Päivä 12: Kirja, josta pidin ennen, mutta en enää

Luin Jean M. Untinen-Auelin (joka tunnetaan Suomen ulkopuolella Jean  M. Auelina) kirjan Luolakarhun klaani ensimmäisen kerran joskus yläasteikäisenä, ja silloin tykkäsin siitä valtavasti. Ahmin samaan syssyyn kaikki Maan lapset -sarjan osat: Hevosten laakso, Mammutin metsästäjät ja Tasangon vaeltajat. Kirjasarja oli ehkä jopa lempikirjojeni listan kärkipäässä noihin aikoihin.

Kun sarjan viides osa Luolien suojatit julkaistiin pitkän odotuksen jälkeen vuonna 2002, yritin lukea sarjan alusta lähtien uudestaan, mutta eihän se sitten kolahtanut enää yhtään. Eniten ärsytti päähenkilö Ayla, joka oli kuvattu ylivertaisen älykkääksi ja viisaaksi ja vieläpä ulkonäöltään nykyaikaista amerikkalaista kauneusihannetta vastaavaksi (hoikka mutta sopivan lihaksikas ja tietysti isopovinen blondi). Tähän en ollut kiinnittänyt ollenkaan huomiota nuorempana, mutta uudella lukukerralla se jostain syystä häiritsi tosi paljon. Muutenkaan kirja ei saanut aikaan sellaista innostusta ja lukuhurmosta kuin ensimmäisellä kerralla.

Huomasin juuri Wikipediasta, että sarjan kuudes ja viimeinen osa Maalattujen luolien maa on julkaistu tänä keväänä. Tuskin sitä kuitenkaan luen. Tai eihän sitä koskaan tiedä, jos kirja sattuu tulemaan jonain sopivana hetkenä vastaan. Toisaalta on myös vähän ikävä sitä valtavaa lukuintoa, jota tunsin Maan lapset -sarjaa ahmiessani. Ne olivat silloin nuorena tosi koukuttavia ja sopivan jännittäviä kirjoja, joita ei millään olisi malttanut laskea käsistään kesken tarinan.

Ei nimi bändiä pahenna

Aikaisemmin kirjoitin levyjen nimistä, joista pidän. Tässä eräänä iltana päädyin pohtimaan myös bändien nimiä ja niiden parhaimmistoa.

Alamaailman vasarat on minusta jos ei maailman niin ainakin Suomen hienoin bändin nimi. Se vaan kuulostaa niin hyvältä! Siinä on paljon samaa kuin "alavilla mailla hallanvaara" -lauseessa, joka kuulemma monen ulkomaalaisen korvaan kuulostaa erityisen kauniilta (minä pidän siitä myös). Orkesterilla on myös hienosti nimettyjä levyjä: Vasaraasia, Kinaporin kalifaatti ja Huuro Kolkko.

Samuli Putron sanallista lahjakkuutta olen hehkuttanut täällä - liekö hänen keksimänsä myös mitä mainioin bändin nimi Zen Café. Se ei tosin kuulosta suomenkielistä rockia soittavalta bändiltä, ennemminkin joltain hämyisältä jazz-orkesterilta tai liikaa sieniä syöneiden hippiprogehörhöjen kokoonpanolta. Zen Cafén paras levyn nimi on Ua ua - älkää kysykö miksi, en osaa vastata.

Ismo Alangolla on ollut useampi hyväniminen bändi: Hassisen kone on oiva punk-bändin nimi (vaikkei bändi sitten kovin punk ollutkaan) ja hauska myös tarinansa takia: nimi on lainattu joensuulaiselta kodinkoneliikkeeltä, jonka omistaja ei ilmaisesta mainoksesta ilahtunut vaan vaihtoi liikkeensä nimen. Sielun veljet on hieno ja jotenkin kuvaava nimi kyseiselle bändille. 1990-luvun alussa Alangolla oli bändi nimeltä Tuonelan lukio, joka myös on minusta kaunis. Tykkään tuonela-sanasta muissakin yhteyksissä. Ja onhan Alanko julkaissut myös Hallanvaara-nimisen levyn, kaunis nimi silläkin!

Ulkomaisista yhtyeistä nimeltään hienoimpia ovat ainakin Queens of the Stone Age ja Nirvana. Ensimmäistä en oikein osaa selittää, se vaan kuulostaa hyvältä ja sopii juuri sille bändille, jälkimmäinen taas on yksinkertaisesti kaunis sana. Pidän myös Alice in Chainsin ja Procol Harumin soundista. (Piti ihan tarkistaa Wikipediasta, mitä Procol Harum tarkoittaa: Nimi tuli erään ystävän kissan mukaan. Nimi on luultavasti väärinkirjoitettu muoto latinankielisestä fraasista Procul Harum ("näiden asioiden takana"). Kissa nimeltä Procol Harum, siinäpä vasta tyyliä!)

30 days of books -haasteessa on tulossa myöhemmin aiheeksi myös kaunein kirjan nimi, joten teema jatkuu. :)

Päivä 11: Kirja jota inhosin

Tämäpä olikin aika hankala aihe. En yleensä lue loppuun asti sellaisia kirjoja joista en pidä, joten ne sitten myös unohtuvat helposti. Ja inhoaminen on aika vahva sana, harva kirja herättää niin voimakkaita negatiivisia tunteita.

Pienen pohtimisen jälkeen muistin kuitenkin yhden kirjan, jota en todellakaan voinut sietää, vaikka sitä pidetään ymmärtääkseni jonkinlaisena scifi/fantasiaklassikkona.

Gene Wolfen The Book of the New Sun-sarjan ensimmäinen osa Shadow and Claw ei auennut minulle sitten yhtään, ja muistan olleeni vihainen ja turhautunut kun yritin lukea sitä. (En päässyt loppuun asti, oli pakko luovuttaa kun olin räpistellyt noin kolme neljäsosaa kirjasta läpi.) Onneksi olen kirjannut siitä merkintöjä lukupäiväkirjaan, muuten en muistaisi enää mikä siinä niin paljon tökki: henkilöt olivat hyvin ohuita, en saanut kenestäkään mitään otetta, ja etenkin kirjan naishahmot - aaargh! Olen kommentoinut asiaa näin (luin kirjan englanniksi, siksi myös kommentti on englanniksi):

And bad news for feminists: the story is set a million years in the future, but women's status in the society is about the same as in the Middle Ages.

Tuo naishahmojen kuvaus ja kirjailijan ilmeinen asenne naisia kohtaan pisti hatuttamaan niin pahasti että koko kirja sai jäädä sikseen.

Päivä 10: Lempiklassikkoni

Olen aika laiska lukemaan klassikoita, enkä oikein jaksa kahlata mitään kirjaa läpi vain sen klassikkostatuksen takia. Oikeastaan monesti klassikon maine aiheuttaa jo etukäteen ahdistusta, eikä joihinkin kirjoihin saa tartuttua ihan vain sen takia, että ne kantavat klassikkoteoksen painolastia selkämyksillään. En tiedä miksi näin on ja mistä on syntynyt mielikuva, että klassikot olisivat jotenkin "vaikeita" kirjoja (tosin jostain syystä ne ovat usein hyvin paksuja ja sikäli haastavia...).

Joitain klassikoita olen kuitenkin lukenut ja osasta (useimmista, jotka olen saanut luettua loppuun asti) olen tykännytkin. Tämän suosikkiklassikon valintaan vaikutti kirjan sisällön lisäksi se, että minulla on sen lukemisesta onnellisia muistoja.

Luin kirjan sillä samaisella ex-poikaystävän kesämökillä, josta kerroin tämän blogin ihan ensimmäisessä merkinnässä. En muista oliko kesä sama kuin Auringon asemaa lukiessani, mutta Sadan vuoden yksinäisyys ei ollut sadepäivän kirja, vaan luin sitä mökin terassilla varmaan sen kesän kuumimpana viikonloppuna. Mökillä ei ollut muita, ja käytin koko viikonlopun tämän kirjan parissa (minähän sanoin että klassikot ovat paksuja!), lepuuttaen välillä silmiäni  terassin rakosissa vilahtelevia sisiliskoja katselemalla. Kirjasta tulee aina mieleen se ihana kesäviikonloppu, kun ei ollut kiire mihinkään ja oli aikaa uppoutua tarinaan ihan täysin.

Tykkään muutenkin maagisesta realismista, ja Gabriel Garcia Marquez on siinä lajissa mestari. Olen tainnut pitää kaikista hänen kirjoistaan, jotka olen lukenut, ja lisää luen mielelläni aina kun hänen teoksiaan tielleni tupsahtaa.

Nyyhkyromantiikkaa

Sara mainitsi 30 Days of Books -haasteessaan romanttiseksi kirjasuosikikseen Robert James Wallerin Hiljaiset sillat. Joudunkohan tekemään saman valinnan, kunhan sinne asti haasteessa pääsen... en nimittäin yleensä ole suuri romantiikan ystävä, enkä juurikaan lue romantiikaksi luokiteltavia kirjoja. Tämän kuitenkin luin, koska olen nähnyt kirjaan perustuvan elokuvan joskus vuosia sitten, ja muistan että se oli hyvin koskettava. (Senkin katsoin muistaakseni puolivahingossa, koska en myöskään juurikaan katso romantiikaksi luokiteltavia elokuvia. Ehkä pitäisi. :))

Aikaisemmin kirjoitin aliarvioiduista kirjoista ja genreistä, ja nyt pitää kyllä todeta että romantiikka on selvästi yksi sellainen, itsekin kun sorrun sitä jatkuvasti aliarvioimaan. Hiljaisten siltojen kansiliepeessä kerrotaan, että sen julkaisun aikaan suuret kirjakauppaketjut sivuuttivat sen, ja kirja nousi lopulta huippusuosioon yksittäisten kirjakauppojen innokkuuden ansiosta. Niinpä niin, teoksen kirjalliset ansiot eivät ehkä ole valtavat eikä se varmasti ole kirjallisuustieteilijöiden tai kriitikoiden mielestä suurta ja merkittävää kirjallisuutta, mutta en yhtään ihmettele että siitä tuli myyntimenestys. Se on päällisin puolin kevyt ja nopea luettava, mutta ah sitä tunteiden määrää! Harva kirja saa minut kyyneliin, mutta tätä lukiessa olivat nenäliinat tarpeen. Tarina ei silti ole mitenkään imelä tai siirappinen, vaan pikemminkin aito ja herkkä, ja siksi niin lumoava.

Nyt haluaisin nähdä sen leffankin uudestaan. Kunnon nyyhkyily kirjan tai leffan parissa tekee välillä hyvää!

Päivä 9: Kirja, josta et luullut pitäväsi mutta jota päädyit rakastamaan

Sain Margaret Cravenin Kuulin pöllön kutsuvan -kirjan syntymäpäivälahjaksi, kun täytin kymmenen. Nuoren papin elämästä intiaanikylässä kertova kirja ei vaikuttanut kovinkaan mielenkiintoiselta, ja ensimmäinen lukuyritys päättyi heti alkumetreille, kun kirja ei vain kiinnostanut tarpeeksi. Olin luultavasti liian nuori ymmärtämään sen hienoutta. (Ja taisin olla aika pettynyt, kun sain niin tylsän synttärilahjan!)

Muutamia vuosia myöhemmin, yläasteella ollessani, päätin antaa kirjalle toisen mahdollisuuden. Sillä kertaa kirja todellakin kolahti, pidin siitä aivan valtavasti. Taisin lukea sen useampaan kertaan, ja muistan pitäneeni jopa esitelmän kirjasta äidinkielentunnilla.

Kirjan takakannessa sitä mainostetaan "viisaaksi pieneksi kirjaksi", ja sitä se tosiaan on.

Marjoja & maskaraa

Olen seurannut Noora Shinglerin Kemikaalicocktail-blogia sen koko olemassaolon ajan, ja niinpä halusin myös lukea Nooran kirjoittaman kirjan Marjoja ja maskaraa, joka käsittelee samoja aiheita kuin blogikin. No, oikeastaan hankin kirjan turhaan juuri sen takia, että asia oli jo blogin puolelta (ja muualtakin) tuttua. Kirja ei sinänsä tarjonnut mitään uutta tietoa, mutta onhan kuitenkin kiva että kemikaaliasiat on koottu näppärästi yhteen pakettiin. Ehkä kirja tavoittaa sellaisiakin lukijoita jotka eivät ole seuranneet blogia.

Marjoja ja maskaraa käsittelee (kuten nimestäkin voi päätellä) ruokaa ja kosmetiikkaa, ja erityisesti niiden lisäaineita. Syömme valtavasti turhaa ja epäterveellistä huttua, ja hieromme kaikenlaisia epämääräisiä aineita myös ihoomme kosmetiikan muodossa. Näistä aineista syntyy melkoinen kemikaalicocktail, jonka yhteisvaikutusta kukaan ei tiedä. Kirja antaa runsaasti konkreettisia vinkkejä puhtaampaan ja vähäkemikaalisempaan elämään. Mukana on myös ruokaohjeita.

Nooran tyyli on aika persoonallinen ja suorasanainen, joten se saattaa ärsyttää joitakin lukijoita. (Eräs ystäväni kertoi juuri lopettaneensa Nooran blogin lukemisen tämän "ylimielisen asenteen" takia, enkä sitä ihmettele - itseänikin se on välillä nyppinyt.) Toisaalta räväkän tyylin takia kirja ei ainakaan ole tylsää luettavaa, vaikka helposti näistä aiheista saisi hyvin kuivakankin opuksen aikaan.

Aiheen puolesta suosittelen kirjan lukemista kaikille, jotka syövät ruokaa ja käyttävät kosmetiikkatuotteita :) - kannattaa oikeasti ottaa selvää mitä suuhunsa ja iholleen laittaa. Itse siirryin muutama vuosi sitten käyttämään tavallisen kosmetiikan sijasta luonnonkosmetiikkatuotteita, ja ihoni ja hiukseni ovat sen jälkeen olleet paremmassa kunnossa kuin ikinä ennen. Osaltaan varmasti vaikuttaa sekin, että samoihin aikoihin kosmetiikkaherätyksen kanssa kiinnostuin myös ravintoasioista ja aloin syödä entistä parempaa, puhtaampaa ja luomumpaa ruokaa. Tästä aiheesta voisin paasata pitkäänkin (pidin ennen blogiakin aiheesta), mutta jääköön tällä kertaa tähän. :)

Päivä 8: Yliarvostetuin kirja

Kaksi sanaa: Paulo Coelho. Ja kaikki hänen kirjansa. Minusta ne ovat ihan kauheaa kuraa, tekosyvällisiä ja mukaviisaita, ja silti niitä myydään miljoonittain ja ihmiset hehkuttavat kuinka Coelhon lukeminen on muuttanut heidän elämänsä. Onhan toki hienoa jos lukijat saavat kirjoista näin vahvoja kokemuksia, ja sekin on mukavaa että Coelho kirjoittaa aidosta rakkaudesta ja itsensä löytämisestä ja sydämen totuuksista eikä yllytä ihmisiä esimerkiksi ahneuteen, itsekkyyteen ja epärehellisyyteen. Silti minua nyppii, enkä voi olla miettimättä että jos Coelhon yli-imelät latteudet hurmaavat miljoonia lukijoita "syvällisyydellään", niin kuinka pinnallista porukkaa tällä planeetalla oikein elää?

Pyydän anteeksi kaikilta Coelho-faneilta, mutta aina kun saan tilaisuuden avautua Paulosta niin minussa pääsee piru irti. :)

Päivä 7: Aliarvostetuin kirja

Tämä on aivan kauhean vaikea aihe, en milllään meinaa keksiä mikä voisi olla mielestäni aliarvostetuin kirja. En ylipäänsä mieti ovatko lukemani kirjat arvostettuja vai eivät, enkä todellakaan valikoi lukemisiani sen perusteella.

Aliarvostettuja ovat monet genret, kuten chick-lit, kauhu ja fantasia (tosin fantasian arvostus on viime vuosina lisääntynyt paljolti Harry Potterin ansiosta). Myös lastenkirjoja väheksytään helposti, koska ne ovat "vain" lastenkirjoja ja lapsillehan kelpaa mikä vaan (näin tuntuu moni ajattelevan). Samasta syystä jotkut tuntuvat ajattelevan, että lastenkirjan kirjoittaminen on niin helppoa, että siihen pystyy kuka tahansa julkkis tai pop-tähti - ja samalla myös oletetaan että julkkiksien kirjoittamat kirjat ovat aina automaattisesti huonoja. En ole itse lukenut esimerkiksi Madonnan kirjoittamia lastenkirjoja, joten en osaa niiden tasokkuutta kommentoida, mutta ainakin niitä on helppo aliarvioida juuri siksi, että ne ovat popparin kirjoittamia. Myös Kata Kärkkäinen, ei kun Katariina Souri, on saanut paljon kuraa niskaansa sen takia, että eihän playboy-malli voi osata kirjoittaa romaaneja. Itse olen viihtynyt hänen kirjojensa parissa ihan mukavasti, kyllä tässä maassa paljon huonompiakin teoksia julkaistaan.

En tämän pohdiskelunkaan jälkeen osaa valita yhtä yksittäistä kirjaa, vaan täten julistan aliarvostetuimmiksi kirjoiksi lastenkirjat sekä viihdekirjat (esim. chick-lit ja muu "hömpäksi" tai "kevyeksi kirjallisuudeksi" luokitellut kirjat). Ei kaiken kirjallisuuden tarvitse olla syvällistä ja vakavaa, kyllä ihmiset tarvitsevat leivän lisäksi myös niitä sirkushuveja.

Päivä 6: Kirja joka tekee minut surulliseksi

Surullisia kirjoja oli yllättäen huomattavasti helpompi keksiä kuin onnellisia. Heti tuli mieleen kaksi kirjaa, joilla on aiheensa puolesta paljon yhteistä: Nevil Shuten Viimeisellä rannalla ja Cormac McCarthyn The Road (suomeksi Tie.) 

Viimeisellä rannalla kertoo maailmasta ydinsodan jälkeen. Koko pohjoinen pallonpuolisko on tuhoutunut, ja saastepilvien odotetaan ehtivän eteläpuolelle muutamien kuukausien sisällä. Kirja kertoo Australian rannikolla elävistä ihmisistä, joilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin odottaa väistämätöntä. Jotkut ovat toiveikkaita elämän jatkumisen suhteen, toiset täysin luovuttaneita, osan epävarma tilanne saa tekemään asioita, joita he eivät normaalisti voisi kuvitellakaan tekevänsä. Kirja on synkkä, ahdistava ja surullinen, mutta hyvin vaikuttava. Sir Elwoodin hiljaiset värit on tehnyt kirjan innoittamana samannimisen biisin, jonka teksti on minusta aika hieno:

Minä olen vasta seitsemän

mutta silti mä jotain jo ymmärrän

kun tv on mykkä ja radiossa kuulen

uutistenlukijan itkevän

Ne puhuu jostain pilvestä

joka matkalla on vielä tänne päin

Pikkusisko kysyy montako päivää jouluun

ja isän silmiään pyyhkivän näin

(Sir Elwoodin hiljaiset värit: Viimeisellä rannalla)

Cormac McCarthyn kirjassa The Road ei suoraan kerrota mitä maailmalle on tapahtunut, mutta se on joka tapauksessa tuhoutunut, jäljellä on vain palavia kaupunkeja, kuolleita metsiä ja pieni määrä ihmisiä, joista osa on ruuan puutteessa taantunut kannibaaleiksi. Isä ja pieni poika vaeltavat halki kuolleen maiseman etsien syötävää ja suojaisia nukkumapaikkoja, pakoillen ryösteleviä ja sekopäisiä kannibaaleja.

Tarina on lähes kokonaan isän ja pojan välistä dialogia, poika kyselee, isä vastaa. Lyhyissä lauseissa on valtavasti tunnetta. Suuri osa kirjan viehätystä on se, että lukija ei tiedä henkilöistä eikä tuhoon johtaneista tapahtumista juuri mitään. Joitain asioita paljastuu tarinan edetessä, mutta paljon jää lukijan oman mielikuvituksen varaan. Kirjan loppukin jää avoimeksi ja tuntuu herättävän lukijoissa hyvin vastakohtaisia tuntemuksia (tämä perustuen oman tuttavapiirini kommentteihin kirjasta): osa on sitä mieltä, että loppu on tavallaan onnellinen, eli siinä on toivoa paremmasta, osan mielestä se on äärimmäisen pessimistinen ja vähäkin toivo on mennyttä. Itse ikuisena optimistina haluan olla sillä kannalla että toivoa on aina, mutta en yllättyisi jos McCarthy olisi kirjaa kirjoittaessaan ajatellut toisin.