Haluaisin, että ihmiset ylipäänsä lukisivat enemmän kirjoja. Minusta on jotenkin surullista, että on lapsia, joille ei koskaan lueta, ja aikuisia, jotka sanovat lukeneensa elämänsä aikana vain yhden kirjan, kun koulussa oli pakko että pääsisi äidinkielen kurssista läpi. No, mikäs minä olen muiden harrastuksia arvostelemaan, mutta kun itse olen aina rakastanut lukemista ja saanut kirjoista niin paljon iloa, oppia, viisautta, sivistystä, ymmärrystä ja mitä kaikkea, niin tuntuu että lukemattomat ihmiset (lukemattomat lukemattomat, heh) jäävät paljosta paitsi.
Mutta yksittäinen kirja, jonka toivoisin mahdollisimman monien lukevan, se onkin paljon vaikeampi keksiä. Haluaisin valita jonkin viisaan kirjan, joka kertoisi jotain ihmisenä olemisesta ja koskettaisi lukijoita, antaisi elämyksiä ja herättäisi ajatuksia.
Tai ehkä minun ei pitäisi ajatella niin suuresti ja vaikeasti, vaan valita vain joku omista lempikirjoistani ja tuputtaa sitä kaikille, koska jos minä tykkään siitä niin pakkohan kaikkien muidenkin on tykätä.
Ääh, en osaa valita mitään kirjaa. Sanon vain, että lukekaa, ihmiset, lukekaa! (Ja taidan saarnata käännytetyille, koska kirjablogin lukijat varmaan lukevat paljon ihan ilman kehotustakin. :))
perjantai 17. kesäkuuta 2011
torstai 16. kesäkuuta 2011
Päivä 23: Kirja, jonka olen halunnut lukea jo pitkään
Tämän keksin helposti: Moby Dick. Herman Melvillen klassikkoteos on ollut hyllyssäni vuosikausia, mutta jostain syystä en saa koskaan aloitettua sen lukemista, vaikka haluaisin. Aina joku uudempi (ja ohuempi!) kirja kiilaa tielle, ja välillä valkoisen valaan olemassaolokin unohtuu kokonaan, kunnes se taas osuu hyllystä silmään ja aiheuttaa ai-niin-tuokin-pitäisi-lukea -olon.
Olen nähnyt lapsena (ehkä vähän liiankin pienenä) moneen kertaan Moby Dick - valkoinen valas -elokuvan vuodelta 1956. En tiedä miksi leffa minuun niin kolahti, mutta ainakin Gregory Peck pakkomielteisenä kapteeni Ahabina on jäänyt elävästi mieleen.
Olen nähnyt lapsena (ehkä vähän liiankin pienenä) moneen kertaan Moby Dick - valkoinen valas -elokuvan vuodelta 1956. En tiedä miksi leffa minuun niin kolahti, mutta ainakin Gregory Peck pakkomielteisenä kapteeni Ahabina on jäänyt elävästi mieleen.
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
Päivä 22: Paras omistamani kirja
Miten valita paras, kun enhän minä omista muita kuin hyviä kirjoja!
Olen päässyt eroon aikaisemmin harrastamastani kirjojen hamstraamisesta, ja laittanut kiertoon suurimman osan kirjoistani. Omassa hyllyssä pidän vain sellaiset opukset, joita tiedän lukevani moneen kertaan. (Tämä ei toki tarkoita että kirjojen määrä asunnossani olisi vähentynyt, pikemminkin päinvastoin, mutta samat kirjat eivät jumita hyllyssä jatkuvasti. Vaihtuvuus on suurta - saan kirjoja ystäviltä ja annan niitä edelleen eteenpäin.)
Olen tainnut tässä haasteessa mainita Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielen jo liiankin monta kertaa, mutta se on vastaukseni tämänkin päivän aiheeseen. Jos talossani syttyisi tulipalo ja saisin pelastaa vain yhden kirjan, niin Korppu ja Joonatan lähtisivät mukaani. On se vaan niin rakas kirja.
Olen päässyt eroon aikaisemmin harrastamastani kirjojen hamstraamisesta, ja laittanut kiertoon suurimman osan kirjoistani. Omassa hyllyssä pidän vain sellaiset opukset, joita tiedän lukevani moneen kertaan. (Tämä ei toki tarkoita että kirjojen määrä asunnossani olisi vähentynyt, pikemminkin päinvastoin, mutta samat kirjat eivät jumita hyllyssä jatkuvasti. Vaihtuvuus on suurta - saan kirjoja ystäviltä ja annan niitä edelleen eteenpäin.)
Olen tainnut tässä haasteessa mainita Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielen jo liiankin monta kertaa, mutta se on vastaukseni tämänkin päivän aiheeseen. Jos talossani syttyisi tulipalo ja saisin pelastaa vain yhden kirjan, niin Korppu ja Joonatan lähtisivät mukaani. On se vaan niin rakas kirja.
tiistai 14. kesäkuuta 2011
Kirjapinon kasvatusta
Kirjaston viikkolainahyllystä on tullut lähes jokaviikkoinen vierailukohteeni, ja melkein joka visiitillä sieltä tarttuu jotain mukaan. Mahtavaa päästä lukemaan uutuuskirjoja ilman kuukausien jonotusaikoja! Samalla lukutahti pysyy sopivan tiiviinä, eikä tule lainattua liikaa kirjoja, kun tietää että lukuaikaa on vain viikko.
Edellisen merkinnän 27-kirjan poimin viikkolainahyllystä, ja tänään sitä palauttaessani nappasin mukaan Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna -romaanin. Tykkäsin Alakosken Sikalat-kirjasta (tai en tiedä onko tykkääminen ihan oikea sana, koska kommentoin päiväkirjassa lukukokemusta näin: "Mieleenpainuva ja vaikuttava mutta ei missään tapauksessa nautinnollinen lukukokemus. Vieläkin ahdistaa."), joten odotukset ovat korkealla tämän uudenkin romaanin suhteen.
Lainasin kirjastosta myös Joel Haahtelan Katoamispisteen. Haahtelan olen löytänyt vasta vähän aikaa sitten, mutta tykännyt kaikista häneltä lukemastani, varsinkin Naiset katsovat vastavaloon teki vaikutuksen.
Ettei luettavien kirjojen pino vain pääsisi pienenemään, roudasin eilen kirjanystävien tapaamisesta kotiin kuusi kirjaa:
Mari Jungstedt: Saaren varjossa (ruotsalainen, Gotlantiin sijoittuva dekkari)
Kaori Ekuni: Blink blink (kertomus nuorten japanilaisten kulissiavioliitosta)
Jonathan Carroll: Sleeping in Flame (Carrollin kirjat ovat yleensä niin outoja, etten uskalla tässä vaiheessa veikata mistä tämä kirja mahtaa kertoa.)
Alan Drew: Vesipuutarhat (kahden perheen ja kulttuurien yhteentörmäys Istanbulissa)
Alan Duff: Kerran sotureita (elämää maorislummissa. Tästä on tehty myös leffa.)
Sitten pitäisi enää löytää aikaa näiden kaikkien lukemiselle. Kesäloma, tule jo!
Edellisen merkinnän 27-kirjan poimin viikkolainahyllystä, ja tänään sitä palauttaessani nappasin mukaan Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna -romaanin. Tykkäsin Alakosken Sikalat-kirjasta (tai en tiedä onko tykkääminen ihan oikea sana, koska kommentoin päiväkirjassa lukukokemusta näin: "Mieleenpainuva ja vaikuttava mutta ei missään tapauksessa nautinnollinen lukukokemus. Vieläkin ahdistaa."), joten odotukset ovat korkealla tämän uudenkin romaanin suhteen.
Lainasin kirjastosta myös Joel Haahtelan Katoamispisteen. Haahtelan olen löytänyt vasta vähän aikaa sitten, mutta tykännyt kaikista häneltä lukemastani, varsinkin Naiset katsovat vastavaloon teki vaikutuksen.
Ettei luettavien kirjojen pino vain pääsisi pienenemään, roudasin eilen kirjanystävien tapaamisesta kotiin kuusi kirjaa:
Mari Jungstedt: Saaren varjossa (ruotsalainen, Gotlantiin sijoittuva dekkari)
Kaori Ekuni: Blink blink (kertomus nuorten japanilaisten kulissiavioliitosta)
Jonathan Carroll: Sleeping in Flame (Carrollin kirjat ovat yleensä niin outoja, etten uskalla tässä vaiheessa veikata mistä tämä kirja mahtaa kertoa.)
Alan Drew: Vesipuutarhat (kahden perheen ja kulttuurien yhteentörmäys Istanbulissa)
Alan Duff: Kerran sotureita (elämää maorislummissa. Tästä on tehty myös leffa.)
Sitten pitäisi enää löytää aikaa näiden kaikkien lukemiselle. Kesäloma, tule jo!
sunnuntai 12. kesäkuuta 2011
27 eli kuolema tekee taiteilijan
Tänään täytän 27 vuotta.
Siitä syystä olen laatinut seuraavan listan:
Kurt Cobain 27 vuotta, 1 kuukausi, 16 päivää
Brian Jones 27 vuotta, 4 kuukautta, 5 päivää
Jim Morrison 27 vuotta, 6 kuukautta, 25 päivää
Janis Joplin 27 vuotta, 9 kuukautta, 15 päivää
Jimi Hendrix 27 vuotta, 9 kuukautta, 21 päivää
Minulla on vuosi aikaa tulla kuuluisaksi, kuolla traagisesti alkoholiin, huumeisiin, tappavaan tautiin, kauheaan tapaturmaan, itsemurhaan tai murhaan ja elää sitten ikuisesti palvovan ihailijakunnan sydämissä.
Näin toteaa Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan -romaanin päähenkilö Angie. Hän haluaa tulla kuuluisaksi kirjailijaksi, ja ikäkriisin pyörteissä päätyy opiskelukaupungistaan Prahasta Suomen maaseudulle, kolmilapsisen perheen saunarakennukseen vuokralaiseksi. Siellä hän toivoo kirjoittavansa maailmoja mullistavan läpimurtoteoksensa. Uuden asukkaan läsnäolo sotkee kuitenkin vuokraisäntäperheen pasmoja, ja rinnakkaiselo ei suju ilman yhteentörmäyksiä.
Tarina on rakennettu nokkelasti ja hauskasti: se koostuu palasista, joissa on eri kertojia ja näkökulmia. Välillä seassa on Angien kirjoitusharjoitelmia, välillä näkemyksensä paljastaa perheen kyyninen kissa tai nuorimman lapsen lempilelu, yltiöpositiivinen ja hyvin naiivi Herra Possu. Lukijalle jää vähän hämäräksi mitkä tapahtumat ovat aitoja ja mitkä Angien sepittämiä, mutta tämä on tärkeä osa kirjan viehätystä. Minusta oli mahtavaa, että paljon jäi lukijan mielikuvituksen ja tulkinnan varaan, kaikkitietävä kertoja olisi ollut paljon tylsempi ratkaisu. Nyt kirjasta jäi sellainen jännä tunne, kuin olisi kuullut jostain oikeasti tapahtuneesta asiasta monen eri henkilön versiot, ja niistä sitten muodostanut oman näkemyksen tapahtumista.
Kiinnostuin kirjasta alun perin tietenkin noiden 27-vuotiaana kuolleiden rokkareiden takia, mutta heidän kohtalonsa ei loppujen lopuksi ollut kovin merkittävässä roolissa kirjassa (vaikka Angiella heistä melkoinen pakkomielle onkin). Kiinnostavimmaksi asiaksi tarinassa nousee vuokraisäntäperheen vanhempien suhde, jota on kuvattu mainiosti esimerkiksi autossa tapahtuvilla dialogeilla, joissa keskustelevat hän joka ajaa ja hän joka istuu pelkääjän paikalla. Näissäkin kohdissa vaaditaan lukijalta vähän tulkintakykyä, että hoksaa kuka tällä kertaa on ratissa ja mihin ollaan matkalla.
Hieno kirja, joka onnistui ylittämään odotukseni ja yllättämään positiivisesti. Alexandra Salmelan nimi kannattaa pitää mielessä!
(Mediassa on aina tämän kirjan yhteydessä muistettu mainita, että Salmela hallitsee suomen kielen hämmästyttävän hyvin vaikka on asunut täällä vain muutaman vuoden. Kirjaa lukiessa oli hassua huomata, miten itsekin suhtauduin kieleen jopa tarkemmin kuin yleensä, ja tulkitsin kaikki (hyvin vähäiset) kielivirheet johtuviksi kirjailijan taustasta - ihan kuin suomalaissyntyisten kirjailijoiden teksti olisi aina täysin virheetöntä.)
Siitä syystä olen laatinut seuraavan listan:
Kurt Cobain 27 vuotta, 1 kuukausi, 16 päivää
Brian Jones 27 vuotta, 4 kuukautta, 5 päivää
Jim Morrison 27 vuotta, 6 kuukautta, 25 päivää
Janis Joplin 27 vuotta, 9 kuukautta, 15 päivää
Jimi Hendrix 27 vuotta, 9 kuukautta, 21 päivää
Minulla on vuosi aikaa tulla kuuluisaksi, kuolla traagisesti alkoholiin, huumeisiin, tappavaan tautiin, kauheaan tapaturmaan, itsemurhaan tai murhaan ja elää sitten ikuisesti palvovan ihailijakunnan sydämissä.
Näin toteaa Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan -romaanin päähenkilö Angie. Hän haluaa tulla kuuluisaksi kirjailijaksi, ja ikäkriisin pyörteissä päätyy opiskelukaupungistaan Prahasta Suomen maaseudulle, kolmilapsisen perheen saunarakennukseen vuokralaiseksi. Siellä hän toivoo kirjoittavansa maailmoja mullistavan läpimurtoteoksensa. Uuden asukkaan läsnäolo sotkee kuitenkin vuokraisäntäperheen pasmoja, ja rinnakkaiselo ei suju ilman yhteentörmäyksiä.
Tarina on rakennettu nokkelasti ja hauskasti: se koostuu palasista, joissa on eri kertojia ja näkökulmia. Välillä seassa on Angien kirjoitusharjoitelmia, välillä näkemyksensä paljastaa perheen kyyninen kissa tai nuorimman lapsen lempilelu, yltiöpositiivinen ja hyvin naiivi Herra Possu. Lukijalle jää vähän hämäräksi mitkä tapahtumat ovat aitoja ja mitkä Angien sepittämiä, mutta tämä on tärkeä osa kirjan viehätystä. Minusta oli mahtavaa, että paljon jäi lukijan mielikuvituksen ja tulkinnan varaan, kaikkitietävä kertoja olisi ollut paljon tylsempi ratkaisu. Nyt kirjasta jäi sellainen jännä tunne, kuin olisi kuullut jostain oikeasti tapahtuneesta asiasta monen eri henkilön versiot, ja niistä sitten muodostanut oman näkemyksen tapahtumista.
Kiinnostuin kirjasta alun perin tietenkin noiden 27-vuotiaana kuolleiden rokkareiden takia, mutta heidän kohtalonsa ei loppujen lopuksi ollut kovin merkittävässä roolissa kirjassa (vaikka Angiella heistä melkoinen pakkomielle onkin). Kiinnostavimmaksi asiaksi tarinassa nousee vuokraisäntäperheen vanhempien suhde, jota on kuvattu mainiosti esimerkiksi autossa tapahtuvilla dialogeilla, joissa keskustelevat hän joka ajaa ja hän joka istuu pelkääjän paikalla. Näissäkin kohdissa vaaditaan lukijalta vähän tulkintakykyä, että hoksaa kuka tällä kertaa on ratissa ja mihin ollaan matkalla.
Hieno kirja, joka onnistui ylittämään odotukseni ja yllättämään positiivisesti. Alexandra Salmelan nimi kannattaa pitää mielessä!
(Mediassa on aina tämän kirjan yhteydessä muistettu mainita, että Salmela hallitsee suomen kielen hämmästyttävän hyvin vaikka on asunut täällä vain muutaman vuoden. Kirjaa lukiessa oli hassua huomata, miten itsekin suhtauduin kieleen jopa tarkemmin kuin yleensä, ja tulkitsin kaikki (hyvin vähäiset) kielivirheet johtuviksi kirjailijan taustasta - ihan kuin suomalaissyntyisten kirjailijoiden teksti olisi aina täysin virheetöntä.)
keskiviikko 8. kesäkuuta 2011
Härmärock raikaa
"Suomen Hunter S. Thompsoniksi tituleerattu Nalle Österman on hampaattoman rockjournalismin tuho. Hän ei kuvia kumartele vaan toteaa, mitä sylki, sappineste tai mallasjuoma suuhun tuo."
Näin todetaan Nalle Östermanin Härmägeddon -kirjan takakannessa. Lupaavalta kuulostaa, mutta valitettavasti Östermanin tekstit painottuvat vähän liikaa tuonne sappineste- ja mallasjuomaosastolle. Miksi ihmeessä "uskottavaan" rockjournalismiin pitää aina liittyä kaljanjuontia? (No ehkä siksi että sen katsotaan liittyvän olennaisesti myös rockmusiikkiin.) Kirjoittaja muistaa jokaisessa kirjan jutussa mainita juoneensa jotain alkoholipitoista tai olleensa kännissä milloin minkäkin bändin keikalla. Taidan olla tullut vanhaksi, kun kännäysjutut eivät vain jaksa kiinnostaa ja kuulostavat pikemminkin noloita tai ääliömäisiltä kuin hauskoilta.
Varsinkin kirjan ensimmäiset jutut olivat tosi heppoisia, ne perustuivat lähinnä muutamien julkisuuden henkilöiden mollaamiseen ja toimittajan omaan urpoiluun. Onneksi kirja vähän parani loppua kohden ja välillä kaljajuttujen seassa pilkahteli jopa ihan oikeaa, fiksua ja kantaaottavaa rockjournalismia. Sitä olisin kaivannut enemmänkin.
Österman on varmasti taitava journalisti, mutta tämä kirja ehkä vähän kärsii siitä, että se perustuu suurelta osin Rumba-lehden blogiin. Rock-lehden blogissa toimittajan alkoholinkäyttö ja julkkispaljastusten tiputtelu varmasti toimii, mutta kun juttuja lukee kirjasta monta peräkkäin, niin niiden samankaltaisuus alkaa aika äkkiä puuduttaa.
Näin todetaan Nalle Östermanin Härmägeddon -kirjan takakannessa. Lupaavalta kuulostaa, mutta valitettavasti Östermanin tekstit painottuvat vähän liikaa tuonne sappineste- ja mallasjuomaosastolle. Miksi ihmeessä "uskottavaan" rockjournalismiin pitää aina liittyä kaljanjuontia? (No ehkä siksi että sen katsotaan liittyvän olennaisesti myös rockmusiikkiin.) Kirjoittaja muistaa jokaisessa kirjan jutussa mainita juoneensa jotain alkoholipitoista tai olleensa kännissä milloin minkäkin bändin keikalla. Taidan olla tullut vanhaksi, kun kännäysjutut eivät vain jaksa kiinnostaa ja kuulostavat pikemminkin noloita tai ääliömäisiltä kuin hauskoilta.
Varsinkin kirjan ensimmäiset jutut olivat tosi heppoisia, ne perustuivat lähinnä muutamien julkisuuden henkilöiden mollaamiseen ja toimittajan omaan urpoiluun. Onneksi kirja vähän parani loppua kohden ja välillä kaljajuttujen seassa pilkahteli jopa ihan oikeaa, fiksua ja kantaaottavaa rockjournalismia. Sitä olisin kaivannut enemmänkin.
Österman on varmasti taitava journalisti, mutta tämä kirja ehkä vähän kärsii siitä, että se perustuu suurelta osin Rumba-lehden blogiin. Rock-lehden blogissa toimittajan alkoholinkäyttö ja julkkispaljastusten tiputtelu varmasti toimii, mutta kun juttuja lukee kirjasta monta peräkkäin, niin niiden samankaltaisuus alkaa aika äkkiä puuduttaa.
sunnuntai 5. kesäkuuta 2011
Päivä 21: Lapsuuden lempikirjat
Olen ollut lukutoukka ihan pienestä lähtien, joten lapsuuden lempikirjojakin on paljon! En muista että minulla olisi ollut yhtä erityistä suosikkia, mutta paljon oli sellaisia kirjoja, joita jaksoin lukea uudestaan ja uudestaan.
Mummullani oli jokin ikivanha painos Grimmin veljesten saduista, ja sitä luin (tai mummu luki minulle) ahkerasti jo hyvin pienenä. Sadut olivat nykymittapuulla aika julmia, mutta ei minulle niistä mitään traumoja jäänyt. Kirja oli pieni ja ruskeakantinen, sen sivutkin olivat iän myötä kellastuneet. En muista tarkkaan mitä kaikkia satuja siinä oli, tästä listasta tutuilta kuulostavat ainakin Sammakkokuningas ja Rauta-Heikki, Värttinä, sukkula ja neula, Lumivalko ja Ruusunpuna, Kultahanhi ja Rautauuni. Kaikkein tunnetuimpia Grimmin satuja, kuten Lumikkia, Tuhkimoa tai Hannua ja Kerttua kirjassa ei muistaakseni ollut. Pitäisikin käydä vanhempien luona penkomassa mummun vanhaa kirjahyllyä ja tarkistaa, mikä ja miltä vuodelta tuo kokoelma oikein onkaan.
Mauri Kunnaksen kirjat olivat lapsena aivan huippuja, niitä jaksoi lukea ja etenkin tutkia niiden ihania kuvia, jotka sisälsivät valtavasti yksityiskohtia - aina huomasi jotain, joka aikaisemmin oli jäänyt näkemättä, kuten jostain nurkan takaa kurkisteleva hiiri tai uuninpankolla piileksivä tonttu. Koiramäki-kirjat olivat ahkerassa luvussa, varsinkin Koiramäen talossa ja Koiramäen lapset kaupungissa, mutta Joulupukki taisi olla suurin suosikkini. Myös Suomalainen tonttukirja oli rakas.
Lapsena tuli luettua paljon Jukka Parkkisen kirjoja, sillä sain niitä usein lahjaksi, koska kirjailija on sukulaiseni (melko etäinen tosin). Korppi-kirjat olivat hauskoja, tosin muistan etten aluksi oikein ymmärtänyt niitä, olin varmaan ensimmäisillä lukukerroilla liian pieni. Jossain vaiheessa kirjojen huumori ja nokkeluus sitten aukeni minullekin. Myös Parkkisen nuortenkirjat maistuivat teini-iässä, erityisesti Kaupungin kaunein lyyli ja Hipaisusta ei oteta ovat jääneet elävästi mieleen.
Enid Blytonin Viisikot tuli ahmittua ahmimisiässä moneen kertaan. Olin poikatyttö joten samastuin hyvin vahvasti Pauliin, Anne oli minusta tylsä nössö. Ja taisin olla vähän ihastunut Dickiin. <3
Ja sitten oli tietysti Astrid Lindgrenin Leijonamielet, Miot, Ronjat, Pepit, Katto-Kassiset, Saariston lapset, Melukylän lapset ja mitä vielä, ne ovat olleet lapsuudesta asti hyvin rakkaita.
Mummullani oli jokin ikivanha painos Grimmin veljesten saduista, ja sitä luin (tai mummu luki minulle) ahkerasti jo hyvin pienenä. Sadut olivat nykymittapuulla aika julmia, mutta ei minulle niistä mitään traumoja jäänyt. Kirja oli pieni ja ruskeakantinen, sen sivutkin olivat iän myötä kellastuneet. En muista tarkkaan mitä kaikkia satuja siinä oli, tästä listasta tutuilta kuulostavat ainakin Sammakkokuningas ja Rauta-Heikki, Värttinä, sukkula ja neula, Lumivalko ja Ruusunpuna, Kultahanhi ja Rautauuni. Kaikkein tunnetuimpia Grimmin satuja, kuten Lumikkia, Tuhkimoa tai Hannua ja Kerttua kirjassa ei muistaakseni ollut. Pitäisikin käydä vanhempien luona penkomassa mummun vanhaa kirjahyllyä ja tarkistaa, mikä ja miltä vuodelta tuo kokoelma oikein onkaan.
Mauri Kunnaksen kirjat olivat lapsena aivan huippuja, niitä jaksoi lukea ja etenkin tutkia niiden ihania kuvia, jotka sisälsivät valtavasti yksityiskohtia - aina huomasi jotain, joka aikaisemmin oli jäänyt näkemättä, kuten jostain nurkan takaa kurkisteleva hiiri tai uuninpankolla piileksivä tonttu. Koiramäki-kirjat olivat ahkerassa luvussa, varsinkin Koiramäen talossa ja Koiramäen lapset kaupungissa, mutta Joulupukki taisi olla suurin suosikkini. Myös Suomalainen tonttukirja oli rakas.
Lapsena tuli luettua paljon Jukka Parkkisen kirjoja, sillä sain niitä usein lahjaksi, koska kirjailija on sukulaiseni (melko etäinen tosin). Korppi-kirjat olivat hauskoja, tosin muistan etten aluksi oikein ymmärtänyt niitä, olin varmaan ensimmäisillä lukukerroilla liian pieni. Jossain vaiheessa kirjojen huumori ja nokkeluus sitten aukeni minullekin. Myös Parkkisen nuortenkirjat maistuivat teini-iässä, erityisesti Kaupungin kaunein lyyli ja Hipaisusta ei oteta ovat jääneet elävästi mieleen.
Enid Blytonin Viisikot tuli ahmittua ahmimisiässä moneen kertaan. Olin poikatyttö joten samastuin hyvin vahvasti Pauliin, Anne oli minusta tylsä nössö. Ja taisin olla vähän ihastunut Dickiin. <3
Ja sitten oli tietysti Astrid Lindgrenin Leijonamielet, Miot, Ronjat, Pepit, Katto-Kassiset, Saariston lapset, Melukylän lapset ja mitä vielä, ne ovat olleet lapsuudesta asti hyvin rakkaita.
lauantai 4. kesäkuuta 2011
Päivä 20: Paras romanttinen kirja
Jatketaanpa taas haasteen urakointia, vaikka se aina välillä tuntuu unohtuvan.
En kauheasti lue romantiikaksi luokiteltavia kirjoja, mutta kuten vähän aikaa sitten totesin, välillä kunnon nyyhkyily tekee hyvää. Sen verran vähän on tullut romansseja luettua että en tähän haasteen kohtaan oikein keksi muuta vastausta kuin aikaisemmin mainittu Robert James Wallerin Hiljaiset sillat. On se vaan niin liikkis. Niisk!
En kauheasti lue romantiikaksi luokiteltavia kirjoja, mutta kuten vähän aikaa sitten totesin, välillä kunnon nyyhkyily tekee hyvää. Sen verran vähän on tullut romansseja luettua että en tähän haasteen kohtaan oikein keksi muuta vastausta kuin aikaisemmin mainittu Robert James Wallerin Hiljaiset sillat. On se vaan niin liikkis. Niisk!
perjantai 3. kesäkuuta 2011
Matkalla hyvä kumppani, kotona hyvät naapurit
"Kiitos", hän sanoo. "Matkalla hyvä kumppani, niin kuin tavataan sanoa."
Minä nyökkään. Nyök nyök nyök - näköjään minusta ei muuhun olekaan. Mutta mitä tuohon pitäisi sanoa?
"Miten se jälkiosa menikään?" hän kysyy.
"Ai mikä jälkiosa?"
"Sen hyvä kumppani -jutun jälkeen. Miten se sanonta jatkuu? Minä en muista. En ollut erityisen hyvä äidinkielessä."
"Kotona hyvät naapurit", minä sanon.
"Matkalla hyvä kumppani, kotona hyvät naapurit", hän toistaa vielä varmuuden vuoksi. Jos hänellä olisi kynä ja paperia, en yhtään ihmettelisi, vaikka hän kirjoittaisi sen muistiin. "Mitä se sitten noin niin kuin selväkielellä sanottuna tarkoittaa?"
Minä tuumailen. Ajatusten kokoaminen ottaa aikansa, mutta hän odottaa kärsivällisesti.
"Luultavasti se tarkoittaa sitä", minä sanon, "että satunnaisista tapaamisista saa voimaa. Noin niin kuin selväkielellä."
Hän pohtii vähän aikaa ja painaa sitten molemmat kätensä kevyesti pöydän pintaan. "Taidat olla oikeassa - satunnaisista tapaamisista saa voimaa."
Lainaus on edellisessä merkinnässä ylistämästäni Haruki Murakamin Kafka rannalla -kirjasta. Minusta tuo on ihana ja hyvin paikkansa pitävä ajatus: miten hyvä mieli tuleekaan siitä, kun vaihtaa hississä muutaman sanan naapurin kanssa tai kaupan kassan kanssa tulee puhuttua muutakin kuin pakolliset kiitokset ja olehyvät - ihan lyhyt kohtaaminen tuntemattoman kanssa voi valaista koko päivän.
Minä nyökkään. Nyök nyök nyök - näköjään minusta ei muuhun olekaan. Mutta mitä tuohon pitäisi sanoa?
"Miten se jälkiosa menikään?" hän kysyy.
"Ai mikä jälkiosa?"
"Sen hyvä kumppani -jutun jälkeen. Miten se sanonta jatkuu? Minä en muista. En ollut erityisen hyvä äidinkielessä."
"Kotona hyvät naapurit", minä sanon.
"Matkalla hyvä kumppani, kotona hyvät naapurit", hän toistaa vielä varmuuden vuoksi. Jos hänellä olisi kynä ja paperia, en yhtään ihmettelisi, vaikka hän kirjoittaisi sen muistiin. "Mitä se sitten noin niin kuin selväkielellä sanottuna tarkoittaa?"
Minä tuumailen. Ajatusten kokoaminen ottaa aikansa, mutta hän odottaa kärsivällisesti.
"Luultavasti se tarkoittaa sitä", minä sanon, "että satunnaisista tapaamisista saa voimaa. Noin niin kuin selväkielellä."
Hän pohtii vähän aikaa ja painaa sitten molemmat kätensä kevyesti pöydän pintaan. "Taidat olla oikeassa - satunnaisista tapaamisista saa voimaa."
Lainaus on edellisessä merkinnässä ylistämästäni Haruki Murakamin Kafka rannalla -kirjasta. Minusta tuo on ihana ja hyvin paikkansa pitävä ajatus: miten hyvä mieli tuleekaan siitä, kun vaihtaa hississä muutaman sanan naapurin kanssa tai kaupan kassan kanssa tulee puhuttua muutakin kuin pakolliset kiitokset ja olehyvät - ihan lyhyt kohtaaminen tuntemattoman kanssa voi valaista koko päivän.
Kafka rannalla, minä riippumatossa
Vietin koko Helatorstain parvekkeella riippumatossa lukien Harukin Murakamin kirjaa Kafka rannalla. Pitkästä aikaa tuli vastaan niin koukuttava kirja, ettei sitä vain voinut jättää kesken! Urakoin koko 639-sivuisen romaanin käytännössä yhdessä päivässä, tosin pikkuisen olin ehtinyt aloittaa sitä jo edellisenä päivänä.
Kafka on ensimmäinen lukemani Murakamin kirja. Joku ystävä suositteli sitä minulle jo vuosia sitten, mutta vasta nyt tulin lainanneeksi sen kirjastosta, kun se ihan sattumalta tuli siellä vastaan. Minusta tuli kyllä välittömästi Murakamin fani ja aion varmasti lukea lisää hänen kirjojaan, niin suuren vaikutuksen tämä kirja teki.
Kirja kertoo 15-vuotiaasta pojasta, joka kutsuu itseään Kafkaksi. Hänen äitinsä on jättänyt perheen Kafkan ollessa 4-vuotias ja vienyt siskon mukanaan. Kafka ei tule toimeen isänsä kanssa, joten hän karkaa kotoa ja päättää selvitä yksin, onhan hän maailman kovin 15-vuotias. Kafka päätyy Shikokun saarelle ja pääsee töihin yksityiseen kirjastoon, jonka johtaja on hieman erikoinen neiti Saeki.
Samaan aikaan Tokiossa kuusikymppinen Nakata etsii kadonneita kissoja. Nakata on lapsena joutunut kummalliseen onnettomuuteen, jossa hän on menettänyt muistinsa eikä ole koskaan palannut oikein normaaliksi. Hän ei osaa lukea ja elää kuvernöörin myöntämällä aburahalla, mutta yksi erityiskyky hänellä on: hän osaa keskustella kissojen kanssa. Erästä kissaa etsiessään Nakata joutuu kummallisten tapahtumien pyörteeseen, johon liittyy myös Kafkan isä.
Kirjasta tuli mieleen Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, ehkä siksi että siinäkin puhuvalla kissalla on merkittävä rooli. Muutenkin kirjoissa on yhtäläisyyksiä, niissä on monta aluksi erillistä juonta jotka sitten kietoutuvat toisiinsa. Molemmat ovat myös melkoisia tiiliskiviä mutta silti hyvin koukuttavia ja otteessaan pitäviä teoksia. (Harmi kun Saatanan lukemisesta on niin kauan etten muista sitä kunnolla - pitää lukea sekin uudestaan.) Kafka rannalla on kuitenkin kevyempi ja vähemmän poliittinen kuin Bulgakovin kirja. Murakami käyttää runsaasti viittauksia kirjallisuuteen ja (pop)kulttuuriin, mitä minä aina rakastan - taas tuntui että ihan viisastui itsekin, kun kirjan henkilöt keskustelivat esimerkiksi antiikin kirjallisuudesta tai klassisen musiikin säveltäjistä.
Ihana kirja, tekisi mieli aloittaa lukeminen heti alusta uudestaan! Henkilöhahmoihinkin kiinnyin niin kovasti, että haluaisin tietää mitä heille tapahtui tarinan päättymisen jälkeen. Lisää Murakamia minulle, kiitos!
Kafka on ensimmäinen lukemani Murakamin kirja. Joku ystävä suositteli sitä minulle jo vuosia sitten, mutta vasta nyt tulin lainanneeksi sen kirjastosta, kun se ihan sattumalta tuli siellä vastaan. Minusta tuli kyllä välittömästi Murakamin fani ja aion varmasti lukea lisää hänen kirjojaan, niin suuren vaikutuksen tämä kirja teki.
Kirja kertoo 15-vuotiaasta pojasta, joka kutsuu itseään Kafkaksi. Hänen äitinsä on jättänyt perheen Kafkan ollessa 4-vuotias ja vienyt siskon mukanaan. Kafka ei tule toimeen isänsä kanssa, joten hän karkaa kotoa ja päättää selvitä yksin, onhan hän maailman kovin 15-vuotias. Kafka päätyy Shikokun saarelle ja pääsee töihin yksityiseen kirjastoon, jonka johtaja on hieman erikoinen neiti Saeki.
Samaan aikaan Tokiossa kuusikymppinen Nakata etsii kadonneita kissoja. Nakata on lapsena joutunut kummalliseen onnettomuuteen, jossa hän on menettänyt muistinsa eikä ole koskaan palannut oikein normaaliksi. Hän ei osaa lukea ja elää kuvernöörin myöntämällä aburahalla, mutta yksi erityiskyky hänellä on: hän osaa keskustella kissojen kanssa. Erästä kissaa etsiessään Nakata joutuu kummallisten tapahtumien pyörteeseen, johon liittyy myös Kafkan isä.
Kirjasta tuli mieleen Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, ehkä siksi että siinäkin puhuvalla kissalla on merkittävä rooli. Muutenkin kirjoissa on yhtäläisyyksiä, niissä on monta aluksi erillistä juonta jotka sitten kietoutuvat toisiinsa. Molemmat ovat myös melkoisia tiiliskiviä mutta silti hyvin koukuttavia ja otteessaan pitäviä teoksia. (Harmi kun Saatanan lukemisesta on niin kauan etten muista sitä kunnolla - pitää lukea sekin uudestaan.) Kafka rannalla on kuitenkin kevyempi ja vähemmän poliittinen kuin Bulgakovin kirja. Murakami käyttää runsaasti viittauksia kirjallisuuteen ja (pop)kulttuuriin, mitä minä aina rakastan - taas tuntui että ihan viisastui itsekin, kun kirjan henkilöt keskustelivat esimerkiksi antiikin kirjallisuudesta tai klassisen musiikin säveltäjistä.
Ihana kirja, tekisi mieli aloittaa lukeminen heti alusta uudestaan! Henkilöhahmoihinkin kiinnyin niin kovasti, että haluaisin tietää mitä heille tapahtui tarinan päättymisen jälkeen. Lisää Murakamia minulle, kiitos!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)