et sen oikee nimi on Pertti?
Kene?
Noimanni.
Mitä!
Ei voi ol!
On on! Pertti Niämine.
Mun isän nimi on Pertti.
Hyi!

(Toim. huom. Minusta ehdottomasti ihanin Dingon pojista oli Quuppa, Noimanni oli vasta kakkossijalla. Jonttu oli kaikista ällöin.)

Helsingissä opiskeleva (tai jotain opiskelun suuntaista yrittelevä) Väinö Linna palaa kotikaupunkiinsa tarkoituksenaan löytää isänsä, jota hän ei ole nähnyt vuosiin. Väinöllä on paljon hyviä muistoja isästä lapsuusajalta, vaikkakin useimpiin muistoista liittyy Muscat, White Horse tai useampi pullo olutta. Suurena Bukowskin ihailijana isä on viettänyt idolinsa kaltaista elämää, mikä on lopulta aiheuttanut yhteydenpidon katkeamisen isän ja lapsien välillä.

Väinön isän alkoholismia oli minusta kuvattu kirjassa hyvin, jotenkin niin että riippuvuuden ja sen asteittaisen pahenemisen ymmärsi pienistä asioista Väinön muistellessa lapsuuttaan. Sellaisista asioista, joita lapsi ei ymmärrä mutta jotka sivusta seuraava lukija huomaa ja huolestuu. En oikein osaa selittää mitä tarkoitan, mutta Hautalan tapa kuvata alkoholismia on minusta jotenkin epätyypillinen ainakin suomalaisessa kirjallisuudessa. Kun kirja loppui, päällimmäinen ajatukseni oli, että olipas hieno alkoholismin kuvaus, vaikka ei juopottelu edes ollut pääasia tarinassa.


Kirjassa vilahtelee muutamia edellisestä romaanista tuttuja hahmoja, ainakin Hattuleidi ja pitserianomistaja Pako. Hauska idea, vähän sama kuin bongaisi elokuvasta jonkin cameoroolin. (Ainakin Stephen King on harrastanut tällaista "sisäpiirihuumoria" paljonkin, hänen kirjoissaan törmää vähän väliä vanhoihin tuttuihin.) Minua huvitti suuresti myös kohtaus, jossa poikaporukka valtaa Radon 4 -yhtyeen keikkabussin ja sotkee sen kostoksi siitä, että yläasteen tytöt ovat olleet kiinnostuneempia miesduon pitkätukista kuin oman ikäisistään pojista. Kermavaahtoa ja rakkautta, sitä ihanaista makeaa, wo-o-o-ou!

Turkka Hautala: Paluu (Gummerus 2011)

315 sivua

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kirjastosta

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

En vieläkään tiedä, voiko onnea olla. Jos on, tunnistanko sitä. Mutta eilen illalla, kun kävelin katuvalojen hunnuttamilla kaduilla ja pysähdyin juomaan viiniä ja katselemaan ohikulkijoita kahvilan ikkunasta, minulla oli vähän aikaa keveä olo.

Aloin lukea Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta-romaania pian Joel Haahtelan lumoavan Tule risteykseen seitsemältä-teoksen jälkeen, ja yllätyin siitä kuinka paljon Hirvosen ja Haahtelan tyyleissä on yhteistä. Tuo alkuun lainaamani katkelma voisi yhtä hyvin olla Haahtelan kirjasta. (Paitsi niissä taitaa harvoin kellään olla "keveä" olo, ehkä korkeintaan haikeansuloinen. :)) Hirvonen kirjoittaa kauniisti, harkitusti ja enemmän tunnelmaa kuin tapahtumia korostaen. Kirjassa on samanlainen vähän kelluva ja harsomainen fiilis kuin Haahtelankin kirjoissa. Ehkä se johtuu siitä, että tarinaa kerrotaan paljon päähenkilöiden muistojen kautta, ja muistothan ovat aina enemmän tai vähemmän utuisia.

Lapsuutensa Afrikassa viettänyt suomalainen Paul palaa vanhoihin maisemiin masentuneena ja elämänhalunsa menettäneenä, vakaana aikomuksenaan ryypätä itsensä hitaasti hengiltä. Avioliitto Suomessa on aikaa sitten päättynyt, ja Paul on paennut ahdistavaa tilannetta lähtemällä kehitysyhteistyöhön Afrikkaan. Työ on kuitenkin tuottanut pettymyksiä ja turhautumista, ja samalla Paul on vieraantunut Suomeen jääneestä pojastaan.

Maaseudun heimoyhteisöstä kotoisin oleva Esther menettää onnettomuudessa rakastettunsa, brittiläisen kehitysyhteistyöntekijän. Estherin on aikanaan tuonut suurkaupunkiin hänen kadonnut lapsuudenystävänsä Bessy, jonka Esther on toivonut löytävänsä ja pelastavansa, mutta toivo on vuosien kuluessa hiipunut.

Esther ja Paul ovat molemmat tilanteessa, josta tuntuu olevan mahdoton jatkaa eteenpäin. Molemmat ovat kokeneet kovia ja menettäneet paljon. Molemmilla on myös kokemusta kehitysyhteistyöstä, kuten myös kirjailijalla: Elina Hirvonen asui kaksi vuotta Sambiassa, ja hänellä on selvästi omakohtaista kokemusta aiheesta. Kirjan loppupuolella kehitysyhteistyön kritiikki saa hetkeksi ehkä liiankin paljon huomiota, itse tarina tuntuu jäävän hetkeksi sivuosaan kun henkilöt purkavat turhautumistaan länsimaiden toimintaa kohtaan. Toisaalta aihe on kiinnostava ja haluaisin tietää siitä enemmänkin, ja sikäli romaani on ihan hyvä herättäjä. Siihen Hirvonen ehkä osaltaan on pyrkinytkin, herättämään tietoisuutta ja keskustelua aiheesta.

Pidin tästä kirjasta paljon, mutta en oikein osaa pukea tunnelmiani sanoiksi. Enkä nyt millään pääse irti Haahtela-vertailustakaan. Utuisuudesta ja harsomaisuudesta huolimatta Kauimpana kuolemasta on erisävyinen kuin Haahtelan kirjat, karumpi, julmempi, väkivaltaisempi. Mutta onneksi on kauniitakin hetkiä, niitä, kun olo on hetken aikaa keveä.

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta (Avain 2010)

239 sivua

Kirjastosta

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara on kehunut tätä kirjaa useasti ja paljon, joten vähän jännitin, tulenko pettymään liian suurien ennakko-odotusten takia. En pettynyt! Tule risteykseen seitsemältä oli aivan valtavan hieno lukuelämämys, ja vahvisti entisestään Joel Haahtelan asemaa yhtenä suosikkikirjailijoistani. Kirja on tulvillaan pakahduttavan kauniita lauseita, joita pysähdyin vähän väliä maistelemaan kesken lukemisen. Minulla ei ole tapana tehdä muistiinpanoja lukiessani, mutta tämän kirjan kanssa todellakin teki mieli ottaa muistivihko viereen ja poimia kauniit lauseet talteen.

Tunsin, että tulevaisuuteni oli piirretty rantahiekkaan, ja mitä enemmän sitä ajattelin, sitä kuumeisemmaksi kävi oloni, ja valo, joka muuttui sinertäväksi, sai hiljaisuuden tuntumaan lähes rauhalta. Ja silloin uni levisi ruumiiseeni niin kuin lehdet varisevat laaksoihin.

On päiviä, jotka nousevat päivien rikkonaisesta virrasta ja saavat elämän näyttämään kirkkaalta ja puhtaalta, levittäytyvät eteemme kuin mykkien laivojen maisemat.

Tänään tuuli on erityisen voimakas ja valo huokaa veden pinnasssa.

  Kirja kertoo fado-kitaristi Augustosta, josta isättömyys on tehnyt aina ulkopuolisen. Äidin mukaan Auguston isä on kaukaa pohjoisesta tullut luonnontieteilijä, perhosten tutkija. (Hauska yhteensattuma, että luin Haahtelan Perhoskerääjän ihan äskettäin.) Augusto lähtee orkesterinsa kanssa matkalle kohti Oporton musiikkikilpailua ja sen kautta kotikyläänsä Ajudoon, jonka alati nouseva meri uhkaa nielaista. Ajudoon häntä vetää myös vanha rakkaus: Augusto on saanut tietää, että hänen nuoruudenrakkautensa Lenan aviomies on kuollut.

Kirjassa on Haahtelalle tyypillinen melankolinen pohjavire, mutta tarina on valoisampi ja jotenkin vähän kevyempi kuin kirjailijan muu tuotanto. Ehkä se johtuu Portugalista ja merestä ja siitä, että päähenkilö ei ole puolisostaan eronnut tai etääntynyt suomalaismies, kuten aika monissa Haahtelan kirjoissa. Tunnelma on haikean kaunis, aivan kuten tämä kirjan kannessakin siteerattu Madredeus-orkesterin laulu O Mar.

Olen aivan lumoutunut kirjan tunnelmasta, ja tekisi mieli lukea se heti uudelleen. Ostan kirjoja omaksi nykyään tosi harvoin, mutta tämä kyllä tekisi mieli saada omaan hyllyyn, kuten oikeastaan kaikki muutkin Haahtelat. Kuten Poplaari-blogin Pekka tässä mainiossa Haahtela-koosteessaan kirjoittaa: "Haahtelan kirjoissa onkin se(kin) hyvä puoli, että ne eivät lukemalla kulu." Se on aivan totta, kirjat kestävät taatusti useamman lukukerran ja niistä löytää aina uusia sävyjä vaikka tarina olisikin tuttu.

Ihana kirja. En tiedä pystynkö lukemaan hetkeen mitään muuta, ettei tämän kirjan jättämä tunnelma haihdu. Ja haluan taas matkustaa Portugaliin! (Tämän blogauksen kuvat ovat aikaisemmilta Portugalin-reissuiltani. Voi kuinka iskikään kaipaus sinne kuvia selatessa!)

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä (Otava 2002)

207 sivua

Kansi: Päivi Puustinen
Kirjastosta

TGIF

Perjantai-ilta, lasi punaviiniä ja Joel Haahtelan Tule risteykseen seitsemältä. Parhautta. <3

Illan teemaväri näyttää kirjan kannen, viinipullon ja -lasin perusteella olevan sininen.

Rentouttavaa viikonloppua!

Turkka Hautala: Salo

Pidän episodielokuvista ja episodikirjoista. Minusta on hauskaa lukea tai katsoa tarinoita ihmisistä, jotka puuhailevat omiaan näennäisesti erillään muista, mutta joiden elämä kuitenkin linkittyy jatkuvasti toisiin ihmisiin ja heidän elämiinsä jonkun yhdistävän tekijän kautta. Turkka Hautalan Salo-romaanissa yhdistävä tekijä on paikkakunta, suomalainen pikkukaupunki.

Hassua muuten, miten usein Salo pomppasi uutisissa vastaan tätä kirjaa lukiessani: Nokia ilmoitti irtisanomisista Salon tehtaalla, Suomi sai salolaisen presidentin, viime sunnuntain Hesarissa oli iso juttu Björn Wahlroosista, joka myös on salolainen. Aikaisemmin en muista kiinnittäneeni mitään huomiota Salo-uutisiin mutta nyt niitä tuntui tulevan joka tuutista. Varsinkin tuo Nokian uutinen osui hämmästyttävästi yksiin kirjan kanssa, sillä kirjan ensimmäisessä episodissa matkapuhelintehtaan pomo tuskailee vasta kuulemiensa irtisanomisuutisten kanssa.

Tarinoiden kaikki henkilöt ovat jotenkin yksin, erillään muista. Vaikka tapahtumapaikkana on pienen kaupungin pienet ympyrät, henkilöiden väliset kohtaamiset ovat pintapuolisia, kaikki näkevät toisista vain ulkokuoren. Ainoastaan paikallinen kylähullu, Hattuleidi, tuntuu näkevän jonkinlaisen kokonaisuuden ja yhteydet tapahtumien välillä.

Lukija pääsee tiirailemaan kaupungin tapahtumia monesta kulmasta: narkkarin, grillimyyjän, pizzapojan, postinjakajan ja äitinsä kanssa asuvan nörttipojan tarinat muodostavat monisävyisen mosaiikin. Pidin kirjasta paljon, ainoastaan irakilaisen pizzalähetin tarinassa oli vähän paasaamisen makua. Sen päähenkilö oli liian kiiltokuvamainen ja särmätön ollakseen aito ja uskottava.

Salo on Hautalan esikoisromaani. Kun esikoinen on näin hyvä niin on kyllä aivan pakko tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Paluuta olen joskus pyöritellyt kirjastossa käsissäni, mutta Väinö Linna -niminen päähenkilö sai epäröimään ja kirja jäi lainaamatta. Korjaan virheen seuraavalla kirjastokäynnillä!

Turkka Hautala: Salo (Gummerus 2009)

320 sivua
Kirjastosta

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä

Anu Silfverbergin novellit eivät kolataneet minulle yhtä vahvasti kuin Philip Teirin. Olen pitänyt kovasti Silfverbergin kolumneista ja siksi tämä novellikokoelmakin kiinnosti, mutta ei sitten loppujen lopuksi tehnyt kovin suurta vaikutusta. Novellit ovat kyllä ihan hyviä, mutta ne eivät aiheuttaneet minussa oikein mitään tunnereaktioita, vaan jäivät jotenkin etäisiksi.

Kirjan kanssa poseeraavat Herra Kilpinen ja K. Rapula.

Vahvimmin novelleista mieleen jäivät Balfron Tower, jossa Lontoossa lomalla oleva suomalaistyttö päätyy asunnottoman pojan matkassa paikkoihin, joita turistit eivät yleensä näe, sekä Emakkohäkki, jossa raskaana oleva nainen samaistuu sikaan.

 

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä (Avain 2011)

256 sivua

Kirjastosta

Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja

Olipa piristävä novellikokoelma! Yleensä olen aika huono novellienlukija, romaani on minulle jotenkin sopivampi ja nautittavampi formaatti. Philip Teirin novelleista tykkäsin kuitenkin tosi paljon. Niissä tavallisille ihmisille tapahtuu melko arkiselta tuntuvia mutta silti absurdeja asioita, ja tarinoissa on sellaista hauskaa pientä vinksahtaneisuutta. Niminovellissa Donner-ryhmä kertoja pidätetään Jörn Donnerin työhuoneeseen murtautumisesta, Vainajan veljessä nainen joutuu outoon tilanteeseen appensa muistotilaisuudessa, Laumassa poika vakoilee teini-ikäisen isosiskonsa siiderihuuruista illanviettoa.

En osaa nimetä suosikkiani kokoelman novelleista, mutta hauskin nimi on novellilla Mehän sovittiin, että Espooseen ei muuteta. Se on aika hauska novelli muutenkin. Kirjan viimeinen novelli jäi mieleen erilaisuutensa vuoksi: Pelot on 99:n kohdan lista erilaisista enemmän tai vähemmän tavallisista peloista, kuten 25. Pelko, ettei selviä mahdollisesta zombi-invaasiosta, 41. Pelko, että vanhat ihmiset irrottavat tekohampaat suustaan ja laittavat ne pöydälle ja 70. Pelko, että menee mukaan mielenosoituskulkueeseen, jossa joutuu  toimittajan haastattelemaksi eikä tiedä, mitä sanoa.

Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja (Otava 2011)
Ruotsinkielinen alkuteos Akta dig för at färdas alltför fort
Suomentanut Taina Rönkkö

224 sivua

Kirjastosta